V
vierailija äiti
Vieras
Onko sinulla kokemuksia tilanteesta, jossa puolison pitkä sairasloma laittaa koko arjen uusiksi? Miten saitte rakennettua arjesta toimivan, miten muuttunut perheen dynamiikka vaikutti? Huhheijaa mä sanon.
Hoidan pieniä lapsia vielä kotona, isommat lapset menevät jo omissa toimissaan osan päivää. Puolisolleni napsahti PITKÄ sairasloma sellaisen sairauden vuoksi, ettei voi käydä tutkimusten aikana työssään mutta on osallisena arjessa eikä sinänsä ole mitään rajoitteita. Tilanteessa en voi kuitenkaan sairasloman syystä johtuen jättää lapsia pitkiksi ajoiksi vastuulle, joten "perheestä irrallinen elämä" on todella kortilla. Se oli vähäistä jo puolisoni työskennellessä, nimenomaan työnkuvasta johtuvista seikoista, mutta johonkin on pakko purkaa ääneen se fakta että koko arki meni kuperkeikkaa.
Tätä uutta arkea on kestänyt jo pidempään kuin perus kesäloma, eikä tämä lutviudu oikein mitenkään vieläkään. Hän osallistuu kotitöiden tekoon, samalla lailla kun työssä ollessaan ja viettää aikaa pääasiassa kotona muttei ole käytännössä silti läsnä kuin murto-osan entisestä ajasta. Yritän keskustella neutraalilla äänensävyllä tilanteesta "lapsivapaina hetkinä" , mutta keskustelu eskaloituu hyvin nopeasti johonkin puolison sanomaan alentavaan tai syyllistävään letkautukseen. Olemme olleet yhdessä jo pitkään ja lapsiperheen arkea on taustalla vuosia, joten tämä on hämmentävä tilanne..Sen lisäksi, että lasten kanssa arki muuttui paljon toisen ollessa koko ajan kotona "tekemässä omalla tavallaan", tuntuu minusta pahalta huomata myös vaatimustason minua kohtaan nousseen huimasti. Ennen riitti olla pääasiassa äiti, kodinhoitaja ja suurtalouskokki, sivutoimena "nainen". Meillä meni hyvin, riitti naurua ja yhteiset hetket perheenä ja kaksin olivat ihania!.. Yhtäkkiä kotona onkin minulle täysin vieras päällepäsmäri, joka on ottanut velvollisuudekseen sättiä, syyllistää tilanteesta ja lausua paljon harkitsemattomia sanoja. Näistä ei voida edes jälkikäteen keskustella vaan valitettava totuus on, että parin päivän hiljaisuuden jälkeen odotetaan olevan kuin ei mitään.. Jotta TAAS. Tilanteet sinänsä ovat täysin naurettavia, mutta niiden eskaloiduttua koen itseni tosi loukatuksi.
Olen yrittänyt puhua neutraalisti ja hillitysti, kysyä tunnetiloista ja ajatuksista, jutella ylipäätään tilanteen kuormittavuudesta mutta tähän ei saa mitään vastakaikua.
Ei ole kyse edes mistään "lääkitys muutti luonnetta" tilanteesta jolle näkisin lopun, vaan tilanne on tämä ennalta määrittelemättömän ajan.
Tässa kysytään nyt sitä Tahtoa, joka papin edessä lausuttiin... Mutta mun täytyy ihan suoraan sanoa johonkin että se TODELLA on koetuksella. Mä en haluaisi olla nyt tässä, ja se tunne on ristiriitainen ja hämmentävä. Näen, että se arki yksin lasten kanssa "miehen tuodessa leipää pöytään" oli hallittavissa, helppoa rutiineineen, nauruntäyteistä ja täynnä rakkautta.. Ja se kaikki yrittää kadota.
Onko muilla kokemusta tämmöisestä tilanteesta? Miten tässä voisi päästä eteenpäin?
Hoidan pieniä lapsia vielä kotona, isommat lapset menevät jo omissa toimissaan osan päivää. Puolisolleni napsahti PITKÄ sairasloma sellaisen sairauden vuoksi, ettei voi käydä tutkimusten aikana työssään mutta on osallisena arjessa eikä sinänsä ole mitään rajoitteita. Tilanteessa en voi kuitenkaan sairasloman syystä johtuen jättää lapsia pitkiksi ajoiksi vastuulle, joten "perheestä irrallinen elämä" on todella kortilla. Se oli vähäistä jo puolisoni työskennellessä, nimenomaan työnkuvasta johtuvista seikoista, mutta johonkin on pakko purkaa ääneen se fakta että koko arki meni kuperkeikkaa.
Tätä uutta arkea on kestänyt jo pidempään kuin perus kesäloma, eikä tämä lutviudu oikein mitenkään vieläkään. Hän osallistuu kotitöiden tekoon, samalla lailla kun työssä ollessaan ja viettää aikaa pääasiassa kotona muttei ole käytännössä silti läsnä kuin murto-osan entisestä ajasta. Yritän keskustella neutraalilla äänensävyllä tilanteesta "lapsivapaina hetkinä" , mutta keskustelu eskaloituu hyvin nopeasti johonkin puolison sanomaan alentavaan tai syyllistävään letkautukseen. Olemme olleet yhdessä jo pitkään ja lapsiperheen arkea on taustalla vuosia, joten tämä on hämmentävä tilanne..Sen lisäksi, että lasten kanssa arki muuttui paljon toisen ollessa koko ajan kotona "tekemässä omalla tavallaan", tuntuu minusta pahalta huomata myös vaatimustason minua kohtaan nousseen huimasti. Ennen riitti olla pääasiassa äiti, kodinhoitaja ja suurtalouskokki, sivutoimena "nainen". Meillä meni hyvin, riitti naurua ja yhteiset hetket perheenä ja kaksin olivat ihania!.. Yhtäkkiä kotona onkin minulle täysin vieras päällepäsmäri, joka on ottanut velvollisuudekseen sättiä, syyllistää tilanteesta ja lausua paljon harkitsemattomia sanoja. Näistä ei voida edes jälkikäteen keskustella vaan valitettava totuus on, että parin päivän hiljaisuuden jälkeen odotetaan olevan kuin ei mitään.. Jotta TAAS. Tilanteet sinänsä ovat täysin naurettavia, mutta niiden eskaloiduttua koen itseni tosi loukatuksi.
Olen yrittänyt puhua neutraalisti ja hillitysti, kysyä tunnetiloista ja ajatuksista, jutella ylipäätään tilanteen kuormittavuudesta mutta tähän ei saa mitään vastakaikua.
Ei ole kyse edes mistään "lääkitys muutti luonnetta" tilanteesta jolle näkisin lopun, vaan tilanne on tämä ennalta määrittelemättömän ajan.
Tässa kysytään nyt sitä Tahtoa, joka papin edessä lausuttiin... Mutta mun täytyy ihan suoraan sanoa johonkin että se TODELLA on koetuksella. Mä en haluaisi olla nyt tässä, ja se tunne on ristiriitainen ja hämmentävä. Näen, että se arki yksin lasten kanssa "miehen tuodessa leipää pöytään" oli hallittavissa, helppoa rutiineineen, nauruntäyteistä ja täynnä rakkautta.. Ja se kaikki yrittää kadota.
Onko muilla kokemusta tämmöisestä tilanteesta? Miten tässä voisi päästä eteenpäin?
.
lle
unreal
