V
vierailija
Vieras
Ahdistaa.
Minusta tuntuu, että miehelläni ei ole mitään hyvää sanottavaa minusta koskaan. Minulla on tunne, että hän on jatkuvasti tyytymätöön kaikkeen - siihen miltä näytän, miten puhun, miten hoidan kotia.
Minusta tuntuu, että aina kun olen hänen kanssaan, pidätän hengitystä ja toivon, että kaikki menisi hyvin. Että voisi olla joku mukava hetki, eikä tarvitsisi olla koko ajan varuillaan.
Elämässämme on ollut paljon hyvää, mutta myös vaikeuksia. Olen ollut pari kertaa työttömänä, mutta löytänyt aina töitä. Nyt olen ollut pari kuukautta uudessa, kivassa työpaikassa, mutta työmatka on pitkä ja toki uusi työ vie jonkin verran energiaa. Kauppa- ja ruoka-asioita hoidamme molemmat, samoin lasten menoja. Mieheni on maahanmuuttaja ja työskentelee yrittäjänä raskaalla palvelualalla. Tiedän hänen inhoavan sitä työtä ja olevan kyllästynyt elämäänsä. Rahat riittävät kohtuulliseen elämään, mutta ylimääräistä ei juuri ole. Meillä on kuitenkin minun mielestäni kaikki aika hyvin, ja tarvittaessa on asioita, joista voisimme karsia.
Minusta tuntuu myös, että hän syyttää minua oman elämänsä "huonoudesta". Toki minäkin matkustelisin mielelläni enemmän, sisustaisin kotia enemmän, ostaisin kauniita vaatteita, pitäisin itsestäni parempaa huolta jne., mutta olen onnellinen, kun lapsilla on kaikki tarpeellinen, meillä on peruskiva koti, lapset voivat harrastaa jne. En kadehdi muilta heidän "hienoa" elämäänsä. Mieheni taas haluaisi enemmän, ja minusta tuntuu, että minun pitäisi se jotenkin hankkia. Toisaalta hän haluaisi, että olisin ehtivämpi kodinhengetär, vaikka se ei mitenkään ole mahdollista, koska töissä pitää käydä.
Olen lihonut ja vanhentunut, se harmittaa itseänikin. Mutta pahinta on se, että vaikka mieheni ei sitä suoraan sanokaan, tuntuu siltä, että hän inhoaa minua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Haluaisin itsekin pitää itsestäni parempaa huolta, mutta jotenkin "pienennän" itseäni koko ajan. Tuntuu, että minun pitäisi pyytää lupa ja oikeuttaa jokainen meno, vaikkapa lenkille lähteminen. On myös vaikeaa muuttaa syömistään, sillä tunnen oloni kiusaantuneeksi heti, jos siihen kiinnitetään liikaa huomiota.
Syön mielestäni perusterveellisesti, mutta parantamisen varaa olisi varmasti. En kuitenkaan ahmi herkkuja joka päivä tmv. Liikunta jää vähiin ja nukun liian vähän. En pidä itsekään itsestäni, silti minulla on tosi paha olla etenkin siksi, että rakkaus tuntuu kadonneen kokonaan ja vieläpä mieheni tuntuu katsovan minua inhoten.
Erokin on käynyt mielessä, vaikka en sitä haluaisikaan. Myönnän kuitenkin, että hengitän vapaammin silloin, kun mieheni ei ole kotona. Hänellä vaan menee töihinsäkin ajallisesti huomattavasti vähemmän kuin minulla, eikä hän käy juuri missään.
En tiedä, mitä tehdä. Onko tämä oma kriisi, aviokriisi vai molempia?
Minusta tuntuu, että miehelläni ei ole mitään hyvää sanottavaa minusta koskaan. Minulla on tunne, että hän on jatkuvasti tyytymätöön kaikkeen - siihen miltä näytän, miten puhun, miten hoidan kotia.
Minusta tuntuu, että aina kun olen hänen kanssaan, pidätän hengitystä ja toivon, että kaikki menisi hyvin. Että voisi olla joku mukava hetki, eikä tarvitsisi olla koko ajan varuillaan.
Elämässämme on ollut paljon hyvää, mutta myös vaikeuksia. Olen ollut pari kertaa työttömänä, mutta löytänyt aina töitä. Nyt olen ollut pari kuukautta uudessa, kivassa työpaikassa, mutta työmatka on pitkä ja toki uusi työ vie jonkin verran energiaa. Kauppa- ja ruoka-asioita hoidamme molemmat, samoin lasten menoja. Mieheni on maahanmuuttaja ja työskentelee yrittäjänä raskaalla palvelualalla. Tiedän hänen inhoavan sitä työtä ja olevan kyllästynyt elämäänsä. Rahat riittävät kohtuulliseen elämään, mutta ylimääräistä ei juuri ole. Meillä on kuitenkin minun mielestäni kaikki aika hyvin, ja tarvittaessa on asioita, joista voisimme karsia.
Minusta tuntuu myös, että hän syyttää minua oman elämänsä "huonoudesta". Toki minäkin matkustelisin mielelläni enemmän, sisustaisin kotia enemmän, ostaisin kauniita vaatteita, pitäisin itsestäni parempaa huolta jne., mutta olen onnellinen, kun lapsilla on kaikki tarpeellinen, meillä on peruskiva koti, lapset voivat harrastaa jne. En kadehdi muilta heidän "hienoa" elämäänsä. Mieheni taas haluaisi enemmän, ja minusta tuntuu, että minun pitäisi se jotenkin hankkia. Toisaalta hän haluaisi, että olisin ehtivämpi kodinhengetär, vaikka se ei mitenkään ole mahdollista, koska töissä pitää käydä.
Olen lihonut ja vanhentunut, se harmittaa itseänikin. Mutta pahinta on se, että vaikka mieheni ei sitä suoraan sanokaan, tuntuu siltä, että hän inhoaa minua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Haluaisin itsekin pitää itsestäni parempaa huolta, mutta jotenkin "pienennän" itseäni koko ajan. Tuntuu, että minun pitäisi pyytää lupa ja oikeuttaa jokainen meno, vaikkapa lenkille lähteminen. On myös vaikeaa muuttaa syömistään, sillä tunnen oloni kiusaantuneeksi heti, jos siihen kiinnitetään liikaa huomiota.
Syön mielestäni perusterveellisesti, mutta parantamisen varaa olisi varmasti. En kuitenkaan ahmi herkkuja joka päivä tmv. Liikunta jää vähiin ja nukun liian vähän. En pidä itsekään itsestäni, silti minulla on tosi paha olla etenkin siksi, että rakkaus tuntuu kadonneen kokonaan ja vieläpä mieheni tuntuu katsovan minua inhoten.
Erokin on käynyt mielessä, vaikka en sitä haluaisikaan. Myönnän kuitenkin, että hengitän vapaammin silloin, kun mieheni ei ole kotona. Hänellä vaan menee töihinsäkin ajallisesti huomattavasti vähemmän kuin minulla, eikä hän käy juuri missään.
En tiedä, mitä tehdä. Onko tämä oma kriisi, aviokriisi vai molempia?
sika 
Etkö nyt koe sitä ongelmaksi kun olet alistettuna?
