P
purkautuminen
Vieras
(IDEA JOKA KAPPALEESSA ON SAMA, JOTEN SAMA MINKÄ KAPPALEEN EKAN JA VIKAN VÄLILTÄ LUETTE, VALI VALIA VAAN TÄMÄ ON)
Minulla on 1 ja 3v lapset ja tunnen olevani huono äiti. Muistan joskus etsineeni vertaistukea, ihan vain yksinkertaisella haulla netistä "huono/paska äiti", jos saisin helpotusta kuullessani että joku muukin tuntee näin. Se mitä löysin, ei kyllä auttanut yhtään. Löysin keskusteluja ihan minulle mitättömistä asioista, siis kuinka äidit tosissaan ihan avaavat keskusteluja kertoakseen kuinka huonoja ovat kun esim eivät pidä kiinni karkkipäivästä vaan antavatkin kahtena päivänä suklaapatukan lapselleen, tai kuinka kerran hermostuivat lapselleen niin että sanoivat jättävänsä lapsen siihen paikkaan jos ei tottele ja lapsen alkaessa itkemään tuli niin paha mieli että syyllisyys kalvoi viikkoja. Siis siitä että piti lapselle kuria ja lapsi sekunnin murto-osan koki tulleensa hylätyksi??? Ja sekin oli vain hylätyksi tulemisen uhka koska ei äiti kuitenkaan häipynyt? Tai avaus siitä kuinka otti saunassa yhden hörpyn miehen saunakaljasta ja nyt varaillaan aikaa lisäultraan yksityiseltä ettei vaan ole aivovamma lapseen ehtinyt iskeä. Ja vielä synnytys sairaalassa sanotaan lastenlääkärille että onko tässä fasin piirteitä ja itketään tietenkin myös sitä kun juotiin kerran Seppo-sedän synttäreillä se neljäs kuppi kahvia raskausaikana. Se että kävelemään lapsi oppi vasta 1v2kk, toisin kuin kaikki serkut, johtuu varmasti tuosta kupposesta.
Tätäkö se äitiys on?? En tiedä voiko lapsistaan nyt ikinä liikaa huolehtia kuitenkaan mutta itse olen kaukana tuosta. Olenko kasvanut itse paskan äidin lapsena koska minun äidin malli on mielestäni ihan jotain muuta ja luulin sen olevan normaali? Ihan kamalaa rakennuttaa oma äitiys ei minkään pohjalle kun selvästi oma äitini oli paska. Koska hän tuskin olisi reagoinut mihinkään noista. Vaikka silti minua rakasti ja hoiti.
En todellakaan pidä äitiyttä itsestään selvyytenä tai minään ominaisuutena, siihenhän kasvetaan, ainakin minä kasvoin, ja kasvan edelleen. Ja uskokaa tai älkää niin minulle toisenlainen äitiys kuin omanlaiseni ei ole ongelma. Ymmärrän noidenkin huono äiti-kertomusteni pointin, se mikä hämmästytti, oli ettei netistä löydy vertaistukea tähän tunteeseen ellei ole narkkiäiti, tai se, että suurin ongelma on hei karkkipäivän noudattaminen, josta lapsi ei voi mennä pilalle ellei kasvatus ole aika heppoisella pohjalla. Monesti törmääkin myös ympäripyöreisiin yleistyksiin siitä mitä äitiyden stressi on kuten se, ettei aika riitä kaikkeen, itseään ei laiteta enää, parisuhde kärsii, kavereita ei ehditä nähdä, univelkaa on 5 vuotta jne jne. Mutta oikeasti kaipaisin henkilökohtaisempaa vertaistukea varsinkin kun nuo on vaan yleistyksiä eikä päde kaikkiin, onneksi.
Minulle siis nyt jotenkin tuli taas ahdistus kun kuuntelin lähipiirini juttuja. Olen ilmeisesti huono äiti. Nekin asiat joissa kuvittelin olevani edes ok, niin joudun koko ajan vakuuttelemaan lähipiirilleni ja sitten itselleni että olen hyvä. Mikä ihme siinä on?
Minun mielipiteeni on kuitenkin se, etten voi muiden kautta olla hyvä äiti, ei minulle silloin voi tulla kovin vahvaa äitiyden identiteettiä ja heikon identiteetin omaava äiti joka etsii kokoajan itseään, ei ole hyvä. Minulla ei kuitenkaan ole voimia tähän vakuutteluun. Puolisokaan ei auta yhtään. Ei hän minua hauku mutta jos esim näkee anoppinsa jälleen arvostelevan, siis äitinsä, minua niin hän ei tee mitään. Anoppi tuntee itsensä hyödylliseksi arvostellessaan ja puolisoni tuntee välttävänsä konfliktin olemalla hiljaa ja minulla on jälleen paha mieli ja itsetunto laskee. Ikinä en ole rakkauttani lapsiin kyseenalaistanut mutta se onkin sitte siinä. Kuten huomaatte en myöskään ole mikään perfektionisti koska mielestäni keskityn oleelliseen-mihin jaksan- mutta lähipiiri painostaa olemaan täydellinen.
Mistä ihmeestä saan voimaa olla oma itseni? Mistä tiedän olenko ihan paska ja pitäisi vaan kuunnella lähipiiriäni? En ole missään suorituksissa, ulkonäössä ym kuunnellut pahemmin muita, tai olen muttei se ole muokannut identiteettiäni ihmisenä. Äitiys onkin hieman isompi juttu ilmeisesti. Lähipiirini neuvot ym ovat kuitenkin ihan hyväntahtoisia mutta eivät omat tapanikaan ole ihan huonoja. En mielestäni altista lapsia millekään pahalle. Olen myös huomannut usein lasten kiukutellessa tunteen siirtyneen jotenkin lapsiin, kamalaa.. siis se, että lapsi väittää vastaan, ei syö tai heittelee leluja, ei suostu nukkumaan, sotkee ym. En enää huonoina päivinä (ei siis aina) osaa ajatella niitä lasten tasoisina asioina, vaan otan senkin henkilökohtaisena protestina itseäni kohtaan. Että lapseni ärsytyksestä juuri minua kohtaan eivät nuku, syö yms. Toki he hakevat rajoja, en ole ihan järkeäni menettänyt ja väsy ym voi iskeä mutta alitajuntani sanoo että tässä se sinun huono äitiys taas näkyy ja tässä ja tässä! Tunnen myös (tervettä) onnistumista jos lapsi vihdoin nukahtaa ym mutta ei tämä näin voi jatkua. Tiedän kyllä ettei tämä ole tervettä. Kun sitten alan näitä tunteita tuntea niin hermohan siinä menee ja turhaudun. Itseeni, en lapsiini. Mutta lapsiini sen puran. PERSEESTÄ. Tätä tapahtuu "vain" huonoina hetkinä, ei kyllä saisi tapahtua ollenkaan. En ymmärrä miten ajatteluni meni tähän. Ajattelu on kuitenkin jotenkin niin automaattista, hiljalleen alkanutta, etten osaa siitä pyrkiä pois. Ammattilaisen avulla varmaan osaisin, tiedän. Tämä on siis oikea ongelma sen teidän. Mutta se minkä uskon tähän vaikuttaneen on ympäristön paineet, koska en ollut tälläinen heti, enkä keksi muutakaan laukaisevaa tekijää.. Olin raskaana niin innoissani äitiydestä ja rakastin lapsiani heti, pelkäsin myös toki, joskus ihan lamauttavastikin mutta koin olevani ihan realistinen äiti. Käsittelin vauva a luontevasti ja nautin olostani joka hetki(paitsi sairaalassa hoitajien aikana). Ainakin alussa.
Tässä ihan vaan esimerkkejä mitkä asiat minua ovat vuosien saatossa harmittaneet. Enkä valitettavasti osaa antaa olla koska kyse on minulle niin tärkestä asiasta, lapsistani.
Jo sairaalassa sain nuoren ikäni takia kuulla vaikka mitä, vaikken ollut edes teiniäiti, ja olin oikeasti ottanut asioista selvää enkä kysellyt tyhmiä, tiputtanut lasta ym. Olin todella kipeä, eikä minua siinäkään tuettu mitenkään. Lähinnä katsottiin että mitä tuokin tuossa valittaa, ihme teini. Lopulta syy selvisi, sain kepit ym. Suhtautuminen ei silti loppunut. En myöskään hoitajien toiminnan mukaan ollut kykenevä edes lastani pullosta syöttämään (alussa siis, imetin kyllä kotona jo) ja hoitaja syötti minun lastani, minun katsellessa vieressä. ja leperteli vauvalleni. Siitä tuli todella paha mieli että jo sairaalassa minut luokiteltiin yksinkertaisissakin asioissa kykenemättömäksi. Olisin niin mielelläni syöttänyt vauvani itse, kuka vaan sen osaa. En osannut suutanikaan avata ensikertalaisena. Kun en sängystä päässyt nousemaan 3päivään niin kaikki mitä sängyssä pystyi tekemään niin halusin tehdä=syöttäminen. Kyllä harmitti kun en saanut. Toisen lapsen kohdalla tuttipullo jätettiin mitään sanomatta tarjottimelleni ja mietin vaan että saako tuohon nyt sitten koskea. Tarvitsenko sen 4v tutkinnon. No en enää tiedä mikä on normaalikäytäntö tässä mutta mielelläni lapseni itse syötin.. Alku sairaalassa jätti jotenkin niin turhan olon että väitän sen vaikuttaneen tähän asti. Kun kysyin saada puhua jonkun kanssa asioista jälkeenpäin, neuvolassa vaan naurettiin ja oltiin vaan niin kollegiaalisia. Kiitos jälleen tuesta.
Anoppi on alusta asti arvostellut joka asiaa. Imettää olisi pitänyt vartin välein vaikka meidän vauvalla oli selkeä rytmi jonka kyllä tunsin. Olin niin iloinen selkeärytmisestä vauvasta, mutta kaikki ympärillä tuntuivat katsovan minua kuin hullua joka pitää lastaan nälässä, kun en joka ikiseen inahdukseen tarjonnut tissiä. Omasta mielestäni tunsin lapseni hyvin, muiden mielestä en. Enkä halunnut lapselleni sitä joka tunti tissillä-rytmiä, mikä taas tuntuu olevan niin monen äidin ongelma kun siihen on vauva tottunut. Eihän pientä lasta rupea huudattamaan että syömävälit venyy 2h ja sitten 3h vaan sillä mennään mitä vauva haluaa. Meidän vauva söi tiheän imun kausia lukuunottamatta aina 3h välein mutta se oli sama kuin 20h muille. Olin huono. Aina sai kuulla saman asian "onko sulla nälkä" tai ärsyttävämpi "jäikö sulla nälkä" kun olin juuri syöttänyt.
Anoppi on myös arvostellut aina vahvasti mm perhepeti systeemiä. Vaikka meillä perhepeti oli kaikenlisäksi parisänky minun ja vauvan käytössä kokonaan+reunassa kunnon suojat. Mies nukkui molempien kohdalla koko 6kk yöimetyksen vierassängyssä.
Ihan siis senkin takia että toinen herää vain vauvan ääniin ja toinen saa nukkua. Sekä se ettei mies halunnut perhepedissä nukkua kun esim tupakoi jne. Minulle syöttäminen oli helpointa näin. Anoppi toi lehtileikkeitä ja kaikkea perhepedin vaarallisuudesta ensimmäisen kohdalla vaikka kuinka kauan ja tunsin jälleen altistaneeni lapseni kamaluudelle=omalle hoivalleni. Kuka tahansa muu siis olisi parempi äiti lapsilleni kuin minä?? Kun kerta minua vastaa löytyy aina joku artikkeli. Totuus perhepedistähän on ihan toinen jos noudattaa ohjeita. Minä kai silti olen näiden ohjeiden ulkopuolella.
Siitä myös sain kuulla kuinka 1,5v on aivan liian pieni jäähylle. Kun lapseni sai kohtauken anoppilassa, siis selkeän kiusantekokohtauksen ja irvisteli vielä päälle, varoitin lasta ja kun ei totellut laitoin jäähylle. Anoppi jäi suu auki katsomaan ja sanoi että ymmärtääkö tuon ikäinen mitään. Olin kuitenkin jo 1v asti harjoittelumielessä käyttänyt jäähyä, siis todella harvoin, vain tuollaisen järkyttävän raivarin kohdalla ja katsoin vierestä että lapsi istuu jäähyn, en jättänyt yksin enkä edes olettanut jäähyn onnistuvan. Meillä jäähyä vieläkään tarvitsee harvoin mutta se on aina toiminut. Lapsi istuu rauhassa ja on jo kauan osannut nimetä mitä teki ja pyytänyt anteeksi. Mutta kuulemma pilaan lapsen jälleen.. Ja lapseni ovat jotenkin kai tyhmiä kun eivät mitään ymmärrä vaikka jäähyn heille selittäisin..? Eikö tarkoitus ole että pieni ymmärtää sen sillä hetkellä, iso lapsi ymmärtää asian sitten laajemmmin. Kauheasti koen joutuvani perustelemaan minulle yksinkertaisiakin asioita kuten huomaatte.. ei ole kivaa ei.
Lasten ollessa hoidossa anoppilassa, anoppi myös usein pukee ektrakerroksen vaatteita lapselle ja kotiin tullaan kaksi kertaa siinä vaatemäärässä mitä minä puin. Tämä on vain pikkujuttu ja ei siitä haittaa ole, mutta tuntuu etten osaa edes pukea lapsiani, eikä minun arvostelukykyyni luoteta. Missään asiassa. Olen mielestäni (jutuistani huolimatta) ihan normaali ihminen, en mikään idiootti. Silti olen kai antanut itsestäni sellaisen kuvan etten osaa mitään. Anoppi myös usein jankuttaa asioista jotka selvästi selitämme mm lasteni hiusten leikkuusta.. Että joko mennään parturiin, joko varasitte ajan. Enkä todellakaan anna hiusten olla esim silmille asti tms. Kun sanon että viedään sitten lähempänä synttäreitä että on synttäritukka 3vk päästä esim eli ei mikään kerran vuodessa juttu, niin kuitenkin ensi kerralla kysytään että vieläkö sulla tämä tukka on. Jos mummu vähän leikkaa.. Ärsyttävää.. Edelleen mies ei sano mitään enkä jaksa olla se kusipääminiä aina.
Yksi minulle myös tärkeä asia on täysin sivuutettu anoppilassa. Herkut. Minusta tällaista ei tarvitsisi edes perustella kellekään normaalille ihmiselle. Joudun valehtelematta joka kerta sanomaan ettei kokoajan herkkuja. Kerran heräsin mökillä siihen kun anoppi kysyi 2v lapseltani ottaako tämä suklaakakkua aamupalaksi kun se oli siinä pöydässä. V**** kyllä nousin nopeasti. Aina on jotain varattuna ja se on selvästi joku rakkauden osoitus heiltä. Olen tästä usein joutunut vihaisenakin sanomaan, lapseni kun ovat siinä iässä että makuaisti kehittyy ja karies tarttuu ym mutta silti usein lasta syötetään omalla lusikalla, vaikkei ruokaa olisi syöty niin jälkiruoka tarjotaan, karkkia joka välissä ja hampaita ei pestä, eikä ksylitolpastilleja muisteta antaa. Ja sitten tuo 3v tulee kotiin ja kertoo jo itse vaikka mitä syöneensä. En siis edes halua tietää mitä ilman vanhempia tapahtuu. Omat vanhempani ovat kerrasta uskoneet. Arvostan isovanhempien tukea joten kamala ristiriita tällaiseen puuttua mutta kun tuo herkkujen määrä kun toinen lapsista on vasta 1v niin on todella jäätävä ja kun lapset käy siellä usein niin se ei mielestäni ole pikkujuttu enkä halua lasteni oppivan että tuo on normaalia. Mehuakin aina annetaan mitä en ymmärrä kun nuo joisivat vettäkin, eivätkä ole nirsoja... Kohtapa ovat. Tämä on minulle iso juttu koska molempien suvussa on ties mitä hampaattomia ja reilusti ylipainoisia ihmisiä ja kaikki kansansairaudet löytyvät ihan lähisuvusta. Kivan perinnön jätän siis lapsilleni. En jaksa kuitenkaan yksin taistella. Mietin jo itsekin antavani periksi maailmalle.. Teen niinkuin muut haluavat minun tekevän enkä niinkuin itse näen parhaaksi tai näemme puolisoni kanssa, joka siis on samaa mieltä näistä kanssani...
Silti on myös toisenlaisia asioita. Kuten se, että anoppi osti heidän autoon tuolle 3veelle sellaisen palli-istuimen. Meidän 3v on niin siro, ettei paino ole lähelläkään sitä minimiä ja muutenkin tuo on tosi epäturvallinen mielestäni kun ei ole mitään sivusuojia. Kun sanoin että tuo on aivan liian iso istuin niin ei ketään kiinnstanut. Pieniä matkojahan anoppi lasten kanssa menee mutta voi se auto tulla kylkeen pihassakin. Perusjuttuja mielestäni. Kuopukselle sentään on kunnon istuin, sekin käytettynä ostettiin joten toisen istuimen hinta ei ole ongelma koska minä kyllä kelpuutan käytetynkin istuimen jos on hyväkuntoinen ja myyjä luotettava eli ei mistään uffilta vaan osta. Mutta en haluaisi tuollaista pallia vielä.. Mutta tässäkään ketään ei kiinnosta lasteni turvallisuus.. Olen kai pimahtanut... Myös siinä olen ilmeisesti ylitarkka kun haluan lapsilleni tarkan päivärytmin mikä mielestäni on jokaisen lapsen turvallisuudentunteen perusta. Mutta kun lapset on anoppilassa ja soittelemme keskenämme niin kuulen ihan liian usein lasten menneen päiväunille kolmelta.... Kun ihan viimeistää yhdeltä meillä mennään ja ihan viimeistään kolmelta noustaan. Olen näistä usein sanonu mutta ei. Heillä on heidän säännöt vaikka lapset ovat meidän. Kunnioitusta ei ole. Tai järkeä. Kyse on siis siitä että me saamme taistella kotona lasten seonneen rytmin takia ja illalla ei päästä ajoissa nukkumaan kun lapsen on nukkuneet miten saattuu ja aamukin on ihan sekavaa sitten. Taas tunnen itseni idiootiksi. T
Tosiaan eilen viimeksi sai ihmetellä kun kävin anopilla kahvilla niin appiukko sanoi ettei me voida kotiin mennä tuollaisten yskivien lasten kanssa että kyllä se yskä kuulemma heillä paranee paremmin kuin meillä. Mihin ihmeeseen tuokin perustuu? Kai minä nyt tavallisen flunssan saan hoidettua lapsiltani yksinkin? Siihenkin tarvitsee koko sukua? Ei tuo kovin kivalta kuulostanut. Olin kuitenkin monta kertaa sanonut että pärjäämme kyllä kotonakin ja siellä on lääkkeet ym. En siis yskäisiä lapsiakaan osaa hoitaa, kiva. Minkäänlainen puhe ei aikuisille auta, sitä on vaikea ymmärtää. Sitten iskee turhautuminen ja huono äiti-olo.
Näitä asioita löytyisi vaikka kuinka ja en oleta kenenkään tätä lukevan kokonaan.
Tämä nyt oli tällainen avautuminen.. Olen niin turhautunut etten mitään osaa. En muista koska olisin jonkun asian tiimoilta tuntenut olevani hyvä äiti. No ehkä imetyksessä koen onnistuneeni ja siinä kun taistelin kuopuksen allergia-asioissa ja sain sen hoidettua. Siitäkin asiasta sain kuulla vaikka mitä tosin. Nämäkin ovat pikkuasioita, tiedän, mutta niistä muodostuu se kokonaisuus. Jos en osaa edes pukea lastani niin miten hemmetissä osaan mitään? jos ymmärrätte. Tuskin voin osatakaan.
Jotenkin oletus jo raskaana oli etten mitään osaa niin tunsin itsekin että miksi edes yrittää.. Vaikka olin omasta mielestäni hyvin valmistautunut äiti. Lasteni takia, en itseni tai ympäristön takia. Esim äitini osti minulle kirjan miten hillitä hermot ja koin sen jotenkin loukkaavana kun olin raskaushormonien valtaama että oletus on se että olen raivoava hirviöäiti vain koska no, osaan tosiaan olla tempperamenttinen mutten pidä itseäni minään raivohulluna. Hyväähän sillä tarkoitettiin mutta olisin kaivannut hieman toisenlaista tukea äidiltäni! eivät muutkaan siskoni tuollaisia kirjoja saaneet omiin heikkouksiinsa liittyen kun olivat raskaana. Ja anoppi osti vauvalle synnäriltä tulo vaatteet että vauva tulee varmasti hienoissa vaatteissa kotiin, oletuksena siis etten itse osaa vauvaa hienoksi pukea . Muutenkaan anoppi ei ikinä kysy. Toteaa ja kertoo vaan. Sekin tuntui niin tyhmältä koska minä itse halusin tehdä tämän yksinkertaisen asian, valita vaatteet vauvalle. Koska kyllä se on iso hetki se kun tullaan kotiin, vaikka jollekin täysin merkityksetön vaatteiden osalta. Minulle kuitenkin vaatteiden valinta on osa sitä muistojen luomista-ei niinkään hienostelua vaan tunne että olen äitinä itse vaatteet saanut valita esikoiselleni tärkeänä hetkenä.. No niin valitsinkin kun se nyt oli pikku juttu sekin.. Sielläkin taustalla vaikutti että nämä vaatteet tuskin kelpaisivat anopille..
Tunne on se joka turhauttaa, ei itse asia kuten vaatteet. Enkä yleensä ole näin herkkä, mutta kun kyse on tällaisesta asiasta en osaa ottaa sitä kevyesti :/
Minulla on 1 ja 3v lapset ja tunnen olevani huono äiti. Muistan joskus etsineeni vertaistukea, ihan vain yksinkertaisella haulla netistä "huono/paska äiti", jos saisin helpotusta kuullessani että joku muukin tuntee näin. Se mitä löysin, ei kyllä auttanut yhtään. Löysin keskusteluja ihan minulle mitättömistä asioista, siis kuinka äidit tosissaan ihan avaavat keskusteluja kertoakseen kuinka huonoja ovat kun esim eivät pidä kiinni karkkipäivästä vaan antavatkin kahtena päivänä suklaapatukan lapselleen, tai kuinka kerran hermostuivat lapselleen niin että sanoivat jättävänsä lapsen siihen paikkaan jos ei tottele ja lapsen alkaessa itkemään tuli niin paha mieli että syyllisyys kalvoi viikkoja. Siis siitä että piti lapselle kuria ja lapsi sekunnin murto-osan koki tulleensa hylätyksi??? Ja sekin oli vain hylätyksi tulemisen uhka koska ei äiti kuitenkaan häipynyt? Tai avaus siitä kuinka otti saunassa yhden hörpyn miehen saunakaljasta ja nyt varaillaan aikaa lisäultraan yksityiseltä ettei vaan ole aivovamma lapseen ehtinyt iskeä. Ja vielä synnytys sairaalassa sanotaan lastenlääkärille että onko tässä fasin piirteitä ja itketään tietenkin myös sitä kun juotiin kerran Seppo-sedän synttäreillä se neljäs kuppi kahvia raskausaikana. Se että kävelemään lapsi oppi vasta 1v2kk, toisin kuin kaikki serkut, johtuu varmasti tuosta kupposesta.
Tätäkö se äitiys on?? En tiedä voiko lapsistaan nyt ikinä liikaa huolehtia kuitenkaan mutta itse olen kaukana tuosta. Olenko kasvanut itse paskan äidin lapsena koska minun äidin malli on mielestäni ihan jotain muuta ja luulin sen olevan normaali? Ihan kamalaa rakennuttaa oma äitiys ei minkään pohjalle kun selvästi oma äitini oli paska. Koska hän tuskin olisi reagoinut mihinkään noista. Vaikka silti minua rakasti ja hoiti.
En todellakaan pidä äitiyttä itsestään selvyytenä tai minään ominaisuutena, siihenhän kasvetaan, ainakin minä kasvoin, ja kasvan edelleen. Ja uskokaa tai älkää niin minulle toisenlainen äitiys kuin omanlaiseni ei ole ongelma. Ymmärrän noidenkin huono äiti-kertomusteni pointin, se mikä hämmästytti, oli ettei netistä löydy vertaistukea tähän tunteeseen ellei ole narkkiäiti, tai se, että suurin ongelma on hei karkkipäivän noudattaminen, josta lapsi ei voi mennä pilalle ellei kasvatus ole aika heppoisella pohjalla. Monesti törmääkin myös ympäripyöreisiin yleistyksiin siitä mitä äitiyden stressi on kuten se, ettei aika riitä kaikkeen, itseään ei laiteta enää, parisuhde kärsii, kavereita ei ehditä nähdä, univelkaa on 5 vuotta jne jne. Mutta oikeasti kaipaisin henkilökohtaisempaa vertaistukea varsinkin kun nuo on vaan yleistyksiä eikä päde kaikkiin, onneksi.
Minulle siis nyt jotenkin tuli taas ahdistus kun kuuntelin lähipiirini juttuja. Olen ilmeisesti huono äiti. Nekin asiat joissa kuvittelin olevani edes ok, niin joudun koko ajan vakuuttelemaan lähipiirilleni ja sitten itselleni että olen hyvä. Mikä ihme siinä on?
Minun mielipiteeni on kuitenkin se, etten voi muiden kautta olla hyvä äiti, ei minulle silloin voi tulla kovin vahvaa äitiyden identiteettiä ja heikon identiteetin omaava äiti joka etsii kokoajan itseään, ei ole hyvä. Minulla ei kuitenkaan ole voimia tähän vakuutteluun. Puolisokaan ei auta yhtään. Ei hän minua hauku mutta jos esim näkee anoppinsa jälleen arvostelevan, siis äitinsä, minua niin hän ei tee mitään. Anoppi tuntee itsensä hyödylliseksi arvostellessaan ja puolisoni tuntee välttävänsä konfliktin olemalla hiljaa ja minulla on jälleen paha mieli ja itsetunto laskee. Ikinä en ole rakkauttani lapsiin kyseenalaistanut mutta se onkin sitte siinä. Kuten huomaatte en myöskään ole mikään perfektionisti koska mielestäni keskityn oleelliseen-mihin jaksan- mutta lähipiiri painostaa olemaan täydellinen.
Mistä ihmeestä saan voimaa olla oma itseni? Mistä tiedän olenko ihan paska ja pitäisi vaan kuunnella lähipiiriäni? En ole missään suorituksissa, ulkonäössä ym kuunnellut pahemmin muita, tai olen muttei se ole muokannut identiteettiäni ihmisenä. Äitiys onkin hieman isompi juttu ilmeisesti. Lähipiirini neuvot ym ovat kuitenkin ihan hyväntahtoisia mutta eivät omat tapanikaan ole ihan huonoja. En mielestäni altista lapsia millekään pahalle. Olen myös huomannut usein lasten kiukutellessa tunteen siirtyneen jotenkin lapsiin, kamalaa.. siis se, että lapsi väittää vastaan, ei syö tai heittelee leluja, ei suostu nukkumaan, sotkee ym. En enää huonoina päivinä (ei siis aina) osaa ajatella niitä lasten tasoisina asioina, vaan otan senkin henkilökohtaisena protestina itseäni kohtaan. Että lapseni ärsytyksestä juuri minua kohtaan eivät nuku, syö yms. Toki he hakevat rajoja, en ole ihan järkeäni menettänyt ja väsy ym voi iskeä mutta alitajuntani sanoo että tässä se sinun huono äitiys taas näkyy ja tässä ja tässä! Tunnen myös (tervettä) onnistumista jos lapsi vihdoin nukahtaa ym mutta ei tämä näin voi jatkua. Tiedän kyllä ettei tämä ole tervettä. Kun sitten alan näitä tunteita tuntea niin hermohan siinä menee ja turhaudun. Itseeni, en lapsiini. Mutta lapsiini sen puran. PERSEESTÄ. Tätä tapahtuu "vain" huonoina hetkinä, ei kyllä saisi tapahtua ollenkaan. En ymmärrä miten ajatteluni meni tähän. Ajattelu on kuitenkin jotenkin niin automaattista, hiljalleen alkanutta, etten osaa siitä pyrkiä pois. Ammattilaisen avulla varmaan osaisin, tiedän.
Tämä on siis oikea ongelma sen teidän. Mutta se minkä uskon tähän vaikuttaneen on ympäristön paineet, koska en ollut tälläinen heti, enkä keksi muutakaan laukaisevaa tekijää.. Olin raskaana niin innoissani äitiydestä ja rakastin lapsiani heti, pelkäsin myös toki, joskus ihan lamauttavastikin mutta koin olevani ihan realistinen äiti. Käsittelin vauva a luontevasti ja nautin olostani joka hetki(paitsi sairaalassa hoitajien aikana). Ainakin alussa.Tässä ihan vaan esimerkkejä mitkä asiat minua ovat vuosien saatossa harmittaneet. Enkä valitettavasti osaa antaa olla koska kyse on minulle niin tärkestä asiasta, lapsistani.
Jo sairaalassa sain nuoren ikäni takia kuulla vaikka mitä, vaikken ollut edes teiniäiti, ja olin oikeasti ottanut asioista selvää enkä kysellyt tyhmiä, tiputtanut lasta ym. Olin todella kipeä, eikä minua siinäkään tuettu mitenkään. Lähinnä katsottiin että mitä tuokin tuossa valittaa, ihme teini. Lopulta syy selvisi, sain kepit ym. Suhtautuminen ei silti loppunut. En myöskään hoitajien toiminnan mukaan ollut kykenevä edes lastani pullosta syöttämään (alussa siis, imetin kyllä kotona jo) ja hoitaja syötti minun lastani, minun katsellessa vieressä. ja leperteli vauvalleni. Siitä tuli todella paha mieli että jo sairaalassa minut luokiteltiin yksinkertaisissakin asioissa kykenemättömäksi. Olisin niin mielelläni syöttänyt vauvani itse, kuka vaan sen osaa. En osannut suutanikaan avata ensikertalaisena. Kun en sängystä päässyt nousemaan 3päivään niin kaikki mitä sängyssä pystyi tekemään niin halusin tehdä=syöttäminen. Kyllä harmitti kun en saanut. Toisen lapsen kohdalla tuttipullo jätettiin mitään sanomatta tarjottimelleni ja mietin vaan että saako tuohon nyt sitten koskea. Tarvitsenko sen 4v tutkinnon. No en enää tiedä mikä on normaalikäytäntö tässä mutta mielelläni lapseni itse syötin.. Alku sairaalassa jätti jotenkin niin turhan olon että väitän sen vaikuttaneen tähän asti. Kun kysyin saada puhua jonkun kanssa asioista jälkeenpäin, neuvolassa vaan naurettiin ja oltiin vaan niin kollegiaalisia. Kiitos jälleen tuesta.
Anoppi on alusta asti arvostellut joka asiaa. Imettää olisi pitänyt vartin välein vaikka meidän vauvalla oli selkeä rytmi jonka kyllä tunsin. Olin niin iloinen selkeärytmisestä vauvasta, mutta kaikki ympärillä tuntuivat katsovan minua kuin hullua joka pitää lastaan nälässä, kun en joka ikiseen inahdukseen tarjonnut tissiä. Omasta mielestäni tunsin lapseni hyvin, muiden mielestä en. Enkä halunnut lapselleni sitä joka tunti tissillä-rytmiä, mikä taas tuntuu olevan niin monen äidin ongelma kun siihen on vauva tottunut. Eihän pientä lasta rupea huudattamaan että syömävälit venyy 2h ja sitten 3h vaan sillä mennään mitä vauva haluaa. Meidän vauva söi tiheän imun kausia lukuunottamatta aina 3h välein mutta se oli sama kuin 20h muille. Olin huono. Aina sai kuulla saman asian "onko sulla nälkä" tai ärsyttävämpi "jäikö sulla nälkä" kun olin juuri syöttänyt.
Anoppi on myös arvostellut aina vahvasti mm perhepeti systeemiä. Vaikka meillä perhepeti oli kaikenlisäksi parisänky minun ja vauvan käytössä kokonaan+reunassa kunnon suojat. Mies nukkui molempien kohdalla koko 6kk yöimetyksen vierassängyssä.
Ihan siis senkin takia että toinen herää vain vauvan ääniin ja toinen saa nukkua. Sekä se ettei mies halunnut perhepedissä nukkua kun esim tupakoi jne. Minulle syöttäminen oli helpointa näin. Anoppi toi lehtileikkeitä ja kaikkea perhepedin vaarallisuudesta ensimmäisen kohdalla vaikka kuinka kauan ja tunsin jälleen altistaneeni lapseni kamaluudelle=omalle hoivalleni. Kuka tahansa muu siis olisi parempi äiti lapsilleni kuin minä?? Kun kerta minua vastaa löytyy aina joku artikkeli. Totuus perhepedistähän on ihan toinen jos noudattaa ohjeita. Minä kai silti olen näiden ohjeiden ulkopuolella.Siitä myös sain kuulla kuinka 1,5v on aivan liian pieni jäähylle. Kun lapseni sai kohtauken anoppilassa, siis selkeän kiusantekokohtauksen ja irvisteli vielä päälle, varoitin lasta ja kun ei totellut laitoin jäähylle. Anoppi jäi suu auki katsomaan ja sanoi että ymmärtääkö tuon ikäinen mitään. Olin kuitenkin jo 1v asti harjoittelumielessä käyttänyt jäähyä, siis todella harvoin, vain tuollaisen järkyttävän raivarin kohdalla ja katsoin vierestä että lapsi istuu jäähyn, en jättänyt yksin enkä edes olettanut jäähyn onnistuvan. Meillä jäähyä vieläkään tarvitsee harvoin mutta se on aina toiminut. Lapsi istuu rauhassa ja on jo kauan osannut nimetä mitä teki ja pyytänyt anteeksi. Mutta kuulemma pilaan lapsen jälleen.. Ja lapseni ovat jotenkin kai tyhmiä kun eivät mitään ymmärrä vaikka jäähyn heille selittäisin..? Eikö tarkoitus ole että pieni ymmärtää sen sillä hetkellä, iso lapsi ymmärtää asian sitten laajemmmin. Kauheasti koen joutuvani perustelemaan minulle yksinkertaisiakin asioita kuten huomaatte.. ei ole kivaa ei.
Lasten ollessa hoidossa anoppilassa, anoppi myös usein pukee ektrakerroksen vaatteita lapselle ja kotiin tullaan kaksi kertaa siinä vaatemäärässä mitä minä puin. Tämä on vain pikkujuttu ja ei siitä haittaa ole, mutta tuntuu etten osaa edes pukea lapsiani, eikä minun arvostelukykyyni luoteta. Missään asiassa. Olen mielestäni (jutuistani huolimatta) ihan normaali ihminen, en mikään idiootti. Silti olen kai antanut itsestäni sellaisen kuvan etten osaa mitään. Anoppi myös usein jankuttaa asioista jotka selvästi selitämme mm lasteni hiusten leikkuusta.. Että joko mennään parturiin, joko varasitte ajan. Enkä todellakaan anna hiusten olla esim silmille asti tms. Kun sanon että viedään sitten lähempänä synttäreitä että on synttäritukka 3vk päästä esim eli ei mikään kerran vuodessa juttu, niin kuitenkin ensi kerralla kysytään että vieläkö sulla tämä tukka on. Jos mummu vähän leikkaa.. Ärsyttävää.. Edelleen mies ei sano mitään enkä jaksa olla se kusipääminiä aina.
Yksi minulle myös tärkeä asia on täysin sivuutettu anoppilassa. Herkut. Minusta tällaista ei tarvitsisi edes perustella kellekään normaalille ihmiselle. Joudun valehtelematta joka kerta sanomaan ettei kokoajan herkkuja. Kerran heräsin mökillä siihen kun anoppi kysyi 2v lapseltani ottaako tämä suklaakakkua aamupalaksi kun se oli siinä pöydässä. V**** kyllä nousin nopeasti. Aina on jotain varattuna ja se on selvästi joku rakkauden osoitus heiltä. Olen tästä usein joutunut vihaisenakin sanomaan, lapseni kun ovat siinä iässä että makuaisti kehittyy ja karies tarttuu ym mutta silti usein lasta syötetään omalla lusikalla, vaikkei ruokaa olisi syöty niin jälkiruoka tarjotaan, karkkia joka välissä ja hampaita ei pestä, eikä ksylitolpastilleja muisteta antaa. Ja sitten tuo 3v tulee kotiin ja kertoo jo itse vaikka mitä syöneensä. En siis edes halua tietää mitä ilman vanhempia tapahtuu. Omat vanhempani ovat kerrasta uskoneet. Arvostan isovanhempien tukea joten kamala ristiriita tällaiseen puuttua mutta kun tuo herkkujen määrä kun toinen lapsista on vasta 1v niin on todella jäätävä ja kun lapset käy siellä usein niin se ei mielestäni ole pikkujuttu enkä halua lasteni oppivan että tuo on normaalia. Mehuakin aina annetaan mitä en ymmärrä kun nuo joisivat vettäkin, eivätkä ole nirsoja... Kohtapa ovat. Tämä on minulle iso juttu koska molempien suvussa on ties mitä hampaattomia ja reilusti ylipainoisia ihmisiä ja kaikki kansansairaudet löytyvät ihan lähisuvusta. Kivan perinnön jätän siis lapsilleni. En jaksa kuitenkaan yksin taistella.
Mietin jo itsekin antavani periksi maailmalle.. Teen niinkuin muut haluavat minun tekevän enkä niinkuin itse näen parhaaksi tai näemme puolisoni kanssa, joka siis on samaa mieltä näistä kanssani...Silti on myös toisenlaisia asioita. Kuten se, että anoppi osti heidän autoon tuolle 3veelle sellaisen palli-istuimen. Meidän 3v on niin siro, ettei paino ole lähelläkään sitä minimiä ja muutenkin tuo on tosi epäturvallinen mielestäni kun ei ole mitään sivusuojia. Kun sanoin että tuo on aivan liian iso istuin niin ei ketään kiinnstanut. Pieniä matkojahan anoppi lasten kanssa menee mutta voi se auto tulla kylkeen pihassakin. Perusjuttuja mielestäni. Kuopukselle sentään on kunnon istuin, sekin käytettynä ostettiin joten toisen istuimen hinta ei ole ongelma koska minä kyllä kelpuutan käytetynkin istuimen jos on hyväkuntoinen ja myyjä luotettava eli ei mistään uffilta vaan osta. Mutta en haluaisi tuollaista pallia vielä.. Mutta tässäkään ketään ei kiinnosta lasteni turvallisuus.. Olen kai pimahtanut... Myös siinä olen ilmeisesti ylitarkka kun haluan lapsilleni tarkan päivärytmin mikä mielestäni on jokaisen lapsen turvallisuudentunteen perusta. Mutta kun lapset on anoppilassa ja soittelemme keskenämme niin kuulen ihan liian usein lasten menneen päiväunille kolmelta.... Kun ihan viimeistää yhdeltä meillä mennään ja ihan viimeistään kolmelta noustaan. Olen näistä usein sanonu mutta ei. Heillä on heidän säännöt vaikka lapset ovat meidän. Kunnioitusta ei ole. Tai järkeä. Kyse on siis siitä että me saamme taistella kotona lasten seonneen rytmin takia ja illalla ei päästä ajoissa nukkumaan kun lapsen on nukkuneet miten saattuu ja aamukin on ihan sekavaa sitten. Taas tunnen itseni idiootiksi. T
Tosiaan eilen viimeksi sai ihmetellä kun kävin anopilla kahvilla niin appiukko sanoi ettei me voida kotiin mennä tuollaisten yskivien lasten kanssa että kyllä se yskä kuulemma heillä paranee paremmin kuin meillä. Mihin ihmeeseen tuokin perustuu? Kai minä nyt tavallisen flunssan saan hoidettua lapsiltani yksinkin? Siihenkin tarvitsee koko sukua? Ei tuo kovin kivalta kuulostanut. Olin kuitenkin monta kertaa sanonut että pärjäämme kyllä kotonakin ja siellä on lääkkeet ym. En siis yskäisiä lapsiakaan osaa hoitaa, kiva. Minkäänlainen puhe ei aikuisille auta, sitä on vaikea ymmärtää. Sitten iskee turhautuminen ja huono äiti-olo.
Näitä asioita löytyisi vaikka kuinka ja en oleta kenenkään tätä lukevan kokonaan.
Tämä nyt oli tällainen avautuminen.. Olen niin turhautunut etten mitään osaa. En muista koska olisin jonkun asian tiimoilta tuntenut olevani hyvä äiti. No ehkä imetyksessä koen onnistuneeni ja siinä kun taistelin kuopuksen allergia-asioissa ja sain sen hoidettua. Siitäkin asiasta sain kuulla vaikka mitä tosin. Nämäkin ovat pikkuasioita, tiedän, mutta niistä muodostuu se kokonaisuus. Jos en osaa edes pukea lastani niin miten hemmetissä osaan mitään? jos ymmärrätte. Tuskin voin osatakaan.Jotenkin oletus jo raskaana oli etten mitään osaa niin tunsin itsekin että miksi edes yrittää.. Vaikka olin omasta mielestäni hyvin valmistautunut äiti. Lasteni takia, en itseni tai ympäristön takia. Esim äitini osti minulle kirjan miten hillitä hermot ja koin sen jotenkin loukkaavana kun olin raskaushormonien valtaama että oletus on se että olen raivoava hirviöäiti vain koska no, osaan tosiaan olla tempperamenttinen mutten pidä itseäni minään raivohulluna. Hyväähän sillä tarkoitettiin mutta olisin kaivannut hieman toisenlaista tukea äidiltäni! eivät muutkaan siskoni tuollaisia kirjoja saaneet omiin heikkouksiinsa liittyen kun olivat raskaana.
Ja anoppi osti vauvalle synnäriltä tulo vaatteet että vauva tulee varmasti hienoissa vaatteissa kotiin, oletuksena siis etten itse osaa vauvaa hienoksi pukea . Muutenkaan anoppi ei ikinä kysy. Toteaa ja kertoo vaan. Sekin tuntui niin tyhmältä koska minä itse halusin tehdä tämän yksinkertaisen asian, valita vaatteet vauvalle. Koska kyllä se on iso hetki se kun tullaan kotiin, vaikka jollekin täysin merkityksetön vaatteiden osalta. Minulle kuitenkin vaatteiden valinta on osa sitä muistojen luomista-ei niinkään hienostelua vaan tunne että olen äitinä itse vaatteet saanut valita esikoiselleni tärkeänä hetkenä.. No niin valitsinkin kun se nyt oli pikku juttu sekin.. Sielläkin taustalla vaikutti että nämä vaatteet tuskin kelpaisivat anopille..Tunne on se joka turhauttaa, ei itse asia kuten vaatteet. Enkä yleensä ole näin herkkä, mutta kun kyse on tällaisesta asiasta en osaa ottaa sitä kevyesti :/
Olet fiksu ja vastuuntuntoinen äiti. Vaikka on vaikeeta olla välittämättä niin yritä. Itse joskus otin ilman riitaa vaan etäisyyttä ja sitten annoin itseni vaan unohtaa ne edelliskerran äitini pöljyydet, ja jonkin ajan päästä otin taas ihan pokerilla yhteyttä kun olin hiljaa mielessäni antanut hänelle anteeksi.