En jaksa, haluan pois, miksi en pääse......

  • Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Yritin itsemurhaa kesäkuun alussa. Valitettavasti sairaala sai minut henkiin. Nyt olen kerännyt aika kivan kasan lääkkeitä joilla tuon itsemurhan voisi tehdä. Toinen mun vaihtoehto on hukuttautuminen tai hirttäytyminen lääkepöllyssä.

Nyt kysymys kuuluu "Miksi en saa tappaa itseäni!?" Minulla on kolme lasta ja aviomies, miksi mun pitää aina ajatella vain heitä. En vaan jaksa tätä rasittavaa elämää, vihaan mun elämää.

Kesäkuussa heräsin ja karjuin kurkku suorana "V mä en onnistu edes tässä" ja vedin lisää viinaa ja lääkkeitä. Kaduttaa hitosti että mun herätettiin henkiin... Olen päättänyt tehdä itsemurhan kunnolla 23.10... Se on aika jonka vielä just ja just jaksan...

Miksi en saa tappaa itseäni????? Hannele
 
vierailija
Hei Hannele.

Kyyneleet alkoi vierimään poskipäitä myöten kun luin mitä olit kirjoittanut.

Et voi hyvin ja se mua surettaa.

Valitettavasti mulla ei ole keinoa sinua auttaa.

Olen samassa tilanteessa kuin sinä.

Mulla ei ole rohkeutta tappaa itseäni.....ainakaan vielä.

Koitin teininä sitä mutta epäonnistuin.

Nyt tuntuu taas siltä ettei jaksa enään kauan elää.

Mutta yritettävä on vielä kun elämäni rakkaus on elossa
(Kissa)
Ei raaski jättää rakasta heitteille.

Mitä osaisin sinulle sanoa?

Tiedän kokemuksesta, että kun on saanut tarpeekseen, niin on sama mitä joku sanoo sillä ei enää ole mitään merkitystä.

m.
 
r0s
Mitä sä pelkäät? Ellet halua elää niin mikset vastaanota kuolemaa selvinpäin?

Entäs jos kokeilisit elää päivän pelotta ja sit toisenkin päivän ja kolmannen? Yhden kerrallaan.


Koska, lupaan sulle, että ihan varmasti vielä kuolet!
 
vierailija
Täällä sama tilanne... Eläinteni takia kaiketi vielä sinnittelen tässä pskassa elämässä. Muilla ei väliä. Tänään kävin hoitoneuvottelussa psyk.polilla, mut samaa lässynläätä, että siellä ei ole apua tarjota. Kyllähän siellä on tarjota aikoja, jossa lässyttää turhanpäivästä ja puhua tyyliin päivän säästä, mut esim traumojen käsittelyyn ei ole mahdollisuutta ole!
 
vierailija
Yritä päästä psyk. osastolle sisään, pääset sinne lepäämään. Ota käyttöösi kesäkuussa määrätyt lääkkeet ja yleensä on liitetty tukikeskustelut.
 
vierailija
Olin osastolla 2 vkoa kesäkuussa... tää pää vaan ei anna rauhaa... pitäisi varmaan lähteä psyk.päivystykseen, sais juteltua edes jonkun ammattilaisen kanssa.... T. Hannele
 
vierailija
Kannattaa hakeutua.
Toivottavasti sen jälkeen tukikäynnit ym jatkuvat avopuolella, ettet jää yksin hoitojakson jälkeen. Kuntoutuminen on usein pitkähkö juttu.
Tää kuntoutuminen vie hermot... Käyn juttelemassa psyk.hoitajan kanssa aina välillä. Ja nappeja menee kuin naapurikin niitä söisi... Jos ne ei osaa siellä Malmin psyk.osastolla sanoa mitään... En mä edes tiedä mitä sanoa niille tai mitä mä niiltä tarviisin... Kotiin en halua mennä, siellä ahdistaa eniten koko perhe... :(
 
vierailija
Tää kuntoutuminen vie hermot... Käyn juttelemassa psyk.hoitajan kanssa aina välillä. Ja nappeja menee kuin naapurikin niitä söisi... Jos ne ei osaa siellä Malmin psyk.osastolla sanoa mitään... En mä edes tiedä mitä sanoa niille tai mitä mä niiltä tarviisin... Kotiin en halua mennä, siellä ahdistaa eniten koko perhe...

Ei sinulla tarvitse olla mitään valmiita harkittuja vastauksia. Kerrot vaan suoraan sydämestä, tunteistasi, ahdistuneisuudesta, itsetuhoajatuksistasi. Haluat sellaisen voinnin, olotilan että pääset jälleen nauttimaan perheen kanssa olemisesta.
 
vierailija
Ei sinulla tarvitse olla mitään valmiita harkittuja vastauksia. Kerrot vaan suoraan sydämestä, tunteistasi, ahdistuneisuudesta, itsetuhoajatuksistasi. Haluat sellaisen voinnin, olotilan että pääset jälleen nauttimaan perheen kanssa olemisesta.
Jos mä sit meen... Mun aivot vaan on niin solmussa ettei ole enää muistia eikä mitään tajua mistään...Vaikka mitä nappeja eilenkin söin, ei ahdistus mennyt pois... Syytän perhettäni ja aviopuolisoani joka harrastaa vähättelyä ja henkistä väkivaltaa... Tai sit mä vedän perseet ja otan nappeja... Mut pitäis lähtee huomenna taas töihin klo 6.25... Ääääh, en tiedä...
 
vierailija
Tuli näistä keskustelukäynneistä mieleen vielä ja ovatko hyödyllisiä vai eivät.
Ehkä pitää keskustella myös hoitavan tahon kanssa mitä niiltä keskusteluilta itse toivoo, mitkä on omat tavoitteet itselle, ei siis hoitajan tai psykiatrin tavoitteita.
Joskus ei vaan kemiat oikein välttämättä nappaa muutenkaan.
 
vierailija
Jos mä sit meen... Mun aivot vaan on niin solmussa ettei ole enää muistia eikä mitään tajua mistään...Vaikka mitä nappeja eilenkin söin, ei ahdistus mennyt pois... Syytän perhettäni ja aviopuolisoani joka harrastaa vähättelyä ja henkistä väkivaltaa... Tai sit mä vedän perseet ja otan nappeja... Mut pitäis lähtee huomenna taas töihin klo 6.25... Ääääh, en tiedä...

Ehket ole ainakaan työkykyinen ja lepoa tarvitset.
Joskus puoliso, perhe ei ymmärrä masennus, ahdistuneisuutta, koska sairaus on pään sisällä. Yrittävät ehdottaa/odottavat, että toinen vaan siitä nyt vaan jotenkin piristyisi. Eivät välttämättä mitään pahaa tarkoita, ovat huolissaan kuitenkin.
 
vierailija
Ota aamulla yhteyttä terveysasemalle tai työterveyshuoltoon tai mieluiten avospsyk. pkl:lle jos sinulla on siellä hoitosuhde Jos ahdistuneisuus voimistuu, hakeudut yöllä päivystykseen. Sovi esim. aamulla esimiehen kanssa sl ilman sl-tod jos teillä on sellainen systeemi.
Vois ottaa työterveyteen yhteyttä... Mä vaan olen niin tässä liemessä korvia myöten ettei mikään eikä kukaan voi auttaa... Mä olen ihan toivottomassa tilanteessa tänä päivänä vaikka osastohoidosta on jo aikaa ja olen saanut käydä juttelemassa... Mutta kun mikään ei saa aivoja toimimaan tai oloa paremmaksi.....
 
ei kait sitä oikein toista voi lukkojenkaan taakse laittaa,tai sitä lähtöäkään mitenkään estää.Ehkä toisen on vain annettava lähteä jos mieliteko on niin valtava ettei halua enää kotiinkaan mennä.Surullista että tilanne on mennyt jo niin huonoksi ettei elämä enää maistu.Ei kiinnosta olla näkemässä miten lapset kasvaa käyvät rippikoulun,lukevat itsensä ylioppilaiksi,tai hankkivat muuten jonkun ammatin itselleen hankkivat oman perheen,lapsia,ja kenties vielä lapsen lapsia joita vielä ehtisi myös näkemään.Sitten on ainakin vielä yksi juttu mahdollisuuus antaa lapsien aviopuolison huolehtia itsestä vanhuusaikana.Jokainen henkilö voisi miettiä omalla kohdallaan muunmuassa tällaisiä asioita mielessään ennenkuin alkaa suunnitella luovuttamista kesken kaiken.Sanotaan että isämme taivaassa on antanut meille elämän lahjan sitä ei pitäisi hukata vaan kääntää mielessään kaikki kortit hakea itselleen apua aina kun siltä tuntuu vaikkei sillä omasta mielestä mitään apua olisikaan niin silti siitä ehkä on sen verran hyötyä ettei juuri sillä hetkellä teekkään mieli lähteä.Masennuksesta on mahdollista parantua vaikkei niin uskoisikaan juuri sillä hetkellä.
Ne jotka ovat menettäneet omaisiaan ikävöivät heitä aina läpi koko elämänsä,tuska kyllä helpottaa ajan kanssa mutta ikävä jää eikä se katoa koskaan.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
vierailija
Vois ottaa työterveyteen yhteyttä... Mä vaan olen niin tässä liemessä korvia myöten ettei mikään eikä kukaan voi auttaa... Mä olen ihan toivottomassa tilanteessa tänä päivänä vaikka osastohoidosta on jo aikaa ja olen saanut käydä juttelemassa... Mutta kun mikään ei saa aivoja toimimaan tai oloa paremmaksi.....

Ehkä pitäisi olla armollisempi itseään kohtaan ja paranemiseen. Ei kesäkuusta nyt niin kovin kauan vielä ole, ei ne aivot silleen vaan napsahda kuntoon.
Hitaasti tapahtuu asiat, on vaikea kääntää omia ajatuksiaan ja vie paljon energiaa.
Vanhat neg. ajatukset yrittävät aina painaa päälle.
Voimia sinulle!
 
vierailija
Mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. Siinä ensimmäisen vuoden aikana yritin lääkkeillä itsemurhaa kahdesti. Sain itseni vain tajuttomaksi. Mieskään ei tajunnut mitään, toisella kertaa oli tullut herättelemään, mutta luuli, että nukun vain niin sikeästi, ja antoi jatkaa "nukkumista". Siinä heräsin kummallakin kerralla itsekseni joidenkin tuntien kuluttua, en mihinkään lääkäriin siis päätynyt. Kävin terapiassa viikottain, pakotettuna, enkä kokenut siitä olevan minkäänlaista apua. Monenlaista psyykelääkettä syötettiin, paino vain nousi yli 30 kiloa, eikä masennus lähtenyt mihinkään.
Sitten, kun lapsi oli jo 2½-vuotias, tuli kuvioihin uusi psykiatri, jolle sanoin, että tarttis saada joku parempi lääke masennukseen. Hän aloitti uuden, ihan eri lääkeryhmän lääkkeen ja masennus parani hyvin nopeassa tahdissa.
Se lapsi on nyt 17-vuotias. Käyn töissä, tykkään töistäni ja nautin elämästäni.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
vierailija
Huomenta! Menin eilen kotiin, en vaan jaksanut lähteä psyk.päivystykseen. Ja hävetti lähteä, sairaita siellä on eikä mun tarvitse mennä sinne kuormittamaan henkilökuntaa...
Lapset on 20 v, 20 v ja 18 v. Tuntuu että ne on tarpeeksi isoja itsekeen. Miehen kanssa ollaan oltu yli 30 vuotta... Ehkä mua vaan kaihertaa miehen ymmärtämättömyys ja hänen inhottavat lauseet joissa irvailee että olen hullu enkä halua edes parantua... Se satuttaa...
Olen syönyt lääkkeitä niin kauan kuin muistan ja välillä niitä aina vaihdetaan, nämä ovat ihan ok tällä hetkellä. Mulla on vaan niin paljon vihan tunteita itseä ja muita kohtaan... Se on vähän kuin pissahätä, kärsit ja kärsit ja sitten kun menet vessaan niin helpottaa. Mua helpottaisi hengenlähtö :(
Olette kyllä superihania keskustelijoita!
 

Yhteistyössä