Toggle sidebar

Onko normaalia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

vierailija

Vieras
Onko normaalia tuntea jo olevansa "ikäloppu" jo 28 vuotiaana?

Tuntuu että kaikki parhaat vuodet mitä kerkeeä on eletty ja suunta on vain alaspäin. Niin kasvoilla kuin muutenkin elämässä.

Tässä sitä sitten vaan vanhenee nyt ja rumenee pois. Kaikki suhteellisen hyvin jo tiedetään ja elämässä ne perusasiat ei oikein enää jaksa vakuttaa.

Joten kannattaako se eläköityminen aloittaa jo, niin ompahan sitten vanhana jo mielenrauha kun ei tuu shokkina.

Tuntuu että pitäis jotenkin tän ikäsenä vain kaikkien uskotella että jotain upeaa on edessä, eikä se oikeasti olisi tottakaan..

Sanokaa nyt et tää on joku kriisi. Vai olenko vai mikä mättää? Mättääkö mikään...
 
Yritä kehittää jotain mielenkiintoista tekemistä, lähde vaikka reissuun tai hommaa joku projekti minkä parissa vierähtää aikaa ja jonka kanssa tykkäät puuhailla :) Itsellä on välillä vähän samanlaisia fiiliksiä ja sitten kehittelen jotain mukavaa..
 
Alkuperäinen kirjoittaja n@miska:
Yritä kehittää jotain mielenkiintoista tekemistä, lähde vaikka reissuun tai hommaa joku projekti minkä parissa vierähtää aikaa ja jonka kanssa tykkäät puuhailla :) Itsellä on välillä vähän samanlaisia fiiliksiä ja sitten kehittelen jotain mukavaa..
Click to expand...

Täytyy yrittää.. Mutta ajttelua tässä on ehkä vaikein muuttaa..

Tuonkin sain heti mielessäni käännettyä juuri sellaiseksi että koittaa todistella itselleen "kyllähän tää kivaa on olla tän ikänen, nytkin tässä haravoin." :D

Taitaa kriisini olla enemmän asenne vamma.
 
Tuo on ihan tuikitavallinen kolmenkympin kriisi. Tosin useimmilla se iskee vasta 29-vuotiaana.

Itselläni oli jonkin verran harvinaisempi 25-vuotiskriisi 24-vuotiaana, jolloin ajattelin olevani ikäloppu ryppynaama tms.
 
Plääh... pitkä tulee olemaan elämäsi. Jep alat rupsahtaa. Et vielä. Mut jossain kohtaa. Jos elämän ulkoiselle kauneudelle rakentanut, niin varaa aika kirurgille, hyvä idea? (Not)

Mutta toisaalta, sulla on nyt edessä ensimmäinen oikea aikuistumisen askel. Ottaa vastaan elämä. Nousukiito on ohin. Nyt aletaan vasta lentää, hapatoivin siivin, mut kuitenkin. Voin taata (jos sulle elämä muutakin kuin rypytön iho ja virheetön kroppa) että lento on ihan super siistiä. Siihen kuulu vahvoja tunteita -mutta myös ymmärrystä jostain suuremmasta. Sen tajuaa vasta pitkälle päälle 40, olettaisin. Mutta näin 40 kieppeillä todella tiedostan että mun elämä on vasta aluillaan. Se itsetuntemus... sitä ei parikymppisenä ollut, silloin oli kiire kasvaa, aikuistua, hankki perhe, työ etc....
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailijatttt:
Plääh... pitkä tulee olemaan elämäsi. Jep alat rupsahtaa. Et vielä. Mut jossain kohtaa. Jos elämän ulkoiselle kauneudelle rakentanut, niin varaa aika kirurgille, hyvä idea? (Not)

Mutta toisaalta, sulla on nyt edessä ensimmäinen oikea aikuistumisen askel. Ottaa vastaan elämä. Nousukiito on ohin. Nyt aletaan vasta lentää, hapatoivin siivin, mut kuitenkin. Voin taata (jos sulle elämä muutakin kuin rypytön iho ja virheetön kroppa) että lento on ihan super siistiä. Siihen kuulu vahvoja tunteita -mutta myös ymmärrystä jostain suuremmasta. Sen tajuaa vasta pitkälle päälle 40, olettaisin. Mutta näin 40 kieppeillä todella tiedostan että mun elämä on vasta aluillaan. Se itsetuntemus... sitä ei parikymppisenä ollut, silloin oli kiire kasvaa, aikuistua, hankki perhe, työ etc....
Click to expand...

No olen itseasiassa ollut enemmänkin aina sellaine "sisäinen" seikkailija ja ajattelija.. Tavallaan tuntuu että sekin vei osan nuoruudesta, kun liikaa jo silloin mietin seurauksia ja asioita aika syvällisesti. En esim juossut ihan holtittomasti tuuliviirinä ties missä. Mutta toki paljon juhlaa ja kavereita ympärillä on pyörinyt.

Ulkonäöllisesti olen ollut aina ihan nätti mutta ei se ole ollut mikään tärkein asia elämässäni, vain lisännyt tyytyväisyyttäni hyvissä määrin.

Ehkä se ettei kerinnyt löytää parisuhdetta ja saamaan vielä lapsiakaan saa jokseenkin ajatuksen siihen myös ettei kerinnyt mitään..
Nyt tuntuu että olen vain jämät jotka sitten jollekin kelpaa, ja sellaista en halua :D

Sitten on vielä montaa monessa... Elämään mahtuvia erilaisia kausia...
 
Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin.. Joskus jopa tuntuu että synnyin vanhana. :unsure:

Kyllä sitä erilailla aikuistunut on mutta silti sama ihminen tavallaan olen aina ollut. Tiedän jo millaisen mummoilu elämänkin haluan, mutta nyt on vähän sellaisessa välitilassa, ettei tiedä mikä olisi järkevintä :D
 
mua kiinnostaa mikä/mitä se upea on elämässä mitä pitäisi odottaa ettei oltaisi ikäloppuja.... tunnettaisi itseämme ikälopuiksi tai elämä on ohitse ihan minkä ikäisenä tahansa.. mielestäni se pitää löytää itsestä, upeat unelmat/haaveet... toisilla ne ovat pienet ja toisilla ehkä isommat...
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
No olen itseasiassa ollut enemmänkin aina sellaine "sisäinen" seikkailija ja ajattelija.. Tavallaan tuntuu että sekin vei osan nuoruudesta, kun liikaa jo silloin mietin seurauksia ja asioita aika syvällisesti. En esim juossut ihan holtittomasti tuuliviirinä ties missä. Mutta toki paljon juhlaa ja kavereita ympärillä on pyörinyt.

Ulkonäöllisesti olen ollut aina ihan nätti mutta ei se ole ollut mikään tärkein asia elämässäni, vain lisännyt tyytyväisyyttäni hyvissä määrin.

Ehkä se ettei kerinnyt löytää parisuhdetta ja saamaan vielä lapsiakaan saa jokseenkin ajatuksen siihen myös ettei kerinnyt mitään..
Nyt tuntuu että olen vain jämät jotka sitten jollekin kelpaa, ja sellaista en halua :D

Sitten on vielä montaa monessa... Elämään mahtuvia erilaisia kausia...
Click to expand...
Ok, no tässä tulikin se oleellinen juttu. Eli olet lapsena kuvitellut, että elämän pitää mennä tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, ja nyt kun se ei ole toteutunut, olet pettynyt.

Tuohon auttaa se, että muistat sinulla olevan vain yksi ainoa elämä, eikä sen tarvitse mennä siten, kuin yhteiskunta tai sukulaiset sen haluaisivat menevän. Mieti, mitä elämässäsi oikeasti juuri sinä haluat tehdä ja mihin juuri sinä realistisesti kykenet. Kaikkeen ei ole mahdollisuuksia, mutta yksittäisiä asioita voi tehdä, vieläpä aika isojakin. Esim. jos lapset ovat tärkeitä, mutta miestä ei löydy, voi lapset tehdä yksinkin. Tai jos se mies on tärkeä saada, voi omistaa vaikkapa vuoden elämästään hirveään treenirääkkiin, jotta kropan saa sellaiseen kuntoon, että miehillekin kelpaa. Tai jos haluaa matkustella, säästää pari vuotta rahaa ja sitten lähtee vuodeksi kiertämään maailmaa. Todella moni asia on mahdollista. Tee kaikki ne asiat, jotka ovat sinua kiinnostaneet, mutta et jostain syystä ole niitä vielä tehnyt.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Ok, no tässä tulikin se oleellinen juttu. Eli olet lapsena kuvitellut, että elämän pitää mennä tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, ja nyt kun se ei ole toteutunut, olet pettynyt.

Tuohon auttaa se, että muistat sinulla olevan vain yksi ainoa elämä, eikä sen tarvitse mennä siten, kuin yhteiskunta tai sukulaiset sen haluaisivat menevän. Mieti, mitä elämässäsi oikeasti juuri sinä haluat tehdä ja mihin juuri sinä realistisesti kykenet. Kaikkeen ei ole mahdollisuuksia, mutta yksittäisiä asioita voi tehdä, vieläpä aika isojakin. Esim. jos lapset ovat tärkeitä, mutta miestä ei löydy, voi lapset tehdä yksinkin. Tai jos se mies on tärkeä saada, voi omistaa vaikkapa vuoden elämästään hirveään treenirääkkiin, jotta kropan saa sellaiseen kuntoon, että miehillekin kelpaa. Tai jos haluaa matkustella, säästää pari vuotta rahaa ja sitten lähtee vuodeksi kiertämään maailmaa. Todella moni asia on mahdollista. Tee kaikki ne asiat, jotka ovat sinua kiinnostaneet, mutta et jostain syystä ole niitä vielä tehnyt.
Click to expand...

En nyt ehkä ole ajatellut että mitenkään tietyllä tavalla pitäisi mennä... Hmm.. En osaa kertoa mitä tarkoitan. Eikä ole tarkoitus vaan vängätä vastaan, vaan siis tämä juuri on "ongelma" ettei minulla mitään vamista suunnitelmaa ole koskaan ollutkaan.

Ei ole mitään tiettyä tai tiettyjä asioita johon "pyrkisin" tai mistä haaveilla.
Elänyt kai liikaa aina "päivä kerrallaan"
Matkustelu olisi unelmaa, mutta kohdallani hyvin hankalaa (ei siitä enempää)

Kroppa on oikein hyvä, ja miehistä ei varmasti pulaa, mutta sellaista pitkää kumppanuutta ei ole kohdalleni osunut. Enkä oikeastaan nyt kaipaakkaan.

Ehkä jätän vain tämän keskustelun tähän.

Kiitos kun sain purkaa. Vaikea selittää sellaista mitä ei ihan itsekään tajua. Kun tää on enemmän sellainen tunneperäinen ongelma ja jumi.
 
Elämän loputkin parhaimmat hetket kuluu oravanpyörään, töihin, kotiin, nukkumaan ja taas sama kulunu rumba. Olis parempaaki tekemistä ja se mistä oikeesti nauttii niin teet sitä jos aikaa tai energiaa jää. Sit samaan hengenvetoon kuulutetaan, että pitäis olla lapsille ja ylipäätään perheelle läsnä jne. samoja fraaseja. Tosta kaikesta saat palkan ja sit pitäis olla jotenkin erityisen ilonen ja siitäkin ryövätään iso osa ja sillä pitäis sit tyytyväisenä elää ja pyörittää tota kulunutta oravanpyörää. Toivon oikeesti, että pian vetelisin ne viimeset hengenvedot, että pääsisi olemaan rauhassa. Ei ole masennusta, eikä mitään mutta oon vaan aina ollu sitä mieltä, että en olis halunnu etes syntyä. Toivon todella, että armokuolema sallittais Suomessa, ilmeisesti siksi ei, kun pitäähän nyt väkisin vaan nauttia, kun se on normaalia. Normaalia on sekin, että on pakko hehkuttaa kaikkee mitä muutkin, kun se on normaalia. Mulle toi on normaalia, että mä todellakin oon tosissani, että en väitä etteikö elämässä olis ollu ihania, kivoja ja mahtavia hetkiä, mutta ne on ollu kyllä vaan perheen ja muitten läheisten ihmisten kanssa. Mutta kun eihän tässä kerkee kunnolla niitten kanssa olemaan, kun oravanpyörän pitää pyöriä ja rahahan se korvaakin ne menetetyt hetket, hohhoijaa. Armokuolemaan olisin valmis jos olis se mahollisuus Suomessa. Se on ihan sama, mitä mä työkseni tekisin tai jotain muuta vastaavaa niin tuntemukset ei muuttuis mihinkään. Mä tiedän, että jossakin on mun kanssa saman henkisiä ihmisiä ja muutaman kanssa oon joskus keskustellukkin. Ymmärrän niitä ihmisiä oikein hyvin, koska itse ajattelen hyvin pitkälti samoin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Elämän loputkin parhaimmat hetket kuluu oravanpyörään, töihin, kotiin, nukkumaan ja taas sama kulunu rumba. Olis parempaaki tekemistä ja se mistä oikeesti nauttii niin teet sitä jos aikaa tai energiaa jää. Sit samaan hengenvetoon kuulutetaan, että pitäis olla lapsille ja ylipäätään perheelle läsnä jne. samoja fraaseja. Tosta kaikesta saat palkan ja sit pitäis olla jotenkin erityisen ilonen ja siitäkin ryövätään iso osa ja sillä pitäis sit tyytyväisenä elää ja pyörittää tota kulunutta oravanpyörää. Toivon oikeesti, että pian vetelisin ne viimeset hengenvedot, että pääsisi olemaan rauhassa. Ei ole masennusta, eikä mitään mutta oon vaan aina ollu sitä mieltä, että en olis halunnu etes syntyä. Toivon todella, että armokuolema sallittais Suomessa, ilmeisesti siksi ei, kun pitäähän nyt väkisin vaan nauttia, kun se on normaalia. Normaalia on sekin, että on pakko hehkuttaa kaikkee mitä muutkin, kun se on normaalia. Mulle toi on normaalia, että mä todellakin oon tosissani, että en väitä etteikö elämässä olis ollu ihania, kivoja ja mahtavia hetkiä, mutta ne on ollu kyllä vaan perheen ja muitten läheisten ihmisten kanssa. Mutta kun eihän tässä kerkee kunnolla niitten kanssa olemaan, kun oravanpyörän pitää pyöriä ja rahahan se korvaakin ne menetetyt hetket, hohhoijaa. Armokuolemaan olisin valmis jos olis se mahollisuus Suomessa. Se on ihan sama, mitä mä työkseni tekisin tai jotain muuta vastaavaa niin tuntemukset ei muuttuis mihinkään. Mä tiedän, että jossakin on mun kanssa saman henkisiä ihmisiä ja muutaman kanssa oon joskus keskustellukkin. Ymmärrän niitä ihmisiä oikein hyvin, koska itse ajattelen hyvin pitkälti samoin.
Click to expand...


I feel you bro...

Se on hassu luulo ihmisillä, että elämäntarkoitus on ensin tehdä vitusti duunia et sais rahaa. Stressataan ja käytetään koko nuoruus ja terve aika siihen, sitten sairastutaan tai viimeistään vanhana maataan kusisissa vaipoissa ja maksellaan siitä.
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa