vauvan kuolema

Hei!
Kaipaisin vertaistukea. meille syntyi keskonen rv 29. vauva ei kuitenkaan jaksanut pitkään vaan kuoli reilun viikon ikäisenä :'(
onko muita joille on käynyt näin? miten lähipiiri ja muut ovat suhtautuneet tapahtuneeseen?
Eniten löytyy tietoa kohtukuoleman kokeneista, ei niistä joiden vauva on elänyt hetken.
Minua turhauttaa kun osa ihmisistä suhtautuu niinkuin mitään ei olis tapahtunut ja osa karttelee varmaan siksi kun ei tiedä miten suhtautua.
kauanko pahin suruvaihe on kestänyt?
Miten parisuhde on kestänyt tämmösessä tilanteessa?
Oletteko jatkaneet heti "normaalia" elämää?

 

Voi savanna89, otan osaa suureen suruusi todella ikävää, jos tuntuu, että suruasi vähätellään. Suosittelen lämpimästi vertaistukea! Esim käpy ry:n toiminnan kautta voisit sitä löytää, kapyllä on esim suljettu facebook-ryhmä. Käpy on kaikille lapsensa menettäneille, oli kyse sitten keskenmenosta tai aikuisen lapsen menetyksestä tai jostain "siltä väliltä".

 

Olen tosi pahoillani Voisitko ottaa yhteyttä omaan sairaalaasi (jossa pikkuinen syntyi), siellä pitäisi olla yhteystietoja erilaisiin verkostoihin. Toivottavasti jaksat soittaa sinne, toivottavasti saat apua. Osanottoni.

 

Otan osaa suureen suruusi ja voimia paljon! Meillä menehtyi vauva 7.vuotta sitten muutaman tunnin iässä. Minulla kesti pahin suruvaihe vuoden, mutta edelleen vieläkin joskus vaikeaa... Miehen kanssa meistä tuli vieläkin läheisempiä lapsen kuoleman jälkeen.

 

Hei Savanna! Itselläni syntyi viime syyskuussa keskonen viikoilla 28+4, nukkui 6päivän ikäisenä pois.
Vaihtaisin mielelläni ajatuksia sun kanssa, jos käyt tätä ketjua vielä katsomassa! tsemppiä, siitä ei pääse ikinä yli, mulla hetkeksi helpottui ja nyt taas on vaikeeta ettei unta saa.. Suru menee jaksoittain, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa, sille vaan pitää antaa tilaa ja aikaa, vaikkei haluiskaan :'( toivotaan että huomaat tämän viestin!

 

Meillä kuoli keskospoika helmikuussa ja vaikeaa on. Yleensähän kuulee näitä onnellisesti päättyneitä keskosvauvojen tarinoita, mutta meillä kaikki päättyi suureen suruun. Olen surullinen ja katkera ja välillä vihainenkin. Mulla on välillä tosi vaikeaa ja välillä vähän helpompaa mutta kokoajan taustalla on sellainen ahdistava olo. Kunpa joskus helpottaisi.

 

Olen todella pahoillani ja osanotot kaikille jotka ovat kohdanneet lapsensa kuoleman. En pysty itse ymmärtämään miten sellaisen voi kestää.

Tuli mieleen että saisitko sairaalan kautta jonkunlaista keskusteluapua tai terapiaa? Jos vauvan kuolemasta on vain vähän aikaa, shokki voi iskeä vasta viikkojen päästä. Voisi olla hyvä jos on jotain tukea valmiina jotta saa normaalit asiat kuitenkin käyntiin ja pääsee yli vaikeimmasta ajasta? Ehkä parisuhteenkin kannalta hyvä?

 

Itselläni kuoli 3-kuinen esikoinen aikoinaan. En koskaan saanut jutella asiasta kenenkään kanssa. Vasta vuosia myöhemmin erään työkaverin kanssa sain puhua ja itkeä, se jotenkin niin puhdisti mieltä.
Lapsen kuolema vie koko eliniän, vaikka sitä oppiikin elämään, mutta aina samankaltaiset asiat nostavat tunteet pintaan.
Toivon sinulle voimia selvitä!

 

Meille syntyi pieni keskonen keväällä ja menehtyi vuorokauden ikäisenä. Luetko vielä tätä ketjua?

 

sURULLISTA TEILLÄKIN, VOIMIA!

 

Mulla syntyi vauva rv 26+6 ja hän menehtyi 6 kuukauden ikäisenä. Olin psykiatrisella osastolla pariin otteeseen noin 4 viikkoa yhteensä. Sen jälkeen vaihtelevasti terapiaa psykiatristen sairaanhoitajien luona. Nyt psykologin terapiassa kerran viikossa, jatkuu vuodenvaihteeseen saakka.

On hyvin vähän muita vertaistukiverkostoja kuin FB:ssä käpy ry:n sivut. Sitä kautta sain oman tukihenkilön, jonka kanssa kirjoitellaan yhä vieläkin. Lapseni menehtymisestä on 2 vuotta. Käpy järjestää myös tapaamisia kerran kuukaudessa, jos on omalla paikkakunnalla.

On erittäin vaikeaa selviytyä vauvan menehtymisestä. Voi tietysti soittaa palveleviin puhelimiin, esim. seurakunnalla on sellainen. Mutta kun yleensä siellä vastaa ihminen, joka ei ole itse kokenut vauvan menetystä. Suosittelut uusi vauva, koiranpentu, uusi harrastus jne. voivat tuntua hyvinkin loukkaavilta.

 

Lapsen kuolemaa ei voi myöskään verrata mihinkään muuhun suruun tai esim. Keskenmenoon. Se suru mikä kuolemasta aiheutuu on hyvin kokonaisvaltainen ja kauhea. Itse sain pitää keskosvauvaani luonani vain muutamia päiviä vaikka vauva oli terve mutta keskosuuden ongelmat olivat liian suuret. Meillä oli rv 28 syntynyt keskonen. Täydellisen ihana vauva. Monet ihmiset loukkaavat minua kommenteillaan sanomalla esim. että en kestäisi jos minulta kuolisi vauva. Ei se ole mikään valintakysymys. On monia syitä olemassa miksi vain on pakko jaksaa. Mutta se suru on läpi elämän kestävä. Käpy-yhdistys on onneksi apuna. Oma kokemukseni on, että srk: lla ei ole tarjota apua eikä kaikilla terapeuteillakaan

 

Miten saisin yhteyden sinuun tai haluatko kirjoitella? Meillä on aikalailla samanlainen tilanne.

 

hei! En tiedä huomaako kukaan tätä ketjua enää mutta ajattelin päivitellä kuulumisia ja haluaisin kuulla vielä lisää kokemuksia jos jollakin on.
Lapsen kuolemasta nyt 1,5v aikaa. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin, joskus stressi tulee esiin fyysisinä ongelmina mm. Terveysongelmia, välillä masentaa ettei mikään oikeen kiinnosta, edelleen katkeruuden ja vihan tunteita sillon kun masentaa jne. Vaikka muuten pystytäänkin elämään ihan "normaalia" elämää. Läheiset ja kaverit tuntuu "unohtaneen" koko asian ja jos olen esim. Väsynyt (mulla toi stressi tulee juuri väsymyksenä ja uupumuksena yleensä) niin ihmettelee minkä takia. Kukaan ei tunnu käsittävän että lapsen kuolema seuraa meitä arki-elämässä varmaan loppuikämme.
Toinen asia mikä harmittaa on parisuhde. Aluksi lähennyimme entistä enemmän kun vain puoliso pysty ymmärtämään miltä tuntuu mutta nyt kun aikaa on kulunut mies ei halua enää puhua koko asiasta kun ei halua muistella sitä ja minä itken välillä itseni uneen yksin kun ei voi puhua kellekkään. Tuntuu että ollaan umpikujassa.

 

Ap, voimia valtavasti suuressa surussa. Oletko jaksanut hakea vertaistukea tai käytkö terapiassa? Se olisi varmasti tärkeää teille kummalekin vaikka menetyksestä on jo aikaa hetki. Entä pariterapia? Mieskin varmasti surua kokee, mutta uskaltaisin sanoa, että usein on äiti se joka tuntee surua pidempään ja voimakkaampana. Hänen sydämen alla on pieni kasvanut ja suhde ollut läheisempi vauvaan.

 

Ap, voimia valtavasti suuressa surussa. Oletko jaksanut hakea vertaistukea tai käytkö terapiassa? Se olisi varmasti tärkeää teille kummalekin vaikka menetyksestä on jo aikaa hetki. Entä pariterapia? Mieskin varmasti surua kokee, mutta uskaltaisin sanoa, että usein on äiti se joka tuntee surua pidempään ja voimakkaampana. Hänen sydämen alla on pieni kasvanut ja suhde ollut läheisempi vauvaan.

En ole käynyt terapiassa, siitä voisi kyllä olla apua mutta en oikeen tiedä mitä kautta sinne pääsisi nyt kun vauvan kuolemasta on kulunut jo aikaa aluksi keskusteluapua tarjotaan paljon mutta sillon en ollut valmis puhumaan kun piti ensin saada ajatukset jotenkin kasaan tapahtuneen jälkeen ja mieskin oli tukena.

 

Pahoittelut menetyksestäsi!

Itselläni on kuollut sikiö kohtuun, mutta ystäväni menetti vuosi sitten vuoden ikäisen lapsen. Ystäväni on käynyt käpy ry:n vertaisryhmässä.

Apua saa, vaikka tapahtuneesta olisi 10 vuotta. Tsekkaa ensi alkuun sinua lähinnä oleva Kriisikeskuksen (suomen mielenterveysseuran) toimipiste ja ev.lut.seurakuntien ylläpitämä perheasiainneuvottelukeskuksen toimipiste. Keskusteluajan voi saada parhaassa tapauksessa nopeastikin.

Voimia!

TiinaS

 

Soita esim. Terveyskeskukseen saatko lähetteen mielenterveys puolelle. Tai paremminki vaadi se itselle. Ymmärrän tuon että heti ei jaksa puhua ja mun mielestäni apua pitäisi tarjota automaattisesti myöhemmin uudestaan. Itselleni oli syöpä ja keskustelu apua tarjottiin heti kun selvisi, mutta sillon oli niin shokissa ja mieli suojeli, ei jaksanut. Tunteet tuli vasta vuoden päästä kun mies oli päässyt pahimman yli ja itsellä pahin ohi, sama oli kun syntyi sairas lapsi. Nämät ei paljoa verrattavissa sinun tilanteeseen mutta uskoisin että tuossa tilanteessa menee vähän samoten.