Tuleeko minusta yksinäinen äiti?

[Yksinäinen äiti?]

– Kun olet raskaana, kaikki ovat kiinnostuneita sinusta. Kun lapsi on syntynyt, äiti usein unohdetaan.

Myös äiti itse saattaa unohtaa itsensä. Hän suuntautuu niin täysillä vauvan tarpeisiin, ettei huomaa tarvitsevansa itse jotakin. Tämä taas saattaa johtaa ystävien unohtamiseen, ja kun kaksi vuotta lapsikuplassa on kulunut, ystäviä ei ehkä enää olekaan.

Äidit, hylkäsivätkö teidän ystävänne teidät, kun saitte vauvan? Luin juuri jutun Kaksplussan sivuilta ja iski huoli.

Muistan, kun oma ystäväni sai 20-vuotiaana lapsen, niin meidän tiemme yksinkertaisesti erkanivat. Koin siitä huonoa omaatuntoa, mutta en osannut (enkä voinut) kamalasti hänen arkeensa osallistua. Mietin oliko se minun syytäni että ystävyytemme kuihtui.

Nyt odotan itse lasta... onkohan sama kohtalo edessä? Olen 30 vuotias, ja muilla ystävilläni on jo lapsia (ei ihan pieniä).

 

[vierailija]

Mulla ihan toisia kokemuksia. Kun oot raskaana sua ei otetaa mihinkään mukaan. Ei kysytä että olisit sä halunnut tulla mukaan. Vauvaa taas tullaan kattomaan ja auttamaan mut riippuu varmaan kavereista sitten paljon. Voi raskaanakin kiristää mut vauva vaikuttaa paljon enemmän.

 

[vierailija]

Kyllähän siinä elämäntilanteen rajussa muutoksessa kaveripiirikin menee uusiksi. Ihan luonnollista. Tätä vastaan ei kannata tapella, vaan etsiä uusia, vastaavassa tilanteessa olevia ystäviä. Niitä vanhojen kaveripiirien kelkasta jääneitä tuoreita äiteijä on pilvin pimein etsimässä seuraa muista tuoreistä äideistä. Yksinäiseksi jää vain silloin, jos ei tajua, ettei vanhojen kavereiden perään kannata haikailla.

 

[vierailija]

En minäkään kokenut, että kukaan olisi ollut erityisen kiinnostunut raskaudestani. Kammoan kaikkea huomiota muutenkin, ja olisi ollut painajaismaista jos minun olisi kuukausikaupalla pitänyt patsastella huomion keskipisteessä liitoskipuineni ja turvotuksineni ja olla jotain muuta kuin mitä nyt normaalistikin olen. Oli ihanaa saada kasvaa äidiksi ja olla äiti omalla tavalla, oppia asioita omassa rauhassa. Pidän ihmisten seurasta, mutta en tosiaan kaipaa huomiota vaan ihan tavallista vuorovaikutusta, enkä siksi tuonut koskaan raskautta erikseen esille.

Ystävyyssuhteet muuttuivat radikaalisti ja vanhat lapsettomat ystävät jäivät. Se ei ollut yllätys eikä järkytys, koska en itsekään ole ollut mikään hyvä ystävä silloin, kun kaverit olivat saaneet lapsia eikä minulla niitä vielä ollut. Sitä saa mitä tilaa, sain saman kohtelun mitä olin muille antanut, ja se oli ok. Olisi ollut epärehellistä pahoittaa mielensä tilanteessa, jossa kaikki käyttäytyivät kuten olisin itsekin käyttäytynyt heidän tilanteessaan.

Sellainen asia, kuin staattinen sosiaalinen elämä on harvojen etuoikeus. Meistä muut seilaavat läpi elämänsä kuuluen milloin mihinkin yhteisöön elämäntilanteen, työn, asuinpaikkakunnan ja mielenkiinnon kohteiden muuttuessa ajan myötä. Siihen kuuluu sosiaalisesti aktiivisia ja vähemän aktiivisia kausia. Ei niitä pidä pelätä, ei aikuiselle ole mikään iso juttu ymmärtää, että sitä on keskeneräinen ihminen ja kaverit on keskeneräisiä ihmisiä ja kaverisuhteet on joskus intensiivisempiä ja joskus ollaan etäisempiä. Sellaista se nyt vaan on.
Onnea vauvasta.

 

[vierailija]

No joo, todellakin.
Vielä esikoisen jo synnyttyä kuvittelin että vauva olisi muillekin joku ihana erikoinen asia. Mutta Ei. Ketään ei kiinnostanut pätkän vertaa. Miehen vanhemmat olivat ainoat jotka tulivat katsomaan, minun vanhemmat, ystävät, edes lapsen kummit eivät tulleet vaikka pyysimme (olisimme itse kaivanneet henkistä tukea vaikean kokemuksen jälkeen). Mutta ei.

Ristiäisiin tulivat. Ja lähtivät. Seuraavan kerran tuli ketä tuli 1-vuotissynttäreille. Nyt 4v synttäreille en enää edes viitsinyt pyytää (paska ihminen). Lapsi kyllä vietti synttärinsä muulla kokoonpanolla.

Kyllä se ainut vähäinenkään tuki ja turva tuli paikallisesta avoimesta päiväkodista ja heidän vauvaryhmistä. Heitä näin viikoittain ja vieläkin pidämme yhteyttä.

Mutta kyllä sitä niin julmetun yksin jäi. Ketään ei kiinnostanut pätkän vertaa.
Joskus mietin että koiranpentuakin tultais mieluummin katsomaan

 

[vierailija]

– Kun olet raskaana, kaikki ovat kiinnostuneita sinusta. Kun lapsi on syntynyt, äiti usein unohdetaan.

Myös äiti itse saattaa unohtaa itsensä. Hän suuntautuu niin täysillä vauvan tarpeisiin, ettei huomaa tarvitsevansa itse jotakin. Tämä taas saattaa johtaa ystävien unohtamiseen, ja kun kaksi vuotta lapsikuplassa on kulunut, ystäviä ei ehkä enää olekaan.

Äidit, hylkäsivätkö teidän ystävänne teidät, kun saitte vauvan? Luin juuri jutun Kaksplussan sivuilta ja iski huoli.

Muistan, kun oma ystäväni sai 20-vuotiaana lapsen, niin meidän tiemme yksinkertaisesti erkanivat. Koin siitä huonoa omaatuntoa, mutta en osannut (enkä voinut) kamalasti hänen arkeensa osallistua. Mietin oliko se minun syytäni että ystävyytemme kuihtui.

Nyt odotan itse lasta... onkohan sama kohtalo edessä? Olen 30 vuotias, ja muilla ystävilläni on jo lapsia (ei ihan pieniä).

 

[vierailija]

Hei,

toivottavasti Sinulle ei käy niin että Sinut jätetään yksin, kun saat lapsen.

Minulle kävi niin. Olimme pitkään tahtomatta lapsettomia. Pidin siitä huolimatta aina "lapsellisiin" ystäviini tiiviisti yhteyttä, koska he olivat ystäviäni.
Kun vihdoin odotin lasta olivat monet iloisia puolestamme, useat myös tahtomatta lapsettomat perheystävämme hylkäsivät meidät täysin. Monet ikäisemme tuttavat ja kaverit elävät aivan eri elämän vaihetta, eikä heitä kiinnosta pikkulapsiperheenäidin kanssa hengailu. Saimme myös terveen lapsen ja jopa se oli joillekin kavereille liikaa.

Kun minulla sitten todettiin synnytyksen jälkeinen masennus oli sekin joillekin kavereille hyvä syy jättää minut ulos kaveripiiristä.

Kun ystävinä pitämäni ihmiset hylkää näin ihanan ihmeen kuin lapsen takia, on vaikea luottaa ihmisiin ja luoda uusia, edes kaverisuhteita.

Olen herkkä, ujokin mutta tavattoman sosiaalinen. Kärsin yksinäisyydestä, mutta samalla inhoan edelleen pinnallisia ihmissuhteita. Valitettavasti mieskään ei voi ymmärtää yksinäisyyden kokemuksiani. Silti toivon lähes päivittäin, että joku vaikka taloyhtiön roskiksella jäisi juttelemaan edes säästä.

Toivon kaikille itsensä yksinäisiksi kokeville voimia ja onnea että kohdallenne sattuisi tai vierellänne pysyisi edes yksi ihminen jota voisi kutsua ystäväksi!

 

[viisikymppinen isoäiti]

Ei mun ystävät jättäneet. Samanlailla oltiin ystäviä kuin ennenkin. Ja ollaan edelleen.

 

[vierailija]

Yksinäisyyteen auttaa se että ydinperhe on tiivis. Jos sinulla on mies kuvioissa niin onhan sinulla perhe. Etenkin jos lapsia tulee vielä enemmän niin pikkulapsiaika kuluu monessa perheessä ihan keskenään, ei ystäville riitä aikaa.

Eri asia jos tulee ero. Jäät yksinhuoltajaksi ja päälle vielä masennus eron sekä hajonneen perheen vuoksi. Jos ero on vieläpä riitaisa ja siihen liittynyt pettämistä, niin kierre on valmis. Ei ole ystäviä, ei kavereita ja perhekin on hajonnut, lähin ihminen puukottanut selkään ja omalle kontolle jäänyt pienen lapsen kasvatus kokonaan. Siinä on melkoista yksinäisyyttä kerrakseen.

 

[m1es]

Se, pysyykö kaveripiiri vanhemmuuden mukana ennallaan, riippuu paljon siitä, mihin tuo ystävyys on perustunut. Jos ystävät ovat olleet ensisijaisesti bile- ja baarikavereita, he todennäköisesti vaihtuvat. Jos teitä sen sijaan on yhdistänyt esim. yhteinen harrastus, ystävyys säilyy.

 

[vierailija]

Hei,

yksinäisyys voi olla henkistä tai fyysistä tai jopa molempia.

Ns. ystävistäni kukaan ei ole löytynyt baarista; eivätkä tapaamiset perustuneet biletykseen. Myöskään mieheni ei ole löytynyt samaisesta yhteydestä.

Nämä ns. ystävät muuttuivat jo kavereiksi muutama vuosi sitten, kun perheessäni oli surua - useampia vakavia sairauksia ja perheenjäsenen menehtyminen. Myös silloin he jättivät minut yksin. Sen jälkeen asemoin heidät sydämessäni kavereiksi. Nyt suurimman ilon hetkellä, lapseni synnyttyä ja minut jätettyään, he eivät ole enää kavereitakaan.

Kuten aiemmin sanoin, mieskään ei ymmärrä yksinäisyyttäni tai pysty siinä tukemaan. Niin, onhan minulla perhe. Olen kuitenkin viimeiset 1,5 vuotta jopa toivonut eroa. Lapsia ei enää tule.

Voi kumpa olisin valinnut "ystäväni" ja miehenikin viisaammin.

Toivon kaikille yksinäisille iloa ja valoa ja erityisesti onnea aidon ystävän löytymiseen!