Kaikki parisuhteen aina yhtä...

[vierailijaxxx]

perseestä!

Mä en ole ikinä löytänyt normaalia, rakastavaa parisuhdetta. Tai ainakaan rakastavaa siinä suhteessa, että molemmat samaan aikaan olisivat rakastuneita.

Tuntuu, että mikä vain suhde minkä löydän... Eih. Esim viimeksi menin rakastumaan varattuun, ja käytin elämästä 6kk siihen sontaan.

Ja toinen minkä olen huomannut; kaikki tuntuu haluavan vaan seksiä. En tiedä, miten yleistä se nyt on, mutta mulla se on ollut aina pääosassa. Aina halutaan niin paljon, mutta ei ikinä rakasteta.. Enkä siis anna ekoilla treffeillä, tai ei ole yhden illan suhteita..

Onko jollain vain kusipää-magneetti, vai luuletteko että teen itse itselleni harmia, kun valitsen aina kusipäitä? Mutta musta oikeasti tuntuu, että ne valitsee aina mut, ja mä vaan jostain syystä lähden mukaan, ja joka kerta oon ihan murskana..

 

[vierailija]

Huonoissa parisuhteissasi on yksi yhteinen tekijä. Keksitö mikä?

 

[viisikymppinen isoäiti]

no ei se rakkaus koko liittoa poksu ja räisky kuin alussa, kyllä se tasaantuu. sitä on, mutta ei koko ajan olla näyttämässä, kuinka hirveeti mä sua rakastan

 

[-tibis]

Mun mielestä sellaistenihmisten, jotka eivät ole ihan valtavirtaa seksuaalisilta haluiltaa, kannattaisi hakea seuraa treffi-ilmoituksilla. Ja nimenomaan niin, että jo otsikosta käy ilmi, että EI ole seksistä suuremmin innostunut.

Vai kehtaako kukaan muka heti aluksi ilmoittaa että mä en sit tippaakan tykkää seksistä, päin naamaa?

 

[vierailijattt]

Voisiko vika olla just tuossa että sä lähdet mukaan? eli kun tullaan "vokottelemaan" niin ole "vahaa"? En osaa oikein hyvillä sanoilla asiaa kuvailla, mutta kärsin aikanani samasta.

Olin tavallaan vietävissä, huonon itsetuntoni vuoksi. Tiedostin kyllä ympärilläni miehiä, joista olisin ollut kiinnostunut, mutta he eivät olleet niitä sosiaalisesti "aktiivisimpia" tai aloittellisimpia. Niinpä tuon tuosta, hieman läheisriippuvuudestakin kärsineenä, löysin itseni lakeamasta jonkun "kukkoilijan" kaunopuheisiin. Kehut, ihailut ym oli mulle huumetta jota tarvitsin ja johon lankesin. Olin käytännössä helppo. Alkuhuuman kehut sai mut uskomaan että tuo ihminen välittää minusta. Jopa rakastaa tai voisi rakastaa. Ja minä taas rakastuin siihen "itsetuntoa kohottavaan tunteeseen". Mutta ei aikaakaan kun kehut loppui. Herrat oli saanut mitä halusi, ja minä ihan vapaaehtoisesti sen antanut....

Jossain kohtaa tajusin ettei vika olekaan miehissä. Vaan minussa. Heikko itsetuntoni ja läheisriippuvuus oli ne riippakivet jotka sai minut toimimaan kuten toimin. Lankeamaan. Päätin alkaa elää itselleni, kehittää itseäni, ja ennen kaikkea unohdin miehet. Opettelin olemaan yksi. Pitämään silmiä auki, mutta olemaan yksin. Se oli yksi päivä, kun huomasin ihmisen joka minua katsoi. En ollut häntä koskaan huomannut, vaikka puolituttu oli. Tunsin jotain, mitä en oman epävarmuuteni vuoksi ollut aiemmin kyennyt kokemaan. Se oli valtava kiinnostus. Minun puoleltani, aloitteellisesti. Tällä kertaa minua ei tultu vokottelemaan vaan minun oli otettava itse asia "pöydälle". Rohkaistuin ja kerroin haparoivasti (kylläkin hiprakassa) mitä hänestä ajattelin. Sillä tiellä olen. Kohta 10 vuotta naimisissa. Niin onnellinen. Niin rakastettu. Niin kokonainen.

Mutta en kadu tai pode katkeruutta historiastani. Ilman sitä, en olisi ehkä ymmärtänyt kasvaa itse ennen parisuhdetta. Koska uskon nykyään vakaasti siihen että et voi tulla rakastetuksi ennen kuin rakasta ja hyväksyt itsesi, sellaisena kuin olet.

 

[vierailijaapeeee]

Voisiko vika olla just tuossa että sä lähdet mukaan? eli kun tullaan "vokottelemaan" niin ole "vahaa"? En osaa oikein hyvillä sanoilla asiaa kuvailla, mutta kärsin aikanani samasta.

Olin tavallaan vietävissä, huonon itsetuntoni vuoksi. Tiedostin kyllä ympärilläni miehiä, joista olisin ollut kiinnostunut, mutta he eivät olleet niitä sosiaalisesti "aktiivisimpia" tai aloittellisimpia. Niinpä tuon tuosta, hieman läheisriippuvuudestakin kärsineenä, löysin itseni lakeamasta jonkun "kukkoilijan" kaunopuheisiin. Kehut, ihailut ym oli mulle huumetta jota tarvitsin ja johon lankesin. Olin käytännössä helppo. Alkuhuuman kehut sai mut uskomaan että tuo ihminen välittää minusta. Jopa rakastaa tai voisi rakastaa. Ja minä taas rakastuin siihen "itsetuntoa kohottavaan tunteeseen". Mutta ei aikaakaan kun kehut loppui. Herrat oli saanut mitä halusi, ja minä ihan vapaaehtoisesti sen antanut....

Jossain kohtaa tajusin ettei vika olekaan miehissä. Vaan minussa. Heikko itsetuntoni ja läheisriippuvuus oli ne riippakivet jotka sai minut toimimaan kuten toimin. Lankeamaan. Päätin alkaa elää itselleni, kehittää itseäni, ja ennen kaikkea unohdin miehet. Opettelin olemaan yksi. Pitämään silmiä auki, mutta olemaan yksin. Se oli yksi päivä, kun huomasin ihmisen joka minua katsoi. En ollut häntä koskaan huomannut, vaikka puolituttu oli. Tunsin jotain, mitä en oman epävarmuuteni vuoksi ollut aiemmin kyennyt kokemaan. Se oli valtava kiinnostus. Minun puoleltani, aloitteellisesti. Tällä kertaa minua ei tultu vokottelemaan vaan minun oli otettava itse asia "pöydälle". Rohkaistuin ja kerroin haparoivasti (kylläkin hiprakassa) mitä hänestä ajattelin. Sillä tiellä olen. Kohta 10 vuotta naimisissa. Niin onnellinen. Niin rakastettu. Niin kokonainen.

Mutta en kadu tai pode katkeruutta historiastani. Ilman sitä, en olisi ehkä ymmärtänyt kasvaa itse ennen parisuhdetta. Koska uskon nykyään vakaasti siihen että et voi tulla rakastetuksi ennen kuin rakasta ja hyväksyt itsesi, sellaisena kuin olet.

Kiitos. Avasit mun silmät.

Mä tosiaan taidan kärsiä jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta. Lankean niihin jotka osoittaa "himoa" muhun. Just sellaisiin kaunopuheisiin. Huumeen tunteeseen. .. sitä mä jostain syystä tartten ja janon. Ei ne miehet ole edes mulle täydellisiä. Mutta se tunne.. se haluttuna olemisen tunne. Se on mun huumetta. Varsinkin jos on jotain haastetta saada se mies omaksi. Silloin tuntee että on saavuttanut jotain... hahah. Vaikka oikeasti ei edes ole.

Joten kiitos sun viestistä. Puit sanoiksi ongelmani. Tästä eteenpäin yritän muuttaa tätä itsessäni

 

[AivanSama]

Kannattaa muistaa, että sinä itse teet elämästäsi sitä mitä se on. Sinä valitsit. Kokeile valita ensikerralla toisin.
Olen vakuuttunut, että tulet vielä nauttimaan tasapainoisesta ja sinut onnelliseksi tekevästä parisuhteesta

 

[vierailija]

Voisiko vika olla just tuossa että sä lähdet mukaan? eli kun tullaan "vokottelemaan" niin ole "vahaa"? En osaa oikein hyvillä sanoilla asiaa kuvailla, mutta kärsin aikanani samasta.

Olin tavallaan vietävissä, huonon itsetuntoni vuoksi. Tiedostin kyllä ympärilläni miehiä, joista olisin ollut kiinnostunut, mutta he eivät olleet niitä sosiaalisesti "aktiivisimpia" tai aloittellisimpia. Niinpä tuon tuosta, hieman läheisriippuvuudestakin kärsineenä, löysin itseni lakeamasta jonkun "kukkoilijan" kaunopuheisiin. Kehut, ihailut ym oli mulle huumetta jota tarvitsin ja johon lankesin. Olin käytännössä helppo. Alkuhuuman kehut sai mut uskomaan että tuo ihminen välittää minusta. Jopa rakastaa tai voisi rakastaa. Ja minä taas rakastuin siihen "itsetuntoa kohottavaan tunteeseen". Mutta ei aikaakaan kun kehut loppui. Herrat oli saanut mitä halusi, ja minä ihan vapaaehtoisesti sen antanut....

Jossain kohtaa tajusin ettei vika olekaan miehissä. Vaan minussa. Heikko itsetuntoni ja läheisriippuvuus oli ne riippakivet jotka sai minut toimimaan kuten toimin. Lankeamaan. Päätin alkaa elää itselleni, kehittää itseäni, ja ennen kaikkea unohdin miehet. Opettelin olemaan yksi. Pitämään silmiä auki, mutta olemaan yksin. Se oli yksi päivä, kun huomasin ihmisen joka minua katsoi. En ollut häntä koskaan huomannut, vaikka puolituttu oli. Tunsin jotain, mitä en oman epävarmuuteni vuoksi ollut aiemmin kyennyt kokemaan. Se oli valtava kiinnostus. Minun puoleltani, aloitteellisesti. Tällä kertaa minua ei tultu vokottelemaan vaan minun oli otettava itse asia "pöydälle". Rohkaistuin ja kerroin haparoivasti (kylläkin hiprakassa) mitä hänestä ajattelin. Sillä tiellä olen. Kohta 10 vuotta naimisissa. Niin onnellinen. Niin rakastettu. Niin kokonainen.

Mutta en kadu tai pode katkeruutta historiastani. Ilman sitä, en olisi ehkä ymmärtänyt kasvaa itse ennen parisuhdetta. Koska uskon nykyään vakaasti siihen että et voi tulla rakastetuksi ennen kuin rakasta ja hyväksyt itsesi, sellaisena kuin olet.

Yksin eläminen on paras valinta. Hyväkin kumppanuus saattaa lopahtaa ajan myötä syystä tai toisesta.