Mies pakottaa aborttiin – perheen ja parisuhteen jatko?

Oikein hyvää ja onnellista äitienpäivää sinulle, Aprun!

 

Helkkarin hankala tilanne kyllä oikeasti ja olen kyllä miettinyt, että mitä jos omalle kohdalle sattuisi. Meillä kun ollaan molemmat sitä mieltä, että lapsiluku on täynnä. Kuitenkin minä olen taipuvainen ajattelemaan, että jos vahingossa tulisin vielä raskaaksi, niin asia olisi tarkoitettu niin, enkä varmaankaan pystyisi raskautta keskeyttämään. Mieheni taas on asiassa ehdottomampi ja todennäköisesti vaatisi keskeytystä.

Tunnen pariskunnan, jossa oli samanlainen tilanne kuin aloittajalla. Vastoin miehensä tahtoa nainen päätti pitää lapsen ja heille tuli ero. Tämä nainen oli välillä melkoisissa vaikeuksissa lapsen kanssa, mutta toivottavasti ei silti koskaan katunut päätöstään.

Helposti täällä kaikki tuomitsee aloittajan miehen, mutta ihan oikeasti tilanne on samankaltaisissa tilanteissa aina kohtuuton: mies ei saa päättää lapsilukuaan. Etenkään aloittajan tilanteessa, kun vaimo on estänyt vasektomian. En ihan oikeasti ihmettele, että mies on käärmeissään.

 

Mies olisi voinut teettää vasektomian vaimonsa vastustuksesta huolimatta.. Seksin seurauksena voi olla raskaus, ainoa satavarmasti raskauden ehkäisevä juttu on selibaatti. Molemmat ovat varmasti asioista tietoisia. Mies voi kyllä päättää lapsilukunsa. Kun lapsiluku on täysi, voi laittaa piuhat poikki, siinä ei tarvita kuin lääkärin suostumus. Vaimo ei voi vasektomiaa estää. Mies päätti kuunnella vaimoaan sen sijaan, että olisi itse päättänyt kehostaan, kuten vaimo nyt tekee. Molemmilla on oikeus päättää kehostaan.

 

Mitä teille kuuluu Aprun?

 

Kiitos kysymästä. Vähän ristiriitaisia kuulumisia... Miehen kanssa on välit olleet aika kylmät, arkea on pyöritetty mutta ei olla puhuttu asioista oikeastaan sen jälkeen kun sovittiin, että raskaus jatkukoon jos en muuhun ratkaisuun sitten pysty. No, eilen sitten jotain puhuttiin; lähinnä mies hakee hyväksyntää omille kannoilleen ja tuntemuksilleen (että olen pahan kerran pettänyt hänet jne., luottamusta pitäisi rakentaa uudelleen mutta ei hänkään tiedä, miten voisin sitä tehdä). Aika solmussa meidän suhde edelleen on mutta kun kumpikaan ei ole tästä lähtenyt lätkimäänkään niin yritetään selvitellä. Parin viikon päästä olisi seur. neuvolapsykologin tapaaminen ja sinne olen kovasti patistanut miestä mukaan. Häntä ahdistaa suuresti toisaalta tämä tilanne, johon hän on joutunut vastoin tahtoaan ja toisaalta kauhukuvat kolmilapsisen perheen arjesta.

Kävin viime viikolla np-ultrassa, yksin. Mies ei ole vieläkään kysynyt siitä mitään. En siis ole kertonut epäilyä, että lapsella ei ehkä olekaan kaikki ihan hyvin... Salaman ei pitäisi iskeä kahdesti samaan paikkaan mutta ultrassa heräsi epäilys, että sikiöllä saattaa olla lievempi versio samasta kehityshäiriöstä, jonka takia meille syntyi enkelityttö neljä vuotta sitten... Menin ihan tolaltani tästä epäilystä ja kaikki tuntuu epätodelliselta. Onneksi pääsen jo keskiviikkona yliopistosairaalaan tarkempaan ultraan, missä toivon mukaan selviää, missä oikeasti mennään. Kaiken muun ohella tuntuu todella pahalta ajatella, että tuleva lapsi saattaa syntymänsä jalkeen joutua viettämään jopa viikkoja sairaalassa; miehellä tuskin on suurta motivaatiota valvoa sairaalasängyn vierellä, ja kestämistä voi olla joutua olemaan vanhempien lasten kanssa kotosallakin jos minä olen pikkuisen tukena pitkiä aikoja sairaalassa... No, vielä on toivoa, että tämä olisi ollut väärä hälytys, vaikkakaan en oikein jaksa itse uskoa moiseen.

 

Eli kyseessä onkin vain provo.

 

Mikä tilanne?

 

Miten menee?

 

minäkin luin ketjun, ja kyselen, että mikä on tilanne?

 

on kyllä huikea tarina, jos totta on. Oliko sikiössä kehityshäiriötä?

 

Aprun?

 

huhuu APRUM

 

???

 

olisi ollut kiva kuulla tarinan loppu... mihin lie Aprun hävinnyt?

 

???

 

Aprun on vissiin kadonnut?

 

Aprun on vissiin kadonnut?

Niin taitaa olla.

 

Huhuu ap...

 

Huhuu ap missä olet?

 

Mihin ketjun aloittaja on hävinnut?

 

???

 

Miten menee?

 

En ole käynyt lukemassa tätä ketjua pitkään aikaan... Vasta nyt sain sähköpostiini ilmoituksen, että ketjuun on tullut vastaus. No, tässä lyhyesti tämänhetkisiä kuulumisia:

Ekassa ultrassa havaittu mahdollinen sikiön rakennepoikkeavuus oli onneksi väärä hälytys. Olin mahdottoman huojentunut tuosta tiedosta. Mies kuuli asiasta vasta reilusti jälkikäteen...

Parisuhde on hiljalleen mennyt parempaan suuntaan vaikka edelleen on asioita, jotka hiertävät meidän välejä. Olen yksin käynyt neuvolapsykologilla ja ne käynnit jatkuvat joulukuun laskettuun aikaan asti. Miehen kanssa ei edelleenkään olla kovin paljoa tulevasta vauvasta juteltu. Minusta tuntuu vaikealta oma-aloitteisesti osallistaa miestä tähän odotukseen kun tilanne on mikä on. Itselläkin on ollut vaikeuksia suhtautua vauvaan luontevasti, onneksi keskustelut läheisten ja psykologin kanssa ovat auttaneet tässä.

 

Vaikeassa tilanteessa ollaan. Olen raskaana, ihan alussa vielä, vaikka näin ei pitänyt käydä. Mies syyttää minua sillä epäröin antaa hänelle lupaa vasektomiaan ja näin käytössä oli heikompitehoinen ehkäisykeino, joka sitten petti. Mies teki kyllä toisen lapsemme jälkeen hyvin selväksi, ettei halua enää lisää vaikka minä toiveita siihen suuntaan elättelinkin. Tein asian suhteen surutyön ja olin jo hyväksynyt, ettei meille kolmatta lasta enää tule. Suurin osa vauvatavaroistakin on jo annettu pois. Nyt sitten kuitenkin tein plussatestin. Arvasin, ettei mies ilahdu siitä yhtään, enkä ollut väärässä. Testin nähtyään (kun parin päivän päästä lopulta uskaltauduin sen hänelle näyttämään) hän ensin tivasi, että mikä tämä on, ja sitten suoranainen vihan kiilto silmissään kysyi, että olenhan jo varannut ajan (keskeytykseen). Sitten seurasi tilitystä, miten hän ei tosiaankaan halua lisää lapsia ja minunkin pitäisi se tietää, ja että heti seuraavana aamuna (tänään) minun tulee soittaa aika aborttiin.

Itse olen hyvin sekavissa tunteissa ja surullinen. On totta, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Silti, kun nyt tässä tilanteessa ollaan, minusta pitäisi puhua vaihtoehdoista ja rauhoittua. Mies kyllä sitten keskusteli asiasta mutta teki oman kantansa erittäin selväksi. Kun aloin itkeä, hän sanoi pelänneensäkin minun suhtautuvan asiaan tunteellisesti kun taas hänen näkökulmastaan kyseessä on ikävä asia mutta se voidaan teknisesti hoitaa pois pian ja sitten kaikki on taas niin kuin ennenkin… Minun teki mieli kysyä, että miten voisin olla suhtautumatta asiaan tunteella! Raskaudenkeskeytys on useimmilla naisille kipeä paikka, ja minun historiallani vielä paljon kipeämpi. Esikoisemme jälkeen nimittäin synnytin hänelle enkeli-pikkusiskon rv. 16; raskaus jouduttiin keskeyttämään sikiön vakavien kehityshäiriöiden takia. Se oli äärettömän surullinen kokemus, minkä jälkeen ajattelin, että otan vastaan vaikka kuinka monta lasta jos ne vain saavat ole terveitä. Tapahtuneen jälkeen yritimme esikoiselle pikkuveljeä melko pitkään ja tuo aika oli minulle todella raskasta. Yksi varhainen keskenmenokin siihen vielä sisältyi. Tällä historialla en voi suhtautua kevyesti raskauden keskeyttämiseen, vaikka kyseessä olisikin vasta pienen solujoukon poistaminen minusta.

Kai minä tänään soitan ajan keskeytykseen. Tuntuu, että en halua saattaa maailmaan isän puolelta erittäin epätoivottua lasta. Tai ylipäätään enää yhtään tuon miehen lasta… Enkä haluaisi myöskään rikkoa perhettämme. Eihän tilanne nytkään mikään ideaali ole: mies osallistuu lasten hoitoon ja heidän kanssaan touhuamiseen melko vähän mutta on kuitenkin isänä lapsille. Minäkin olen nyt sopeutumisen (lapsiluku jää kahteen) jälkeen ollut ihan perustyytyväinen perheeseemme, eli olisihan kolmannen lapsen tulo ollut minullekin ei nyt voi sanoa, että järkytys mutta suuri muutos kuitenkin. Olisin siihen kuitenkin voinut sopeutua, kun taas miehelle syy kieltää lapsen tuleminen on puhtaasti oma mukavuudenhalu. Hän ei halua elää täyttä lapsiperheen elämää vaan iloitsee kun lapset kasvavat isommiksi ja oma aika sen kuin lisääntyy.

Mielestäni tässä tilanteessa ei ole lopulta keskiössä se, annetaanko raskauden jatkua vai ei (se lienee selvää) mutta miehen suhtautuminen on pistänyt minua miettimään koko perhe-elämäämme. Koen olevani lasteni kanssa kolmistaan tiimi, johon mies välillä hieman osallistuu olemalla lasten kanssa silloin kun käyn lenkillä tai muissa omissa menoissani, vetäytyen sitten taas omaan maailmaansa. On selvää, ettei hän tällaisena halua uutta vauvaa.

Nyt mietin myös, miten tämä tilanne, sen hoitaminen, vaikuttaa meidän parisuhteeseen. En tuntenut saavani paljoa tukea mieheltä aiemman keskeytyksen ja keskenmenon aikana ja jälkeen. Eihän asia miehelle tietenkään ole samalla tavalla konkreettinen kuin naiselle, mutta koin silloin ja nyt, ettei mies haluakaan ymmärtää, miten syvältä nämä asiat minua koskettavat ja millaisen surun ne ovat saaneet aikaan. Palaako parisuhteemme ennalleen tämän jälkeen vai tuleeko minun puoleltani katkeruus olemaan läsnä yhteiselämässämme ties kuinka kauan? Olisi hyvä kuulla jos muilla on ollut edes hiukan samatapainen tilanne ja miten siitä on elämä jatkunut eteenpäin.

 

Sinuna tekisin abortin. Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta ja vaikka sinulla onkin oikeus omaan kroppaasi, kuten miehelläsikin, niin kropat ovat tässä asiassa toissijaisia. Etusijalla on se, mitä olette aiemmin keskustelleet ja se, mitä mieltä mies on perheenlisäyksestä ollut.
Nyt keskittyisin parishuteen päivittämiseen nykypäivään. Kysyisin mieheltä, että miten hän voi. Muista olla myös rehellinen itsellesi. Jos olet varma, ettet voi hyväksyä koskaan lapsiluvun täyttymistä, niin sitten et hyväksy... Voisiko adoptio tai kummilapsen ottaminen jostakin järjestöstä täyttää lapsenkaipuutasi?