"Hilja"
Olen aina ollut ehdottomasti pettämistä vastaan, enkä koskaa ole pettänyt ketään seurustelukumppaneistani elämäni varrella. Minua on kyllä petetty ja olen ollut aivan hajalla, joten tiedän kuinka pahalta se tuntuu. Minulta ei ole liiennyt ymmärrystä pettäviä ihmisiä kohtaan. Olen aina ajatellut, että edellinen suhde pitää lopettaa kunnialla ennen seuraavan aloitusta.
Nyt koen kuitenkin olevani "nalkissa" ihmisen kanssa, joka kohtelee minua huonosti. Hän ei enää halua tehdä mitään liittomme pelastamiseksi, eikä oikeastaan ole halunnut hirveästi mitään tehdä koko 13 vuoden aikana. Kyllä hän välillä on kukkia ostanut ja järjestänyt jotain muutakin mukavaa, mutta koskaan hän ei ole halunnut tehdä muutoksia joita olen toivonut. Eniten minua vaivaa se, että teen lähes kaikki kotihommat yksin ja se että mies juo paljon. Koen, että harteillani on suuri vetovastuu koko perheestä ja hän vain miettii omia menojaan ja huvituksiaan. Sitten hän menee ja tulee lähestulkoon niin kuin haluaa ja kuvittelee, että olen aina hymyssä suin odottamassa.
Viime vuodet ovat väsyttäneet minut todella johtuen monista elämän vastoinkäymisistä. Hän on elänyt omaa elämäänsä ja harrastellut, minä hoitanut kodin ja surrut suruni yksin. Hän ei ole auttanut vaikka olen itkien rukoillut. Olo on ollut todella nöyryytetty.
Haluaisin lähteä, mutta se ei olosuhteiden pakosta ole mahdollista vuoteen. En jaksa selittää tarkemmin, mutta raha-asiat estävät eron toistaiseksi.
Olen yrittänyt rukoilla, että panostaisimme parisuhteeseen ja perheeseen kunnolla vuoden ajan ja katsoisimme miten käy. Toivoisin häneltä melko pientä osallistumista kotitöihin ja itse laittaisin myös kaiken likoon jotta rakkaus taas alkaisi kukkia. Mies sanoi, että myöhäistä. Ei lähde terapiaan, ei mitään. Nyt menee menoillaan joista ei edes minulle ilmoita (jos kysyn niin kertoo kyllä ettei ole tänään kotona jne). On viikonloput poissa jne. Toista naista ei kuulemma ole ja näin luultavasti onkin. Hän on kylmä ja tyly. Ei välitä jos itken, vastailee todella julmasti kysymyksiin jne. Olen todella epätoivoinen, vuosi tällaista!
Kaipaan todella paljon sitä tunnetta, että joku voi rakastaa minua. Olen pitkään saanut mieheltäni kuulla kuinka muut naiset on parempia monessa asiassa ja kuinka olen tavallista ihmistä tyhmempi. Myös ulkonäköäni hän on kritisoinut, vaikka muilta ihmisiltä saan yleensä mukavia kommentteja. Usko omaan itseeni on mennyt.
Itken helposti kun katson tai mietin muita pariskuntia joissa mies on vaimonsa tukena (tiedän kyllä että kaikilla on ongelmansa). Haluaisin kokea saman.
Nyt kysymykseni jos joku on jaksanut tänne asti lukea:
Onko aina väärin pettää? Voiko se joskus olla jopa ymmärrettävää?
Koen itsetuntoni olevan pirstaleina ja arjen pyörityksen jaksaminen alkaa olla todella raskasta. Pelkään, että masennus hiipii kohta kuvioihin. En koe olevani edes nainen.
En oikeastaan kaipaa mitään yhdenyönjuttua vaan sitä tunnetta, että joku voisi minusta välittää. Ymmärtääköhän kukaan.. Haluaisin palauttaa uskon siihen, että voi löytyä ihminen joka haluaa keskustella kanssani ja ottaa kainaloon. Sanoisi minulle, että olen hieno ihminen ja rakkauden arvoinen.
Kiitos jos jaksoit lukea
Nyt koen kuitenkin olevani "nalkissa" ihmisen kanssa, joka kohtelee minua huonosti. Hän ei enää halua tehdä mitään liittomme pelastamiseksi, eikä oikeastaan ole halunnut hirveästi mitään tehdä koko 13 vuoden aikana. Kyllä hän välillä on kukkia ostanut ja järjestänyt jotain muutakin mukavaa, mutta koskaan hän ei ole halunnut tehdä muutoksia joita olen toivonut. Eniten minua vaivaa se, että teen lähes kaikki kotihommat yksin ja se että mies juo paljon. Koen, että harteillani on suuri vetovastuu koko perheestä ja hän vain miettii omia menojaan ja huvituksiaan. Sitten hän menee ja tulee lähestulkoon niin kuin haluaa ja kuvittelee, että olen aina hymyssä suin odottamassa.
Viime vuodet ovat väsyttäneet minut todella johtuen monista elämän vastoinkäymisistä. Hän on elänyt omaa elämäänsä ja harrastellut, minä hoitanut kodin ja surrut suruni yksin. Hän ei ole auttanut vaikka olen itkien rukoillut. Olo on ollut todella nöyryytetty.
Haluaisin lähteä, mutta se ei olosuhteiden pakosta ole mahdollista vuoteen. En jaksa selittää tarkemmin, mutta raha-asiat estävät eron toistaiseksi.
Olen yrittänyt rukoilla, että panostaisimme parisuhteeseen ja perheeseen kunnolla vuoden ajan ja katsoisimme miten käy. Toivoisin häneltä melko pientä osallistumista kotitöihin ja itse laittaisin myös kaiken likoon jotta rakkaus taas alkaisi kukkia. Mies sanoi, että myöhäistä. Ei lähde terapiaan, ei mitään. Nyt menee menoillaan joista ei edes minulle ilmoita (jos kysyn niin kertoo kyllä ettei ole tänään kotona jne). On viikonloput poissa jne. Toista naista ei kuulemma ole ja näin luultavasti onkin. Hän on kylmä ja tyly. Ei välitä jos itken, vastailee todella julmasti kysymyksiin jne. Olen todella epätoivoinen, vuosi tällaista!
Kaipaan todella paljon sitä tunnetta, että joku voi rakastaa minua. Olen pitkään saanut mieheltäni kuulla kuinka muut naiset on parempia monessa asiassa ja kuinka olen tavallista ihmistä tyhmempi. Myös ulkonäköäni hän on kritisoinut, vaikka muilta ihmisiltä saan yleensä mukavia kommentteja. Usko omaan itseeni on mennyt.
Itken helposti kun katson tai mietin muita pariskuntia joissa mies on vaimonsa tukena (tiedän kyllä että kaikilla on ongelmansa). Haluaisin kokea saman.
Nyt kysymykseni jos joku on jaksanut tänne asti lukea:
Onko aina väärin pettää? Voiko se joskus olla jopa ymmärrettävää?
Koen itsetuntoni olevan pirstaleina ja arjen pyörityksen jaksaminen alkaa olla todella raskasta. Pelkään, että masennus hiipii kohta kuvioihin. En koe olevani edes nainen.
En oikeastaan kaipaa mitään yhdenyönjuttua vaan sitä tunnetta, että joku voisi minusta välittää. Ymmärtääköhän kukaan.. Haluaisin palauttaa uskon siihen, että voi löytyä ihminen joka haluaa keskustella kanssani ja ottaa kainaloon. Sanoisi minulle, että olen hieno ihminen ja rakkauden arvoinen.
Kiitos jos jaksoit lukea