vierailija
Vertaistukea kaipaan. Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Ollaan miehen kanssa oltu vuosia yhdessä ja muutama ihana lapsi saatu. Nyt kun viimeisin vauvavaihe on takana ja lapset eivät sido 24/7, olen alkanut nähdä suhdetta uusin silmin.
Olen suhteen alussa pelännyt kovasti, etten kelpaa miehelleni ja pelännyt hänen jättävän minut. Tästä syystä en ole uskaltanut heittäytyä suhteeseen täysillä. Olen ollut pidättyväinen. Asioista keskusteleminen on ollut vaikeaa. Pari vuotta olen tsempannut asiassa ja nyt olen melko avoin.
Olen lasten syntymän jälkeen ymmärtänyt, kuinka väärin olen käyttäytynyt. Olen syyttänyt miestäni, mutta en ole katsonut peiliin. Olen ollut hallitseva ja kontrolloiva. Olen jyrännyt miehen tahdon täysin. Olen ollut hankala puoliso, mutta mies ei ole lähtenyt. Olemme läheisriippuvaisia.
Olen valittanut miehelleni, ettei hän osoita välittävänsä minusta. Toisaalta en ole itsekään kovin paljon viljellyt rakkautta. Enkä nyt ihmettele miehen käytöstä. En ole ollut miehen rakkauden arvoinen. Suhteen alkuvaiheessa sain rakkautta.
Olen pyytänyt mieheltäni tekoja anteeksi ja olen kovasti nöyrtynyt. Haluaisin parisuhteen toimivan. Olen pohtinut, enkö vain uskalla päättää suhdetta. Toisaalta nyt meillä menee paremmin kuin pitkään aikaan. Olemme oppineet keskustelmaan, seksi on mitä parasta (parempaa kuin koskaan) ja olemme hakeneet apua omiin henkilökohtaisiin ongelmiin. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta paljon ollaan myös suhdetta vaikeutettu menneisyyden käytöksellä. Onko tällaisella suhteella toivoa?
Olen suhteen alussa pelännyt kovasti, etten kelpaa miehelleni ja pelännyt hänen jättävän minut. Tästä syystä en ole uskaltanut heittäytyä suhteeseen täysillä. Olen ollut pidättyväinen. Asioista keskusteleminen on ollut vaikeaa. Pari vuotta olen tsempannut asiassa ja nyt olen melko avoin.
Olen lasten syntymän jälkeen ymmärtänyt, kuinka väärin olen käyttäytynyt. Olen syyttänyt miestäni, mutta en ole katsonut peiliin. Olen ollut hallitseva ja kontrolloiva. Olen jyrännyt miehen tahdon täysin. Olen ollut hankala puoliso, mutta mies ei ole lähtenyt. Olemme läheisriippuvaisia.
Olen valittanut miehelleni, ettei hän osoita välittävänsä minusta. Toisaalta en ole itsekään kovin paljon viljellyt rakkautta. Enkä nyt ihmettele miehen käytöstä. En ole ollut miehen rakkauden arvoinen. Suhteen alkuvaiheessa sain rakkautta.
Olen pyytänyt mieheltäni tekoja anteeksi ja olen kovasti nöyrtynyt. Haluaisin parisuhteen toimivan. Olen pohtinut, enkö vain uskalla päättää suhdetta. Toisaalta nyt meillä menee paremmin kuin pitkään aikaan. Olemme oppineet keskustelmaan, seksi on mitä parasta (parempaa kuin koskaan) ja olemme hakeneet apua omiin henkilökohtaisiin ongelmiin. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta paljon ollaan myös suhdetta vaikeutettu menneisyyden käytöksellä. Onko tällaisella suhteella toivoa?