V
vierailija
Vieras
Hei! Olen 19-vuotias tyttö, joka on menossa vihille tänä vuonna. Tuleva aviomieheni on kanssani saman ikäinen. Avioitumisen "oikeasta iästä" ja koko "oikean avioitumisiän" käsitteen olemassaolosta ovat eri ihmiset hyvinkin eri mieltä. Suomessa pääsääntöisesti ei alaikäisiä naiteta, joten heidät kysymyksestä pois lukien, voiko teistä jokainen mennä naimisiin iästä riippumatta, vai koetteko että aviotumisikäraja on kenties liian matala? Mistä syistä tulokseen olette päätyneet, ja päteekö kokemuksenne joka tilanteessa? Olenko mielestänne pelkän ikäni puolesta liian nuori avioitumaan, miksi tai miksi en?
Avioliittoon menemistä pidän juridisten seikkojen lisäksi elinikäisenä sopimuksena siitä, että elämä jaetaan ja vietetään toisen kanssa yhdessä. Avioitua ja tehdä näin ison elämää koskevan päätöksen saa suomessa tehdä jo 18-vuotta täyttänyt, vaikka hminen on psykologisesti aikuinen vasta n. 23-25-vuoden iässä. Itse en henkilökohtaisesti usko että kyky sitoutua päätöksiinsä ja itselleen tärkeisiin elämä asioihin syntyisi ihmiselle vasta aikuisuuden mukana. Tottakai ihminen kehittyy aikuisuuden kynnyksellä (myös sitoutumisen saralla) entisestään, niinhän ihminen tekee läpi elämän - vanhuuteen saakka, mutta on erikoista kuulla sanottavan, ettei kukaan tietyn ikänsä puolestaan voi olla valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Kyky sitoutua on kuitenkin paljon myös persoonallisuuskohtaista. Osa ei kykene sitoutumaan koskaan, ei edes vanhuudenpäivinään. Joku katsoo kykenevänsä päättämään vaikkapa lomamatkoista vuotta etukäteen ja varaamaan liput jo vuoden etuajassa. Joku toinen taas ei uskalla varata matkalippuja vielä paria kuukauttakaan ennen suunnittelemaansa matkaa, sillä hän miettii että mitä jos muutankin matkan suhteen mieleni?
Avioituminen ei käytännössä muuta avoliitossa elävän parin arkea miksikään, joten miksi ihmeessä mennä nyt jo naimisiin kun lapsiakaan ei ole luultavasti tulossa ainakaan pariin vuoteen? Eikai se rakkauden ja sitoutumisen määrä miksikään muutu siitä hetkestä kun sanottiin ennen avioliittoa että halutaan elää elämä sen toisen kanssa yhdessä? No ei tietenkään. Oikeastaanhan jos isyydentunnustamisista ja huoltajuuden sopimisista lastenteon aikaan tulevaa lisävaivaa ei oteta huomioon, niin naimisiin ei ole järkeä mennä kuin vasta vanhuudessa kun jomman kumman kuolema alkaa olla jokseenkin odotettavissa. Miksi vielä 30-vuotiaskaan menisi naimisiin, jos mietitään avioliiton hyödyllisyyttä ja elämän edessä päin olevaa aikaa jonka siihen aviotumiseen voi vielä myöhemminkin käyttää? Sitä en osaa sanoa. Voin vain todeta, että perusteluksi naimisiin menon liialle aikaisuudelle ei kelpaa se, että se on niin nuorena tarpeetonta. Se on asia, joka on ikäänkuin joskus tarkoitus hoitaa "pois alta", mikäli siis avioon haluaa koskaan mennä. "Pois alta hoitaminen" kuulostaan hyvin negatiiviselta ilmaisulta, mutta tarkoitan sitä tässä asiayhteydessä positiivisesti. Se on asia, jonka tekeminen on halusta kiinni, ja asia jonka tekemisajankohta ei loppuelämän mittakaavassa ole lainkaan olennainen, mikäli pari siis on koko elämänsä yhdessä.
Tilastoista voi nähdä, että nuorena avioituvista suurempi osa lopulta eroaa verrattuna vanhemmin avioituneisiin. Siitä voidaan päätellä, että nuorena menee avioon myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ehkä ole lähellekään niin varmoja siitä, millaisen kumppanin ja elämän itselleen oikeastaan haluavat. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki nuorena naimisiin menevät menisivät naimisiin vääristä syistä, tai eroaisivat lopulta. Kaikenikäisten mittakaavassa Suomessa solmituista ensimmäisistä avioliitoista 61% kestää toisen kuolemaan saakka. Nuorena avioituvista suurempi osa verrattuna vanhempiin, eroaa ennen kuolemaansa. Tilastollisesti kokonaistodennäköisyydet erolle eivät kuitenkaan nouse nuoresta iästä huolimatta niin suuriksi, että olisi aihetta olettaa tilastojen valossa vannoen, että "hyvin todennäköisesti liittonne ei kestä".
Mielipiteitä, ajatuksia?
Avioliittoon menemistä pidän juridisten seikkojen lisäksi elinikäisenä sopimuksena siitä, että elämä jaetaan ja vietetään toisen kanssa yhdessä. Avioitua ja tehdä näin ison elämää koskevan päätöksen saa suomessa tehdä jo 18-vuotta täyttänyt, vaikka hminen on psykologisesti aikuinen vasta n. 23-25-vuoden iässä. Itse en henkilökohtaisesti usko että kyky sitoutua päätöksiinsä ja itselleen tärkeisiin elämä asioihin syntyisi ihmiselle vasta aikuisuuden mukana. Tottakai ihminen kehittyy aikuisuuden kynnyksellä (myös sitoutumisen saralla) entisestään, niinhän ihminen tekee läpi elämän - vanhuuteen saakka, mutta on erikoista kuulla sanottavan, ettei kukaan tietyn ikänsä puolestaan voi olla valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen. Kyky sitoutua on kuitenkin paljon myös persoonallisuuskohtaista. Osa ei kykene sitoutumaan koskaan, ei edes vanhuudenpäivinään. Joku katsoo kykenevänsä päättämään vaikkapa lomamatkoista vuotta etukäteen ja varaamaan liput jo vuoden etuajassa. Joku toinen taas ei uskalla varata matkalippuja vielä paria kuukauttakaan ennen suunnittelemaansa matkaa, sillä hän miettii että mitä jos muutankin matkan suhteen mieleni?
Avioituminen ei käytännössä muuta avoliitossa elävän parin arkea miksikään, joten miksi ihmeessä mennä nyt jo naimisiin kun lapsiakaan ei ole luultavasti tulossa ainakaan pariin vuoteen? Eikai se rakkauden ja sitoutumisen määrä miksikään muutu siitä hetkestä kun sanottiin ennen avioliittoa että halutaan elää elämä sen toisen kanssa yhdessä? No ei tietenkään. Oikeastaanhan jos isyydentunnustamisista ja huoltajuuden sopimisista lastenteon aikaan tulevaa lisävaivaa ei oteta huomioon, niin naimisiin ei ole järkeä mennä kuin vasta vanhuudessa kun jomman kumman kuolema alkaa olla jokseenkin odotettavissa. Miksi vielä 30-vuotiaskaan menisi naimisiin, jos mietitään avioliiton hyödyllisyyttä ja elämän edessä päin olevaa aikaa jonka siihen aviotumiseen voi vielä myöhemminkin käyttää? Sitä en osaa sanoa. Voin vain todeta, että perusteluksi naimisiin menon liialle aikaisuudelle ei kelpaa se, että se on niin nuorena tarpeetonta. Se on asia, joka on ikäänkuin joskus tarkoitus hoitaa "pois alta", mikäli siis avioon haluaa koskaan mennä. "Pois alta hoitaminen" kuulostaan hyvin negatiiviselta ilmaisulta, mutta tarkoitan sitä tässä asiayhteydessä positiivisesti. Se on asia, jonka tekeminen on halusta kiinni, ja asia jonka tekemisajankohta ei loppuelämän mittakaavassa ole lainkaan olennainen, mikäli pari siis on koko elämänsä yhdessä.
Tilastoista voi nähdä, että nuorena avioituvista suurempi osa lopulta eroaa verrattuna vanhemmin avioituneisiin. Siitä voidaan päätellä, että nuorena menee avioon myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ehkä ole lähellekään niin varmoja siitä, millaisen kumppanin ja elämän itselleen oikeastaan haluavat. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki nuorena naimisiin menevät menisivät naimisiin vääristä syistä, tai eroaisivat lopulta. Kaikenikäisten mittakaavassa Suomessa solmituista ensimmäisistä avioliitoista 61% kestää toisen kuolemaan saakka. Nuorena avioituvista suurempi osa verrattuna vanhempiin, eroaa ennen kuolemaansa. Tilastollisesti kokonaistodennäköisyydet erolle eivät kuitenkaan nouse nuoresta iästä huolimatta niin suuriksi, että olisi aihetta olettaa tilastojen valossa vannoen, että "hyvin todennäköisesti liittonne ei kestä".
Mielipiteitä, ajatuksia?