Alkoholistin aikuinen lapsi puolisona

Olen aivan pulassa aviomieheni kanssa, joka on alkoholistin aikuinen lapsi. Hänen on ollut mahdotonta käsitellä ongelmiaan, ja side raittiiseen äitiin on edelleen vahva. Niin vahva, että olemme tänä syksynä olleet kymmenen vuotta yhdessä, eikä mies vieläkään halua viettää joulua kanssani. Olen ehdottanut jo muutamana vuonna, että laittaisimme viimeinkin oman joulun, mutta hän hermostuu puheistani ja haluaa mennä kotiinsa vaalimaan lähes hartaalta tuntuvaa muistoa alkoholismielämästä. Miehen isä on menehtynyt kuusi vuotta sitten viinaan, ja mieheni on ollut aivan lapsesta saakka vastuunkantajan roolissa perheessään. Hänen oli seurustelumme alussa vaikea muuttaa pois kotoa, ja hän salasi isänsä ongelman minulta lähes kaksi vuotta. Olimme tuolloin parikymppisiä, nyt olemme kolmekymppisiä ja naimisissa. Joulu on vain yksi esimerkki joka tuli mieleen koska tänään siitä puhuttiin. Ehdotin että kymmenen yhteisen vuoden kunniaksi laittaisimme jouluruuat yhdessä ja olisimme aattona kotona. Kyläilemään äidin luokse voisimme sitten mennä joulupäivänä. Tämä ei sopinut hänelle, reaktio on hyvin lapsenomainen, enkä saa keskusteluyhteyttä auki.

Ongelmat ovat seuranneet meitä koko yhteisen taipaleemme ajan. Mieheni muun muassa jäi kiinni kolme vuotta sitten pornoriippuvuudesta jota hän oli minulta piilotellut. Hän vannoin rajoittavansa harrastustaan ja katuikin silmieni edessä, mutta en oikein luota vieläkään kunnolla hänen sanaansa, sillä olen lukenut että AAL valehtelee erittäin sujuvasti koska on tehnyt sitä koko ikänsä eikä ymmärrä sen olevan väärin vaan se on tapa selvitä. Riitatilanteissa hän syyllistyy helposti ja suuttuu, eikä itse asia tule koskaan käsitellyksi. Hän on hyvin ehdoton juomisen ja juhlimisen suhteen, minkä ymmärrän, mutta se on joskus rasittavaa. Hän kyllä juo, mutta sille niin kuin kaikelle muullekin elämässä on ahdistavan selvät, pelottavat rajat, ja hän tuomitsee minut jos rikon jotain noista rajoista. Viimeksi viime viikonloppuna sain karmeat torut siitä kun kuljin koiramme kanssa hautausmaan viereistä tietä. Se häpäisee hänen alkoholisti-isänsä haudan kuulemma. Jälleen reaktio oli hyvin lapsenomainen, olin sanaton ja neuvoton sen edessä. Muuten hän on elämässään ihan menestynyt, joukkueurheilja ja suosittu kaveripiirissä, huolehtijatyyppi tosin sielläkin. Hänellä on hyvä tutkinto ja työ täsmällisellä alalla jossa vaaditaan kovaa kontrollia sielläkin. Olen itse enemmän humanisti ja taiteilijatyyppi, ahdistun rajoista ja kontrollista, ja sekin aiheuttaa nykyään entistä enemmän pään vaivaa välillemme. Ajauduin niin umpikujaan, että aloitin itse terapian vuosi sitten, vaikka mieheni tarvitsisi sitä yhtä paljon. Hänen tapansa käsitellä on kuulemma ihan yhtä hyvä tapa: hän ei halua puhua vaan kuulemma itse miettii asiansa selväksi enkä saisi hänen mielestään arvostella hänen tapaansa. Ehdotin pariterapiaakin, muttei käynyt. Hän käyttäytyy välillä todella itsekkäästi mielestäni kun ei halua edes katsoa peiliin ja miettiä tarvitsisiko hänen kasvaa henkisesti. Itse olen saanut apua terapiasta ja vauhtia omaan kasvuuni, ja olen kyllä yrittänyt sitä hänelle mainostaa.

Kaipaan todella neuvoja kuinka elää tällaisen ihmisen kanssa! Autattehan! Jos olet itse ALL niin kerro mitä päässäsi liikkuu sillä mieheni pään sisälle en vaan pääse. Tai jos olet samanlainen puoliso kuin minä, kerro kokemuksistasi!

 

Kaipaan todella neuvoja kuinka elää tällaisen ihmisen kanssa! Autattehan! Jos olet itse ALL niin kerro mitä päässäsi liikkuu sillä mieheni pään sisälle en vaan pääse. Tai jos olet samanlainen puoliso kuin minä, kerro kokemuksistasi!

Suosittelisin vahvasti pitämään avoimena rinnalla vielä muitakin vaihtoehtoja ja lähtökohtia kuin AAL, koska se saatta ainoana johtaa ajatuksia harhaan. Esim. yl. mahd. miehen läheisriippuvuutta on vaikea perustella ja vasta-aiheita on paljon.

 

Kuinkahan miehesi luonnehtisi suhdettanne?

 

Muutamia ajatuksia. Alkoholistin lapsi on voinut joutua aikuistumaan aikaisin ja aivan oikein tulkitset niin, että hän kantaa huolta äidistään, koska isänsä sitä ei tehnyt. Ne ovat kaikkea miesten osallistumista.
Itsetunto ei ole hänellä päässyt kehittymään hyväksi, koska lapsuus on ollut turvaton, siis aika ennen kuin hän alkoi kantamaan huolta äidistään. Siitä tulee voimakkaat reaktiot riitatilanteissa.
Sitten hän paikkaa tilanteita osallistumalla ja kantamalla huolta, koska hän pelkää tilannetta, joka tuntuu menevän hänen mielestään kaaokseen. Ja niitä ovat hoitamattomat asiat ja epäjärjestys.

Mutta sitten se tärkein kysymys, että mitä nyt? Sinä tiedät nyt aika tarkkaan mikä hänellä on ongelmana ja osaat suhtautua siihen hänen vajavaisuutenaan, jolloin se on jotenkin ymmärrettävää, mutta miehesi ei varmaankaan tajua koko tilannetta, mihin hän on kasvanut, eikä sen vuoksi näe tarvetta sitä alkaa prosessoida. Jos hänet saisi ymmärtämään, että hänen käytöksensä on "rasittavaa", niin hän voisi alkaa itse muutta itseään. Mutta pahoin pelkään, että joudut hyväksymään miehen, joka järjestelee ja pitelee lankoja käsissään; se on niin syvälle häneen juurtunut, että hänelläkin olisi kova työ muuttaa itseään, mutta luultavasti kyllä onnistuisi, jos vain yrittäisi.

 

Olen aivan pulassa aviomieheni kanssa, joka on alkoholistin aikuinen lapsi. Hänen on ollut mahdotonta käsitellä ongelmiaan, ja side raittiiseen äitiin on edelleen vahva. Niin vahva, että olemme tänä syksynä olleet kymmenen vuotta yhdessä, eikä mies vieläkään halua viettää joulua kanssani. Olen ehdottanut jo muutamana vuonna, että laittaisimme viimeinkin oman joulun, mutta hän hermostuu puheistani ja haluaa mennä kotiinsa vaalimaan lähes hartaalta tuntuvaa muistoa alkoholismielämästä. Miehen isä on menehtynyt kuusi vuotta sitten viinaan, ja mieheni on ollut aivan lapsesta saakka vastuunkantajan roolissa perheessään. Hänen oli seurustelumme alussa vaikea muuttaa pois kotoa, ja hän salasi isänsä ongelman minulta lähes kaksi vuotta. Olimme tuolloin parikymppisiä, nyt olemme kolmekymppisiä ja naimisissa. Joulu on vain yksi esimerkki joka tuli mieleen koska tänään siitä puhuttiin. Ehdotin että kymmenen yhteisen vuoden kunniaksi laittaisimme jouluruuat yhdessä ja olisimme aattona kotona. Kyläilemään äidin luokse voisimme sitten mennä joulupäivänä. Tämä ei sopinut hänelle, reaktio on hyvin lapsenomainen, enkä saa keskusteluyhteyttä auki.

Ongelmat ovat seuranneet meitä koko yhteisen taipaleemme ajan. Mieheni muun muassa jäi kiinni kolme vuotta sitten pornoriippuvuudesta jota hän oli minulta piilotellut. Hän vannoin rajoittavansa harrastustaan ja katuikin silmieni edessä, mutta en oikein luota vieläkään kunnolla hänen sanaansa, sillä olen lukenut että AAL valehtelee erittäin sujuvasti koska on tehnyt sitä koko ikänsä eikä ymmärrä sen olevan väärin vaan se on tapa selvitä. Riitatilanteissa hän syyllistyy helposti ja suuttuu, eikä itse asia tule koskaan käsitellyksi. Hän on hyvin ehdoton juomisen ja juhlimisen suhteen, minkä ymmärrän, mutta se on joskus rasittavaa. Hän kyllä juo, mutta sille niin kuin kaikelle muullekin elämässä on ahdistavan selvät, pelottavat rajat, ja hän tuomitsee minut jos rikon jotain noista rajoista. Viimeksi viime viikonloppuna sain karmeat torut siitä kun kuljin koiramme kanssa hautausmaan viereistä tietä. Se häpäisee hänen alkoholisti-isänsä haudan kuulemma. Jälleen reaktio oli hyvin lapsenomainen, olin sanaton ja neuvoton sen edessä. Muuten hän on elämässään ihan menestynyt, joukkueurheilja ja suosittu kaveripiirissä, huolehtijatyyppi tosin sielläkin. Hänellä on hyvä tutkinto ja työ täsmällisellä alalla jossa vaaditaan kovaa kontrollia sielläkin. Olen itse enemmän humanisti ja taiteilijatyyppi, ahdistun rajoista ja kontrollista, ja sekin aiheuttaa nykyään entistä enemmän pään vaivaa välillemme. Ajauduin niin umpikujaan, että aloitin itse terapian vuosi sitten, vaikka mieheni tarvitsisi sitä yhtä paljon. Hänen tapansa käsitellä on kuulemma ihan yhtä hyvä tapa: hän ei halua puhua vaan kuulemma itse miettii asiansa selväksi enkä saisi hänen mielestään arvostella hänen tapaansa. Ehdotin pariterapiaakin, muttei käynyt. Hän käyttäytyy välillä todella itsekkäästi mielestäni kun ei halua edes katsoa peiliin ja miettiä tarvitsisiko hänen kasvaa henkisesti. Itse olen saanut apua terapiasta ja vauhtia omaan kasvuuni, ja olen kyllä yrittänyt sitä hänelle mainostaa.

Kaipaan todella neuvoja kuinka elää tällaisen ihmisen kanssa! Autattehan! Jos olet itse ALL niin kerro mitä päässäsi liikkuu sillä mieheni pään sisälle en vaan pääse. Tai jos olet samanlainen puoliso kuin minä, kerro kokemuksistasi!

Asuin n. 4,5 vuotta alkoholistin lapsen kanssa. Heidän perheessään ongelmaa ei ole millään tavalla myönnetty eikä kohdattu. On mies siitä jotain joskus puhunut, mutta hän ja hänen siskonsa myöntävät sen sillä tasolla, että "joskus vähän tuntuu että isällä on vähän ongelmia sen juomisen kanssa". Tosin hän raitistui vajaa kaksi vuotta sitten. Sillä tietysti koko asia muka lakkasi olemasta.
Tuon, millä tavalla miehesi on kiinni äidissään, tulkitsen niin että äiti on nostanut poikansa miehen paikalle, koska ei ole saanut puolisoltaan sitä, mitä olisi tarvinnut. Tämä on hyvin epäterve suhde. Pojan pitäisi olla äidille poika ja lapsi, ei puoliso. Mieheni ei ollut ehkä noin pahasti kiinni, mutta ei koskaan puolustanut minua esim. jos minulle tuli riitaa hänen äitinsä kanssa, yleensä siitä syystä että ex-anoppi usein käveli täysin ylitseni ja puuttui asioihimme. Syyllisti ja syytti minua meidän ongelmistamme (toki, kun halusi kääntää huomion pois heidän perheensä miehelleni aiheuttamista ongelmista).
Ihastuin miehessäni aluksi osittain juuri siihen vastuuntuntoon ja huolehtivaisuuteen, lopulta se vain koski kaikkea muuta, kuin minua. Jos kaverit soittivat avuksi johonkin, hän ei oikeastaan koskaan kieltäytynyt. Nyt ymmärrän, että hän pelkäsi niin paljon hylätyksi tulemista, ettei hän vain voi. Koska ainoa tapa saada vanhemmilta hyväksyntää, on ollut asioiden tekeminen ja suorittaminen. Minun masennuksestani ei voitu koskaan puhua eikä hän halunnut sitä asiaa käsitellä. Hänellä ei ole edelleenkään minkäänlaista kykyä käsitellä vaikeita asioita. Ei tietenkään, kun on koko ikänsä onnistunut salaamaan sen virtahevon olohuoneessa. Suosittelen todella lukemaan Virtahepo olohuoneessa-kirjan, ja sen "jatko-osan" Elämän lapsi.
Meilläkin kävi näin, että minä hoidin ongelmiani ja kasvoin valtavasti suhteemme aikana, eikä minulle enää vain riittänyt se mitä mieheltäni sain. Yritin kyllä terapiaa, mutta hän ei puhunut sielläkään mitään. Myöhemmin sanoi, ettei enää lähde sinne, kun häntä vain syyllistetään ja kun siitä ei kerran mitään apua ollut. (Kahdesta kerrasta). Hän oli myös erittäin herkkä syyllistymään kaikesta, sama miten muotoilin sanomiseni. Mitään asioita ei siis käsitelty. Kun otin näitä asioita esille taas uudestaan, vastauksena oli huutoa, että "pää kiinni, on kuultu nuo asiat jo sata kertaa" tai jotain vastaavaa.
Ikävä kyllä, ainakin jossakin vaiheessa ainoat vaihtoehdot teilläkin tulevat olemaan ero tai miehen meno terapiaan. Ellet halua unohtaa kokonaan itseäsi. Minä tein niin. Tässä Virtahepo olohuoneessa-kirjassa kuvataan sitä, kuinka perheen olohuoneessa on virtahepo, jota salataan ja näin lapsi muuttuu itsekin virtahevon muotoiseksi. Miehesi on tuonut tämän virtahevon mukanaan teidän olohuoneeseenne ja näin sinäkin alat muuttua sen muotoiseksi. Esimerkiksi olet hyväksynyt kymmenen vuotta, ettette vietä jouluja yhdessä. Miehesi on siis edelleen äitinsä puoliso, ei sinun.
Keskustelen tästä mielelläni enemmänkin kanssasi.

 

Ja vielä tuosta pornoriippuvuudesta. Tästäkin puhutaan mainitsemissani kirjoissa. Se on miehesi päihde, ikäänkuin alkoholi tai uhkapelaaminen. Hän pakenee sen avulla tunteitaan. Minun miehelläni se oli autoharrastus. Yhdessäoloaikanamme niitä oli kai 14. Eikä silläkään niin väliä, mutta niiden etsimiseen meni monta tuntia päivässä. Hän ei kyennyt koskaan olemaan läsnä, olemaan rauhassa oma itsensä - siis vain OLEMAAN, vaan hänellä piti olla aina esim. puhelimesta netti auki ja tv päällä - mikä on ehkä tyypillisin ja tavallisin päihde. Tästä mainitseminen sai hänet aina suuttumaan ja vähättelemään, mikä kertoo ongelman olemassaolosta. Tässä on ensinnäkin se, että sillä tavalla hänellä oli jatkuvasti tekemistä, kun hän ei osannut rentoutua ja toiseksi se, että uskon hänen tavoitelleen aina uuden auton hankinnalla sitä, että se jotenkin täyttäisi hänen tyhjää oloaan. Aivan samoin, kuin uhkapelaaja pelatessaan uskoo joka kerta voittavansa. Näin eletään "sitten kun"-elämää.

 

Onneksi maailmassa on niitäkin alkoholistien lapsia, joista on tullut terveitä ja itsenäisiä. Vain käsittelemättömät asiat voivat olla taakkana elämässä, jossa ei ole enää alkoholisteja vanhempia ja muuta tuttua helvettiä.

 

Luulen että tässä ja yleensäkin tuottaa vaikeaa sekaannusta käsitteiden kilellinen samankaltaisuus.

Alkoholien kemiallisen nimen -OLI pääte ja sairauden -HOLIA loppuosa.
Esim. etanOLI, metanOLI, mannitOLI, sorbitOLI (jälk. ns. sokerialkoholeja, tav. makeutusaineita).

Olisi siis hyvä pitää erillään alkohOLIa ja akoHOLIa (kaksi aivan eri asiaa).
Riippuvuus alkoholista ei vielä tarkoita alkoholismia.
Holismin merkitys on suunnilleen "kaikki kaikessa", eikä se liity välttämättä mitenkään "alkoon".

 

Aloitus ja keskustelun jatko, erityisesti nimimerkki onnin vastaukset kuvaavat hyvin olemassa olevaa parisuhteen ongelmaa. Hyvin tavallinen tilanne, jossa parisuhde alkaa muotoutua puolisoiden omasta historiasta, ei vain heidän omasta suhteestaan.

Jos parisuhteeseen tuo mukanaan omat mörkönsä, ne alkavat elää, jopa hallita suhdetta ja tehdä puolisot voimattomiksi oman yhteisen elämänsä vapaaseen ja onnellisen rakentamiseen.

Alkoholistiperheen lasten persoonallisuuden kehityksestä on jo tietoa, mutta varmaan kaikella "holismilla" ja määräävillä riippuvuuksilla on perheeseen ja lapsiin samanlaisia vaikutuksia. Kyse on silloin jostain perhettä vahvasti sitovasta tekijästä. Vanhemman alkoholismi tai mikä tahansa sairaus on sellainen. Muu perhe joutuu huomioimaan sairaan jäsenen aivan erityisellä tavalla. Olennainen seikka lieneekin, että huoli ja huolenpito on jatkuvasti läsnä.

Kun kasvaa huoleen ja ylihuolehtimiseen ja tekee siitä samalla itselle vahvuuden, niin silti se toisaalla, muissa suhteissa ja varsinkin perisuhteessa nousta edellä kuvatuksi ongelmaksi. Kuvaukset ovat erittäin osuvia, koska ne ovat omakohtaisesti tunnettuja ja niihin liittyy syvällistä pohdintaa ja terapiaakin. "Holistin" lapsi on kaikessa vahvuudessaan mörkönsä vanki. Mörkö sitoo ahdistuksen tekemiseen, puuhiin ja riippuvuuksiin, jotka peittävät ja estävät aidot tunteet, mikä ei ole parisuhteen näkökulmasta tärkeintä tai adekvaattia. Toisen ja omat tunteet sivuutetaan, vaikka parisuhde monen odotuksissa on nimenomaan tunnesuhde, jossa fyysinen ja henkinen läsnäolo ovat merkityksellisiä.

Itse ihan heräsin tajutessani, miten monilla lähipiirissäkin on tuo sama pahoinvointi siirtynyt omaan seurustelu- ja parisuhteeseen. Mietin myös sitä, miksi näin on tapahtunut. Miksi hakeutuu ja suosii henkilöitä, jotka ovat vastuuntuntoisia, hoivaavia (aluksi), mutta aikaa myöten suhde on juuri sitä, että puolison riippuvuudet ovat muualla: työssä, harrastuksissa, kaikenlaisessa oheistoiminnassa ja vetäytymisessä ja elämän täyttymyksen hakemisessa muualta kuin läheisimmästä suhteesta?

 

Kiitos älyttömästi vastauksestasi! KYlmät väreet menivät, kun iskit niin ytimeen, sellaiseen mitä en itse oikein edes ole ymmärtänyt. Hänen äitinsä tosiaan kohtelee miestäni kuin puolisoaan ja minä olen unohtamassa itseni, taipumassa ja kuihtumassa. Tuntuu niin hyvältä, että edes joku näkee tilanteen! Olet selvästi miettinyt ja prosessoinut omista lähtökohdistasi mennyttä suhdettasi pidemmälle kuin itse olen edes uskaltanut vaikka olemme olleet jo 10 vuotta kimpassa. Eilen minulle tuli sellainen olo suhteessamme, että minun on nyt rauhoitettava tilanne ja otettava aikalisä. Tein taas kompromissin, mutta mielessäni päätin,e ttä alan myös miettiä tulevaisuuttani ja pitää huolta itsestäni. Mies tyyntyi kun aloin myötäillä ja sanoin että on ok jos hän vielä laittaa joulun äitinsä kanssa. Sisältä kuitenkin kylmää ja olen neuvoton. En tiedä miten tämän aikalisän käyttäisi järkevästi, miten saisin työkaluja selvitä tästä?? Pohjimmiltani haluaisin edelleen pelastaa liittomme kun olen naimisiinkin mennyt.

 

Kyllä tämä pojan äidin "suhde" näkyy myös äidin käytöksessä. Ei nyt liity suoraan aloitukseen, mutta äidin uusi kumppani voi törmätä äidin poikaan, joka järjestelee äidin asioita ja tekee pikku remppaa äidin luona. Vaikea on välttää mustasukkaisia reaktioita. Mutta tämä ansaitsisi uuden aloituksen ja siitäkin riittäisi juttua.

Minusta te voisitte kutsua anopin jouluksi, mutta toisaalta Jouluun laitetaan liian paljon mukaan tunteita. Ei se ole sen arvoista, että sillä parisuhteensa kannattaa pilata. varmaan jouluna riidellään kaikkein enemmän, kun sisarukset kokoontuvat ja alkavat puhua politiikkaa joulupäivänä.

Mutta huomasitko ap, että tilanne tasaantui, kun annoit hieman periksi ja ymmärsit, että toisella on ongelma johtuen historiastaan. Tilannehan on aivan loistava, jos vielä mies huomaisi, että vähän voisi hellittää ja laittaa asioita hieman eri tärkeysjärjestykseen. Vastaantuloa ja hyväksymistä molemmilta, niin asia on kunnossa.

 

KYlmät väreet menivät, kun iskit niin ytimeen, sellaiseen mitä en itse oikein edes ole ymmärtänyt. Hänen äitinsä tosiaan kohtelee miestäni kuin puolisoaan ja minä olen unohtamassa itseni, taipumassa ja kuihtumassa.

En ymmärrä minäkään tätä villakoiran ydintä. Kohteleeko kuin aikuista perheenpäätä tai kuin lastaan? Mieshän niitä molempia on, mikä on ongelma, tuskin eteisessä sekstaillaan? Rakastuneet (puolisot) lepertelevät kuin lapset ja väljähtyneemmät rähjäävät kuin vanhemmat kurittomille kakaroille.
Mistä tarkemmin on kysymys, kun käytäntöön näyttää kuuluvan koko kirjo?

 

En ymmärrä minäkään tätä villakoiran ydintä. Kohteleeko kuin aikuista perheenpäätä tai kuin lastaan? Mieshän niitä molempia on, mikä on ongelma, tuskin eteisessä sekstaillaan? Rakastuneet (puolisot) lepertelevät kuin lapset ja väljähtyneemmät rähjäävät kuin vanhemmat kurittomille kakaroille.
Mistä tarkemmin on kysymys, kun käytäntöön näyttää kuuluvan koko kirjo?

Äiti on tavallaan tunnetasolla "varastanut" poikansa miehuuden omaan käyttöönsä, koska ei ole saanut omalta puolisoltaan mitä olisi tarvinnut. Kannattaa tutustua Tommy Hellstenin kirjallisuuteen, jos asia kiinnostaa. Minä olen hyvin taitamaton kuvaamaan näitä asioita sanoin.
Toisaalta asiahan on hyvinkin näin, että mies on ikäänkuin se "lapsi" perheessä ja poika siis joutuu ottamaan perheenpään paikan. Hänelle tällainen vastuu, ja myös liialliset oikeudet, eivät tietenkään kuuluisi. Äidiltään hän saa hyväksynnän, kun yltää hoitamaan asioita ja toimimaan aikuisen miehen, vastuullisen perheenisän tasolla. Siitä voi vain kuvitella, millainen suhde näiden kahden välille kehittyy. Poika kasvaa ikäänkuin äitinsä ylimääräiseksi raajaksi, jos näin karkeasti voi sanoa.
Meidän tapauksessamme, esimerkiksi joskus riitaannuttuani mieheni äidin kanssa, äiti heittäytyi kuin pikkulapseksi, syyllisti ja ruikutti, että teidän (lasten) on varmaan sitten parempi elää kokonaan ilman minua ym. vastaavaa. Tässä naurettavassa tilanteessa minä sitten, anoppia 25 v. nuorempana vähän päälle parikymppisenä otin tilanteen ohjat haltuuni, sovittelin, olin se aikuinen, olin siinä tilanteessa se "äiti".

Tästä esimerkkinä: tämä eräs kerta lähti siitä, kun anoppi puuttui asioihimme, emme juuri edes riidelleet silloin. Sanoin asiallisesti, että koska et tiedä tästä mitään, ole hyvä äläkä puutu. Sitten anoppi alkoi vetää tähän kaikkea, miksi minä olen joskus käyttäytynyt niin ja näin (kysymys oli siitä, kun olin pahasti masentunut ja tunsin että miehen suku talloo ylitseni, enkä jaksanut sille mitään muuta kuin vetäytyä). Olin väsynyt silloinkin, ja pyysin ja odotin miestäni asettumaan puolelleni ja ratkaisemaan tilanteen. Hän vaikeni aivan täysin. Sanoin sitten, että haluaisin lähteä kotiin, ja niin lähdimme. Aamulla anopilta tuli jotakin todella älytöntä viestiä, minä kuulemma estän häntä tapaamasta poikaansa ja lapsenlastaan (??!!), en muista mitä muuta siinä oli. Itse aamulla ensimmäisenä olin taas aikonut soittaa hänelle ja sopia asian. Näytin tämän miehelleni ja sanoin, että soittaa minun kuulteni äidilleen. Mies ärsyyntyi ja suuttui, mitään ei tapahtunut. Jossakin vaiheessa laittoi sitten äidilleen viestin, että "annetaan olla" tms. Itse erityisesti pyysin miestä sanomaan selkeästi äidilleen, että hän on minun puolellani ja että minua kohtaan ei saa käyttäytyä niin. Halusin kuulla sen, ja halusin että anoppi tajuaa sen. Mies ei yksinkertaisesti pystynyt tähän. Mutisi jotain, että "kyllähän se sen tietää muutenkin". Jos ajattelen itseäni samaan tilanteeseen, en IKINÄ antaisi vanhempieni tai sisarusteni loukata puolisoani, lasteni isää. Anoppi siinä sitten vastasi miehelleni, että teidän olisi varmaan parempi olla ilman minua jne. Ja minä otin tämän aikuisen, vanhemman, äidin vastuun tässä tilanteessa, sovittelin asian ja tästä päästiin eteenpäin.
Esimerkkini oli pitkä ja sekava, kirjoitin vain omasta päästäni juuri sen miten tilanne meni, mutta kun osapuolet toimivat riitatilanteessa näin, ketkä tässä vaikuttaisivat olevan keskenään parisuhteessa ja kuka tässä tilanteessa on äiti?
Miehestäni erottuani sain kuulla anopilta piikittelyä, myös hänen siskonsa jonka kanssa olimme olleet hyviä ystäviä, kääntyi minua vastaan, ja he syyttivät minua siitä, että mies tuntee itsensä arvottomaksi ja riittämättömäksi, kun "minulle ei riitä mikään". Sanoin anopille aivan täysin suoraan kaiken, mitä mieltä olen heidän perhe-elämästään, siitä miten miestäni on henkisesti vaurioitettu ja kaikesta muusta, jolloin anoppi nosti täysin kädet pystyyn ja selkeästi sanoi, että häntä "ei voi syyttää x:n ongelmista" ym. Pakeni siis täysin äidinvastuutaan. Syytti taas minua siitä, että "miksi sitten hylkäät x:n kun kerran ymmärrät häntä" tms. Minut siis yritettiin työntää mieheni äidin paikalle, että äiti saisi pysyä tässä huolehditun, hoivatun "tyttöystävän" roolissa. Hyvin kärjistettyä, mutta koitan jotenkin selittää, mitä ajan takaa.
Toivottavasti tästä pystyi ymmärtämään jotakin

 

Olipa valitettava tapaus. Mutta hyvin selkeästi anoppisi oli jo kauan sitten siirtänyt ex:llesi huonon itsetunnon, toisin sanoen jättänyt tukematta hänen oman persoonansa kasvua. Se tuli hyvin ilmi tuossa, kun ex valitsi äitinsä, eikä puolisoaan; se oli hyvin kypsymättömästi tehty ja historia menikin sitten kuin meni. Ei sinun pidä tuntea, niin kuin et tunnekaan, minkäänlaista syyllisyyttä tapahtumista. Ne pitää vain todeta, että tulipa tuollainenkin vaihe elettyä ja koettua ja suunta on eteenpäin paremmalla onnella.

 

Hyvin kärjistettyä, mutta koitan jotenkin selittää, mitä ajan takaa. Toivottavasti tästä pystyi ymmärtämään jotakin

Ok. Selittäminen on juuri se mitä tarvitsenkin ja pystyn ymmärtämään jotakin (myös kärjistyksenkin ansiosta - yhteinen itressi = ymmärtää). Yritän selittää lisää ymmärtääksemme kumpikin ko. ilmiöstä yhä enemmän.

Kannattaa tutustua Tommy Hellstenin kirjallisuuteen, jos asia kiinnostaa. Minä olen hyvin taitamaton kuvaamaan näitä asioita sanoin.

Ok. Otan tämän huomioon ja on minun etuni jos kykenen ymmärtämään ilmiötä, kenen tahansa taitamattomuuksien estämättä (omaa ymmärtämistäni). Ymmärrän että luonnollisesti Tommy Hellsten ymmärtää jotakin siitä mikä häntä kiinnostaa, ja kun minua sama asia kiinnostaa, otan Tommyn kuvaukset luonnollisesti niin hyvin huomioon kuin ikinä kykenen (edelleen sama intrssi = ilmiön ymmärtäminen).

Jatkan tästä myöhemmin. Harmittelen sitä että tunnen näissä nettiketjuissa tarvetta (inhimillisistä syistä) selitysten selittelemisiin.

 

Ok. Selittäminen on juuri se mitä tarvitsenkin ja pystyn ymmärtämään jotakin (myös kärjistyksenkin ansiosta - yhteinen itressi = ymmärtää). Yritän selittää lisää ymmärtääksemme kumpikin ko. ilmiöstä yhä enemmän.


Ok. Otan tämän huomioon ja on minun etuni jos kykenen ymmärtämään ilmiötä, kenen tahansa taitamattomuuksien estämättä (omaa ymmärtämistäni). Ymmärrän että luonnollisesti Tommy Hellsten ymmärtää jotakin siitä mikä häntä kiinnostaa, ja kun minua sama asia kiinnostaa, otan Tommyn kuvaukset luonnollisesti niin hyvin huomioon kuin ikinä kykenen (edelleen sama intrssi = ilmiön ymmärtäminen).

Jatkan tästä myöhemmin. Harmittelen sitä että tunnen näissä nettiketjuissa tarvetta (inhimillisistä syistä) selitysten selittelemisiin.

Jatkuuko vielä?