Minä kadun osittain, en siten että en olisi halunnut lasta tai jopa juuri tätä lasta mutta en olisi halunnut lasta tähän tilanteeseen ja en tiennyt että edessä olisi niin rankka ajanjakso että sairastuin lopulta. Myös olen epävarma elääkö lapseni täysin onnellista elämää, kun asetelma ja tilanne on niin vaikea. Täysin uupuneena yksinhuoltajana, sydämen rytmihäiriöistä kärsivänä, lapsen ennenaikaisen syntymän ja yli viiden kuukauden koliikin ja flunssakierteet täysin yksin läpikäyneenä en enää kuvittele haluavani lapsia. Lisäksi lapsen isä asuu ulkomailla, taustalla oli vain lyhyt lomalla alkanut suhde ja kaikki asiat lapsen perusturvaan liittyen stressaavat.
Lisäksi olen muuttanut hyvinkin paljon ajatusmaailmaani lapsen syntymän jälkeen. Olen muuttunut ehdottomasti epäitsekkäämmäksi. Laitan lapsen edun oman etuni eteen (mikä on sama asia) lähes aina, paitsi silloin jos on lapsenkin etu että minä voin hyvin. Yksinhuoltajana en ole paljoakaan saanut vapaa-aikaa, mutta olen myös oppinut nyt sitä ottamaan. Stressi on ollut kova, koska kaikki lapsenhoito pitää järjestää aina ja olen itse saanut taistella läheisteni ymmärryksen apuni tarpeelle tosi kovasti. Tilanteessani ei ole käynyt niin hienosti, että läheiset olisivat tarjonneet apua tai tulleet hoitamaan lasta, vaan he ovat vaan kaikonneet kaikki pois. Sen takia kärsin voimakkaasti yksinäisyydestä ja väsymyksen / uupumuksen takia on vaikea luoda uusia ihmissuhteita, vaikka olenkin sosiaalinen luonteeltani.
Hyvinä puolina on sen tyyppinen rakkaus jota en ole ennen koskaan kokenut. Mutta se on vaatinut oikeasti sen, että olen ollut valmis laittamaan itseäni syrjään melkein joka asiassa. Jos toinen ihminen on mukana, niin asiat luontuvat varmasti paremmin ja varsinkin jos parisuhde on hyvällä ja rakastavalla tolalla ja läheiset myös mukana elämässä. Lapsen kanssa on ihana puuhailla. Lapselle on ihana antaa asioita. Lapsen kanssa on kiva käydä tapahtumissa, leikkipuistossa ja katsoa kun kehittyy. Mutta se ei tapahdu varmasti kellään kivuttomasti. Yöheräilyt ja suurin piirtein ensimmäisen vuoden jatkuva lähes täydellinen symbioosi vie voimia sellaisella tavalla, että sitä on vaikea selittää sellaiselle jolla ei ole lapsia. Myös on vaikea selittää miten haastavaa lapsen kanssa voi olla, kun on itse todella väsynyt ja ei saa lasta lohdutettua, tai kun se herääkin viidennen kerran yöllä ja on itse niin sumussa jo, että ei pysty mihinkään. Lapsi herättää vaikeita tunteita, vaikeita asioita suhteessa itseensä ja kasvattaa itseään.
Lapsen saaminen on mielestäni iso henkinen ja fyysinen prosessi, jos siihen oikeasti antautuu ja tekee asiat lapsen kannalta oikein. Siinä saa silti nauttia aivan älyttömästi ja lapsi antaa sen minkä itse periaatteessa voimallisesti menettää. Hyvinvoiva lapsi yleensä säteilee hyvinvointia myös vanhempaansa, vaikka itse olisi jo ihan väsynyt.
Jos on sellainen olo, että haluaa vielä matkustella (vapaana), juoda baareissa enemmän kuin yhden viinilasin, syödä rauhassa aamiaista ja lounasta, käyttää rahaansa vapaasti ja jutella ystävien kanssa usein kahvilassa vapaasti ja pitkään niin kannattaa miettiä onko hetki oikea. Jos taas lapsen saaminen menee näiden halujen yli ja on valmis keskittymään jonkun aikaa ensisijaisesti lapseen ja lapsen tarpeisiin, niin silloin kannattaa tehdä lapsi (eivät nämä muutkaan asiat katoa, mutta niihin ei pysty vähään aikaan samalla intensiteetillä, vapaudella ja keskittymiskyvyllä).
Olen kyllä kohdannut itse sitä aika paljonkin, että äiti ei olisikaan ollut valmis äidiksi, tai yksinkertaisesti ehkä vaan halunnut sitä vielä. Ei se ole itsekäs tunne välttämättä. Jos lapsen tekemiseen on vakaa pohja ja on valmis sellaiseen niin siihen kannattaa mennä, jos taas tilanne on epävarmempi, voi olla edessä rankempi ajanjakso.
Oma tilanteeni on toki äärimmäinen, joten siihen ei kannata verrata monenkaan. Silti itse olen tämän tilanteen takia erityisesti miettinyt näitä asioita.
.
! Kuules, lapsia tapetaan, pahoinpidellään ja laiminlyödään joka ikinen hetki ja tuhansissa kodeissa jo ihan pelkästään suomessa. Ihanaa jos sulla on niin ruusuinen maailmankuva ettet sitä tiedosta, mutta hyvin monet vanhemmat eivät todellakaan rakasta lapsiaan tai saa niistä mitään ihmeellisiä onnentunteita. Nuo ihmiset ovat lapsiaan kohtaan välinpitämättömiä tai jopa vihaavia. 
.