Mistä erottaa masennus ja normaali elämän haastavuus?

[vierailija]

eletään pikkulapsiarkea, yöunet huonot tottakai niinkuin kaikilla vanhemmilla, väsyttää ja olo on ärtyisä, joskus tuntuu ettei mistään tule mitään, itkettää ja tiuskii kaikille perheenjäsenille, pienetkin ongelmat ovat isoja, kaikki ahdistaa. Sitten taas tänään, joinakin päivinä nuo omat ajatukset naurattaa ja kaikki on ihan hyvin. Mieli heittelee ja ei enää tiedä millainen oikeasti on.. tälläistä ihme seuraamista ollut vuosia... lääkärissä käyty, masennuslääkkeet kouraan ja depressiohoitajalle aika..mutta arvon nyt että aloittako koko lääkettä, eikös kaikilla ole tälläisiä kausia? Mä en tiedä enää mikä on normaalia ja mikä ei...

 

[vierailijatuuttuut]

Nii, meinasin sanoa et ero menee siinä haluatko siihen hoitoa vai et.
Haluatko tai koetko tarvetta tulla diagnosoiduksi?
Joskus jos tilanne menee pahaksi niin jonkinlaista hoitoa on pakko ja hyvä tottakai ottaa. Tavoite kai ettei lapset kärsisi.
Jos mä haluisin niin oisin pitkänsynkällä saikulla ja antaisin masennuksen tulla päälle tai myöntäisin sen muille. Mutta jo vuosia olen pitänyt sen aisoissa, tosi pahaa kautta seuraa parempi. Ja aina sitä yrittää jotenkin keventää tätä oravanpyörää jos ihan heittää yli. Tsemppiä, koita jaksaa tavalla tai toisella.

 

[vierailijatuuttuut]

Nii toki mä en tunne sua. Jos lääkäri arvioi että lääkitystä tarvitset niin kertoohan se jo jotain, ehkä ulkopuolinen näkee jotain mitä itse et? Jutteletko miehesi ja läheisesi kanssa tästä, mitä mieltä he?

 

[vierailija]

Meillä neuvolasta kutsuttiin uupumuksen tai masennuksen vaarassa olevia äitejä ryhmään, jossa opeteltiin tapoja ehkäistä masennusta. Kirjana meillä oli "Depressiokoulu". Suosittelen sen lukemista. Minulle varmaan olisi myös isketty napit kouraan, jos lääkärille olisin avautunut, mutta onneksi en näin tehnyt -- tuo kirja riitti minun tarpeisiini.

 

[vierailija]

Sehän tässä onkin, kun mies sitä mieltä että mitään lääkityksiä kannata ottaa, asennemuutos vaan ja pitää repiä ne positiiviset asiat esiin..ja ainahan kaikki vois olla huonommin, meillähän on kaikki ihan hyvin, ei sitä ennen ollut näin helppoa kellään. Siksi en osaakaan sanoa että onko tämä normaalia vai ei. Ja kyllä nyt muutamien läheisten kanssa joiden kanssa olen tekemisissä, jaksan olla normaali ja iloinen, en nyt niiden kanssa kehtaisi edes alkaa masentelemaan sen enempää.

Pelottaa nuo lääkityksetkin, leima otsaan ja sivuoireet ja kaikki.

-aloittaja

 

[vierailija]

Aina pitäisi mielestäni ensin saada keskusteluapua ja/tai elämäntilanteen muutos, ennenkuin lääkkeitä rupeaa napsimaan.
Sivuvaikutukset voi olla hurjat, eivät välttämättä auta ja ainakin satavarma riippuvuus on tiedossa.
Leimaa otsassa nyt ei kannata pelätä, masennus on yleinen vaiva.
Sinäänsä mies on oikeassa tuossa asennemuutoksessa,että niillä omilla ajattelutavoillaanhan masennusta voi ylläpitää tai ehkäistä.
Ehkä kannattaisi kokeilla keskusteluapua ensin?
Lisäksi muuttaa elämässä sen minkä voi, esim.yrittää saada nukuttua enemmän ja muuttaa muutenkin elämää enemmän mielenterveyttä tukevaksi.

 

[vierailija]

Miksi ihmeessä heti tungetaan sitten lääkitystä... toki sain ajan depressio hoitajalle mutta kun hällekin soittelin aikaa, hänkin jo kehitti ensimmäisen aloittamaan lääkityksen.

"Riippuvuudesta" oli sitä mieltä että ei pitäisi aiheuttaa, toki lopetus tehdään asteittain ja vieroitusoireita voi tulla, mutta mitään "huumekoukua" näistä ei tule.

 

[vierailija]

Miksi ihmeessä heti tungetaan sitten lääkitystä... toki sain ajan depressio hoitajalle mutta kun hällekin soittelin aikaa, hänkin jo kehitti ensimmäisen aloittamaan lääkityksen.

"Riippuvuudesta" oli sitä mieltä että ei pitäisi aiheuttaa, toki lopetus tehdään asteittain ja vieroitusoireita voi tulla, mutta mitään "huumekoukua" näistä ei tule.

Juuri näin! Riippuvuutta ei todellakaan synny nykyaikaisiin SSRI-lääkkeisiin joita tässä tilanteessa sinullekin varmasti on määrätty. Ihan puppua pelotella millään riippuvuudella tässä kohtaa! Eri asia on rauhoittavat lääkkeet, joita myös määrätään esim ahdistukseen ja kohtauksiin, mutta ne ovat sitten aivan toinen lukunsa ja näitä kahta täysin eri lääkeryhmää ei tule sekoittaa!! (vaikka moni niin tekeekin) Seratoniinin salpaajat ja takaisinottajat ovat siinä mielessä sinun tilanteeseen hyvä vaihtoehto, minun mielestäni, että seratoniinitason noustessa luultavasti mielialaaikin kohenee ja lääkkeistä on helppo ja turvallinen irroittautua kun ja jos et niitä enää tarvitse.

Masennukseen ei auta ryhdistäytyminen ja siksi lääkitystä luultavimmin suositellaan, että niiden avulla pääsee alkuun. Rinnalle tarvitaan toki keskustelu ammattilaisen kanssa ja siitä se pikkuhiljaa sitten helpottaa.

Itselleni puhkesi masennus esikoisen synnyttyä...sanotaanko niin, että kun et enää tunne itseäsi ja kaikki ilo on kadonnut elämästä olet aika varmasti masentunut. Itkin silloin joka päivä. Vihasin elämää, lastani ja joka aamu halusin vain nukkua päivän ohi. Olin silloin todella pohjalla. Lääkkeet ja psykologi olivat pelastukseni ja 5kk hoidon aloituksesta katsoin elämääni tuon jälkeen taas ensimmäisen kerran niin että sillä oli merkitys. SSRI-lääkkeet alkoivat vaikuttaa noin 2viikossa ja ero olotilassa oli valtava.

Mikä sitten on elämäntilanteesta johtuvaa ja mikä ei, se on vaikeaa tietää. Elän edelleen pikkulapsiaikaa ja lapsia tullut lisää. Onhan tämä kuluttavaa ja unta kertyy 5-6h vrk, usein haluisi vaan olla rauhassa hetken, joskus itkettää, mutta se suurin ero on siinä, että nauttii myös niin valtavan monista asioista ja itku johtuu usein riittämättömyyden tunteesta äitinä tai syyllisyytenä äitinä kun tuli oltua liian vihainen turhasta, mutta itse elämä ei itketä eikä ole epätoivoa, tuskaa tulevasta ja ajatuksia kunpa tämä kaikki joskus loppuisi.

Tsemppiä!

 

[.....]

Ihan hullua todellakin, että heti tungetaan lääkettä elimistöön, ennen kun edes selvitetään, onko mikään vialla. Mutta se on halvin ja nopein keino, joten suositaan nykyisin.

Sinuna kokeilisin ensin kaikki muut keinot, ennen kun alkaa napeilla päätään turruttamaan. Ihan ensimmäiseksi kannattaa järjestää edes parit kunnon yöunet. Se tekee yleensä jo ihmeitä.

 

[vierailija]

Tuo "Depressiokoulu"-kirja mm. opettaa tunnistamaan virheellisiä ajatusketjuja, jotka saavat kaiken tuntumaan raskaammalta kuin välttämättä onkaan. Kyse ei niinkään ole ryhdistäytymisestä, vaan opettelusta tunnistamaan, mikä tekee juuri minut hyvälle mielelle, ja huolehtimisesta, että noita hyviä hetkiä saa laitettua joka päivään. Jollekin se onnellinen hetki on pilvien katselua, kun taas toinen tylsistyy moiseen ja tekee mieluummin jotain muuta.

Minusta tällainen opetus pitäisi saada jo peruskouluun. Ei tämä mitään salatietoa ole, ja tutkitusti toimii masennuksen ehkäisyssä.

 

[vierailija]

Kiitos kaikille asiallisista vastauksista. Niin pohjalla en ole ollut, että en jaksaisi edes nousta, pääsääntöisesti saan rutiinit pidettyä yms, tosin niin silmitöntä äkkipikaisuutta ja kärsivällisyyden puutetta kylläkin on, ja silloin tulee kun oikein esim raivostuu niin mieleen kaikenlaisia ajatuksia mm lähtemisestä. Joskus tuntuu että olen täydellisen epäonnistunut ihan kaikessa. Saan kyllä siis tehtyä asioita, mutta en saa niistä oikein mitään nautintoa ja teen niitä vain koska niin kuuluu tehdä, esim käydä lasten kanssa uimahallissa, teen sen koska hyvät äidit tekee niin. Samotein ulkoilu. Sekin tunne että olen ihan epäonnistunut työelämässä. Nuo on asioita jotka ei mene pois,vaikka muuten kyllä toimintakyky on ihan säilynyt.

Täytyypä tutustua tuohon kirjaan, kuulostaa ihan hyvältä vaihtoehdolta.

 

[vierailija]

Hei vastaan vielä..olen siis se joka kertoi omasta masennuksesta esikoisen synnyttyä ja lääkkeiden+psykologin tuomasta avusta...

Ensinäkin jos lääkkeet on määrätty, on siihen varmasti katsottu syy. En kehota lääkkeitä aloittamaan, jos itse et halua. Päätös on sinun. Sen verran vain vielä sanon, että nuo lääkkeet eivät saisi olla mikään mörkö. Jos tulee korvatulehdus, on antibootit joilla bakteerit tuhotaan, ja samalla siinä menee sitä muutakin bakteeria kehosta, niitä hyviä bakteereja, jotka mm. puolustavat kehoa taudeilta. Jos särkee päätä, otetaan buranaa, joka taas vaikuttaa myös maksaan ja vatsaan ei suotuisasti. Jos seratoniinitaso on alhainen, määrätään seratoniinin takaisinottajat, jotka nostavat sitä tasoa normaaliksi, joka se siis pitäisikin olla....näissä on aina kaksi puolta kaikessa. Monia ihmisiä pelottaa kaikki lääkitys, mutta muista, että SSRI-lääke se on lääke siinä missä muutkin. Sillä vain on väliä mikä on sairauden diaknoosi, eli mikä lääke auttaa..ei antibiootteja määrätä jos seratoniinitaso on laskenut. Itse pelkäsin aloittaa lääkkeet, mutta niiden käytön jälkeen en ole pelännyt niitä. Niin suuren avun niistä sain. Käytin 6kk ja se oli siinä. Aikaa tästä on 7vuotta, enkä olisi varmaan päässyt alun yli ilman niitä. Rauhoittavia määrättiin myös pahimpiin epätoivon hetkiin, mutta en koskaan edes harkinnut niiden käyttöä tai ostamista, koska ne aiheuttavat riippuvuutta jos käyttö karkaa käsistä.

Toinen juttu on tuo miten kuvaat oloasi. Minäkin sain pakkopullamaisesti rutiinit tehtyä. Kukaan lähipiiristäni ei edes tiennyt mitään, paitsi mieheni. Kaikki tekemiseni oli koneellista, tein koska oli pakko tai koska niin piti tehdä. Kaupassa hymyilin tutuille ja rupattelin mukavia. Kotona itkin ja karjuin miehelle. Tunsin epäonnistuneeni kaikessa, syytin miestä ja lasta elämäni pilaamisesta. Aistin joitain yhtäläisyyksiä tarinaasi.

Tuo Depressiokirja vaikuttaa hyvältä. Juuri noita asioita ja harjoituksia teimme psykologini kanssa. Ensin oli opittava tunnistamaan mistä tunne tulee. Miksi vihaan lastani tietyssä tilanteessa. Mikä siihen johtaa. Miksi vihaan miestäni. Mikä sen aiheuttaa. Missä kohtaa suutun ja alan huutaa. Millä ajatusmallilla niin ei pääse tapahtumaan. Mikä minulle tuo iloa, tuoko mikään. Pieniä päivittäisiä juttuja, joihin aloin kiinnittää huomiota. Kävin psykologilla 9kk ja lääkkeitä söin 6kk. Sen jälkeen olen rakastanut lastani enemmän kuin mitään maailmassa ja sain eväät joilla olen säädellyt omaa masennusalttiuttani. Tunnistan itsessäni ajoittain piirteitä, jotka voisivat hoitamattomina johtaa masennukseen ja elämässä on tullut valtavasti romahduksia joihin en ole pystynyt vaikuttamaan tai valmistautumaan, mutta tuon hoitojakson oppien avulla, olen selvinnyt niistä.

Toivottavasti pääset pian juttelemaan depressiohoitajalle ja lainaa ainakin tuo kirja alkuun. Minä aloittaisin myös ne lääkkeet, ei niitä noin vain kouraan kenelle tahansa kuitenkaan lykätä, luulen ja olotilasi on jatkunut jo hyvinkin pitkään. Sittenhän sinä näet vaikuttaako ne ja jos ei, niin lopetat käytön pikkuhiljaa....

 

[vierailija]

Minäkn suosittelen depressiokoulu-kirjaa. Siinä oppii tärkeitä elämäntaitoja, joita ei jostain syystä ole vielä aikuisikään mennessä oppinut mallioppimisena esimerkiksi omassa sosiaalisessa ympäristössään, vaikka ne ovat yhtä tärkeitä taitoja kuin muutkin arjessa selviämisen taidot laskujen maksamisesta pyykinpesuun. Usein vanhemmuus aktivoi sellaisiakin käytösmalleja, jotka eivät muuten ihmisessä koskaan ilmenisi, ja joiden juuret ovat lapsuudessa tai vanhempien parisuhteessa, mutta sitä ei itse tajua.

Olennaista minusta on se, että tuntuuko sinusta, että elämä tällä hetkellä jotenkin valuu hukkaan. Vai tuntuuko siltä, että elämä menee eteenpäin. Jos ihminen on vaan väsynyt, hänestä silti tuntuu että se väsymys on vaan merkki siitä että on tehnyt asioita joilla on jotain merkitystä, ja se ei ole mikään mörkö, se ei hallitse koko elämää. Ihmisellä on kuitenkin tunne elämän mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä juuri tässä hetkessä. Jos taas on masentunut, on tunne siitä että jokin tärkeä lipuu koko ajan kauemmas ja kauemmas ulottuvilta ja se oma elämä on epäonnistunutta ja merkityksetöntä puuhastelua, jonka suhteen pitäisi pystyä parempaan.