Onko täällä ketään vanhempaa, jonka lapsella olisi mielenterveysongelmia?

[Bardus]

Miltä se vanhemmasta tuntuu jos lapsella on esimerkiksi masennusta, itsemurha-ajatuksia (tai jopa aikeita, yrityksiä), paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms?
Syytättekö te itseänne vai lapsianne? Mietittekö onko kasvatuksessanne mennyt jotain vikaan? Häpeättekö lapsianne?
Kertokaa ajatuksianne.

 

["hmh"]

Mikä kysymys toi nyt on?

Eiköhän se jokaisen tervepäisen vanhemman mieleen juolahda se syyllisyys, kun omalla lapsella on vaikeuksia. Että mitä mä tein väärin, mitä me tehtiin väärin. Erosinko liian myöhään vai liian helposti, tai enkö eronnut ja olisko pitänyt. Takerruinko liikaa vai enkö pitänyt tarpeeksi kiinni. Olinko liian lepsu tai olinko liian ankara. Yritinkö ohjailla liikaa tai enkö neuvonut tarpeeksi. Teinkö liikaa töitä tai liian vähän... Millaisen mallin annoin. Näkyivätkö omat vaikeuteni liikaa, kuormittivatko lastani. Miksen osannut paremmin. Miksen jaksanut enemmän.

Yksi lapsistani on sairastunut masennuksen nuoressa aikuisiässä. En ole koskaan hävennyt häntä enkä todellakaan syyttänyt häntä.

 

[Bardus]

Ap kyselee, koska on itse yksi piiloteltu ja hävetty asia.
Olen kärsin mt-ongelmista, yrittänyt itsemurhaa ja ollut syömishäiriöinen ja halusin tietää mitä vanhemmat ajattelee? Minun käskettiin olemaan hiljaa ja valehtelemaan, esittämään että kaikki on hyvin.
Olen työskennellyt oman mielenterveyteni eteen todella paljon.
Olen kuntouttavassa työtoiminnassa tällä hetkellä, että saisin tulevaisuudessa opiskella rakastamaani alaa.
Olin ylpeä omista saavutuksistani, mutta kuulemma minun kuuluu hävetä?
En ole menestynyt tarpeeksi hyvin elämässäni eikä minulla siis ole oikeutta iloita.

 

["mie vaan"]

[QUOTE="hmh";30771608]Mikä kysymys toi nyt on?

Eiköhän se jokaisen tervepäisen vanhemman mieleen juolahda se syyllisyys, kun omalla lapsella on vaikeuksia. Että mitä mä tein väärin, mitä me tehtiin väärin. Erosinko liian myöhään vai liian helposti, tai enkö eronnut ja olisko pitänyt. Takerruinko liikaa vai enkö pitänyt tarpeeksi kiinni. Olinko liian lepsu tai olinko liian ankara. Yritinkö ohjailla liikaa tai enkö neuvonut tarpeeksi. Teinkö liikaa töitä tai liian vähän... Millaisen mallin annoin. Näkyivätkö omat vaikeuteni liikaa, kuormittivatko lastani. Miksen osannut paremmin. Miksen jaksanut enemmän.

Yksi lapsistani on sairastunut masennuksen nuoressa aikuisiässä. En ole koskaan hävennyt häntä enkä todellakaan syyttänyt häntä.[/QUOTE]

Olen kanssasi samaa mieltä! Ja terve vanhempi haluaa tukea lastaan, eikä syyttää tai syyllistää.

 

[järjen ääni]

Ap kyselee, koska on itse yksi piiloteltu ja hävetty asia.
Olen kärsin mt-ongelmista, yrittänyt itsemurhaa ja ollut syömishäiriöinen ja halusin tietää mitä vanhemmat ajattelee? Minun käskettiin olemaan hiljaa ja valehtelemaan, esittämään että kaikki on hyvin.
Olen työskennellyt oman mielenterveyteni eteen todella paljon.
Olen kuntouttavassa työtoiminnassa tällä hetkellä, että saisin tulevaisuudessa opiskella rakastamaani alaa.
Olin ylpeä omista saavutuksistani, mutta kuulemma minun kuuluu hävetä?
En ole menestynyt tarpeeksi hyvin elämässäni eikä minulla siis ole oikeutta iloita.

Vanhemmat surevat ja ovat huolissaan, mutta aivan ehdottomasti haluavat tietää lapsensa sairauksista ja vaikeuksista, ja haluavat auttaa jos suinkin voivat. Sinun ei tarvitse esittää kellekään mitään, vaan olet arvokas ihminen sellaisena kuin olet. Vanhempasi eivät sinua häpeä, eikä sinulla ole mitään syytä hävetä.

 

["ge?ko"]

Mulle tulee mieleen että vahemmat haluavat päästä sukulaisten kanssa helpommalla kun esität. He saattavat tietää että leimaantuminen siellä hankaloittaisi myös sinun elämääsi. Kieltäminenkin voi olla joskus yritys tukea. Huono sellainen, sitä en kiistä.

 

["hmh"]

Oma lapseni siis on parantunut masennuksestaan. Hän kävi psykoterapiassa kolme vuotta; sen järjestäminen oli todella vaikeata, ja ensimmäisen vuoden maksoin kokonaan omista rahoistani, onneksi sain sen verran järjesteltyä omia raha-asioitani vaikka en mikään rikas olekaan. Kaksi seuraavaa vuotta rahoitus järjestyi sitten. Hän söi lääkkeitä muistaakseni yhteensä nelisen vuotta.

Pahinta oli aika ennen hoidon alkua. Eikä se julkisen kautta sitten sujuvasti mennytkään, käytettiin privaattisektoria apuna.

En minä tuntenut häpeää lapsestani, vaan syyllisyyttä, jonka alle olin lähes musertua itse. En olisi varmaan sitä syyllisyyttä pystynyt sietämään ja käsittelemään ja olemaan lapseni tukena, jos en olisi myös itse hakenut ja saanut terapia-apua. On todella haastavaa olla masentuneen/tempoilevan nuoren vanhempana, kun ei voi tietää miten olisi, ettei olisi väärin ja vääränlainen.

Vanhemmillakin on rajoituksensa. Kullakin omansa.