S
solmussa
Vieras
Toivoisin saavani joitakin kommentteja ja näkemyksiä. Tuntuu, että itse en tiedä mitä pitäisi ajatella ja asiat saattavat saada mielessäni aivan vääränlaisia mittasuhteita. Teksti ei ole kovinkaan looginen, mutta ei asiakaan sitä minulle ole.
Ollaan avopuolison kanssa oltu yhdessä kohta 15 vuotta. Seurustelu aloitettiin hyvin nuorena ja melko kokemattomina. Yhteistä taivalta on kuitenkin menty ja koskaan aiemmin en ole tosissani eroa miettinyt, kunnes nyt viimeisten kuukausien aikana. Olen aiemminkin suhteen aikana miettinyt (viime vuosina ehkä koko ajan enemmän), että olenko tässä onnellinen, rakastanko, mitä minä tunnen miestä kohtaan jne. Mutta niin kuulemma kaikki miettivät. Ja toisaalta aina olen yhteisen tulevaisuuden nähnyt, tai ajatellut, että mies tulevaisuudessakin siinä kuvioissa on.
Mutta nyt tosiaan viime kuukaudet, puolisen vuotta varmaankin olen miettinyt näitä asioita enemmän. Olen miettinyt, että olisinko jonkun toisen kanssa onnellisempi. Kaipaan läheisyyttä, mutta toisaalta en mieheltäni, häneltä sitä kuitenkin saisin jos haluaisin. En koe mitään palavia tunteita häntä kohtaan. Olenkin miettinyt, että missä vaiheessa minun tunteeni ovat muuttuneet, vai ovatko ne edes muuttuneet. Toisaalta onko minulla koskaan ollut mitään vahvoja tunteita mihinkään suuntaan. Lemmikkieläimiämme kohtaan on, mutta entä ihmisiä. Parisuhteessamme ei sinänsä ole mitään vikaa, välitän kyllä miehestäni ja toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta pitäisikö minun tuntea enemmän. En oikeastaan kaipaa häntä hänen poissa ollessaan tai kun hän tulee takaisin kun olemme olleet hetken erossa niin se ei tunnu miltään. Arvostan miestäni ja hänessä on paljon hyvää, on toki sellaisiakin piirteitä mistä en pidä. Hänkin arvostaa minua, mutta toisinaan minulle tulee tunne ettei hän pidä minua minään, tai hän ei näe kaikkea sitä mitä kuitenkin teen yhteisen kotimme eteen. Tähän olen havahtunut ehkä vasta nyt kun taas ystäväpiiristä olen saanut palautetta siitä kuinka älyttömästi teen ja, että ei naiset yleensä noista asioista ymmärrä mitään jne. Toisaalta olen huono ottamaan positiivista palautetta vastaan, joten miehen on ehkä sitä sitten vaikea antaakaan.
Tuntuu, että viime aikoina emme ole keskustelleet juuri mistään, tosin en muista olemmeko aiemminkaan. Mies onkin aina sanonut olevansa huono keskustelemaan, toisaalta keskusteluita itse kaipaisin, ihan mistä vaan. Jos jostakin asiasta huomautan, niin vastaus on tyyliltään, että ethän itsekään aina niin toimi. Mikä on toki totta, mutta enpä sitten jaksa mistään huomauttaakaan vaan teen itse. Nämä on pieniä asioita, mutta ehkä nyt vaan saavat mielessäni erilaiset mittasuhteet.
Olemme kihloissa, emme naimisissa. Kihloihin menimme todella monen vuoden yhdessä olon jälkeen, mies siitä pitkään puhui ja lopulta myönnyin. Samoin naimisiin menemisestä mies on useasti kysynyt, mutta en jotenkin ole siihen valmis. Ja nyt tässä tilanteessa olen miettinyt, että mistä minun vastahankaisuus kihloihin ja naimisiin menoa kohtaan on johtunut ja johtuu. Mikä siinä on minua aina epäilyttänyt. Onko se sitten ollut ajatus siitä suhteen lopullisuudesta tai jotakin. Kaveri kysyi, että voisinko kuvitella olevani mieheni kanssa loppuelämäni. Ja kyllä voin kuvitella, ei suhteessa mitään niin pahasti ole pielessä, mutta en vain tiedä onko minulla sitä tunnetta, minkä luulen, että pitäisi olla. Olenkin kysynyt, että mistä tietää, että rakastaa, mistä tietää, että on onnellinen. Kipinää ei minun puoleltani tässä taida olla, enkä tiedä onko ollut enää vuosiin. Nyt vain sitä jotenkin on jäänyt miettimään. Lapsia meillä ei ole, on nekin ollut välillä mietinnässä ja miehestä tulisi loistava isä, mutta jotenkin olen siitäkin ollut hyvin epävarma.
Minun tuntemuksista on miehen kanssa ollut hieman puhetta, ja hän myöntää, että olisi voinut huomioida minut paremmin. Hän kertoi arvostavansa kyllä sitä kaikkea mitä teen, mutta koska en osaa ottaa positiivista palautetta vastaan niin hän on hakenut huomiotani enemmän negatiivisen kautta, jotta saa jonkinlaisen reaktion. Jotkut hänen sanomisensa ovat kuitenkin loukanneet. Mies haluaisi jatkaa suhdetta, kertoo rakastavansa, hänellä ei elämässä ole muuta kuin minä ja epäilee maailmansa romahtavan jos meidän suhde päättyy. Yhteinen talo meillä on, joka yhdessä muutama vuosi sitten rakennettiin. Rakennusprojektin sinänsä en kuitenkaan näe kuormittaneen meidän suhdetta.
Itse olen jumissa ajatusteni kanssa. Jos parisuhde nyt päättyisi tai mies sanoisi, että erotaan niin en varmaan laittaisi vastaan. Tai näin nyt ajattelen, mutta pakko kai yli kymmenen vuoden yhteiselon päättyminen on jossakin tuntua?!? Toisaalta juuri pitkän suhteen vuoksi en haluaisi heittää kaikkea hukkaan. Voihan olla, että tämä on joku ohimenevä vaihe minun elämässä, jokin kriisi, ahdistus iän karttuessa. Mutta sitten taas kuinka minua myöhemmin kaduttaa jos jäänkin tähän suhteeseen ja tunne ei koskaan palaa, vaan olemme hyviä ystäviä, mutta minulta puuttuu edelleen se kipinä. Tai toisaalta eikö mies ansaitsisi sen, että hän on rakastettu ja joku haluaa elää juuri hänen kanssaan elämänsä. Haluaa olla lähellä ja osoittaa hellyyttä, mitä hän kuitenkin kaipaa. Mies ei nyt näe tällaista vaihtoehtoa, että olisi jonkun muun kanssa onnellisempi, mutta itse en ole siitä niinkään varma. Järki sanoo, että minun kannattaisi pysyä tässä suhteessa, yrittää vaikka hankkia niitä lapsia, mutta tunnepuoli on nyt se mikä tässä on eri mieltä.
Ollaan avopuolison kanssa oltu yhdessä kohta 15 vuotta. Seurustelu aloitettiin hyvin nuorena ja melko kokemattomina. Yhteistä taivalta on kuitenkin menty ja koskaan aiemmin en ole tosissani eroa miettinyt, kunnes nyt viimeisten kuukausien aikana. Olen aiemminkin suhteen aikana miettinyt (viime vuosina ehkä koko ajan enemmän), että olenko tässä onnellinen, rakastanko, mitä minä tunnen miestä kohtaan jne. Mutta niin kuulemma kaikki miettivät. Ja toisaalta aina olen yhteisen tulevaisuuden nähnyt, tai ajatellut, että mies tulevaisuudessakin siinä kuvioissa on.
Mutta nyt tosiaan viime kuukaudet, puolisen vuotta varmaankin olen miettinyt näitä asioita enemmän. Olen miettinyt, että olisinko jonkun toisen kanssa onnellisempi. Kaipaan läheisyyttä, mutta toisaalta en mieheltäni, häneltä sitä kuitenkin saisin jos haluaisin. En koe mitään palavia tunteita häntä kohtaan. Olenkin miettinyt, että missä vaiheessa minun tunteeni ovat muuttuneet, vai ovatko ne edes muuttuneet. Toisaalta onko minulla koskaan ollut mitään vahvoja tunteita mihinkään suuntaan. Lemmikkieläimiämme kohtaan on, mutta entä ihmisiä. Parisuhteessamme ei sinänsä ole mitään vikaa, välitän kyllä miehestäni ja toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta pitäisikö minun tuntea enemmän. En oikeastaan kaipaa häntä hänen poissa ollessaan tai kun hän tulee takaisin kun olemme olleet hetken erossa niin se ei tunnu miltään. Arvostan miestäni ja hänessä on paljon hyvää, on toki sellaisiakin piirteitä mistä en pidä. Hänkin arvostaa minua, mutta toisinaan minulle tulee tunne ettei hän pidä minua minään, tai hän ei näe kaikkea sitä mitä kuitenkin teen yhteisen kotimme eteen. Tähän olen havahtunut ehkä vasta nyt kun taas ystäväpiiristä olen saanut palautetta siitä kuinka älyttömästi teen ja, että ei naiset yleensä noista asioista ymmärrä mitään jne. Toisaalta olen huono ottamaan positiivista palautetta vastaan, joten miehen on ehkä sitä sitten vaikea antaakaan.
Tuntuu, että viime aikoina emme ole keskustelleet juuri mistään, tosin en muista olemmeko aiemminkaan. Mies onkin aina sanonut olevansa huono keskustelemaan, toisaalta keskusteluita itse kaipaisin, ihan mistä vaan. Jos jostakin asiasta huomautan, niin vastaus on tyyliltään, että ethän itsekään aina niin toimi. Mikä on toki totta, mutta enpä sitten jaksa mistään huomauttaakaan vaan teen itse. Nämä on pieniä asioita, mutta ehkä nyt vaan saavat mielessäni erilaiset mittasuhteet.
Olemme kihloissa, emme naimisissa. Kihloihin menimme todella monen vuoden yhdessä olon jälkeen, mies siitä pitkään puhui ja lopulta myönnyin. Samoin naimisiin menemisestä mies on useasti kysynyt, mutta en jotenkin ole siihen valmis. Ja nyt tässä tilanteessa olen miettinyt, että mistä minun vastahankaisuus kihloihin ja naimisiin menoa kohtaan on johtunut ja johtuu. Mikä siinä on minua aina epäilyttänyt. Onko se sitten ollut ajatus siitä suhteen lopullisuudesta tai jotakin. Kaveri kysyi, että voisinko kuvitella olevani mieheni kanssa loppuelämäni. Ja kyllä voin kuvitella, ei suhteessa mitään niin pahasti ole pielessä, mutta en vain tiedä onko minulla sitä tunnetta, minkä luulen, että pitäisi olla. Olenkin kysynyt, että mistä tietää, että rakastaa, mistä tietää, että on onnellinen. Kipinää ei minun puoleltani tässä taida olla, enkä tiedä onko ollut enää vuosiin. Nyt vain sitä jotenkin on jäänyt miettimään. Lapsia meillä ei ole, on nekin ollut välillä mietinnässä ja miehestä tulisi loistava isä, mutta jotenkin olen siitäkin ollut hyvin epävarma.
Minun tuntemuksista on miehen kanssa ollut hieman puhetta, ja hän myöntää, että olisi voinut huomioida minut paremmin. Hän kertoi arvostavansa kyllä sitä kaikkea mitä teen, mutta koska en osaa ottaa positiivista palautetta vastaan niin hän on hakenut huomiotani enemmän negatiivisen kautta, jotta saa jonkinlaisen reaktion. Jotkut hänen sanomisensa ovat kuitenkin loukanneet. Mies haluaisi jatkaa suhdetta, kertoo rakastavansa, hänellä ei elämässä ole muuta kuin minä ja epäilee maailmansa romahtavan jos meidän suhde päättyy. Yhteinen talo meillä on, joka yhdessä muutama vuosi sitten rakennettiin. Rakennusprojektin sinänsä en kuitenkaan näe kuormittaneen meidän suhdetta.
Itse olen jumissa ajatusteni kanssa. Jos parisuhde nyt päättyisi tai mies sanoisi, että erotaan niin en varmaan laittaisi vastaan. Tai näin nyt ajattelen, mutta pakko kai yli kymmenen vuoden yhteiselon päättyminen on jossakin tuntua?!? Toisaalta juuri pitkän suhteen vuoksi en haluaisi heittää kaikkea hukkaan. Voihan olla, että tämä on joku ohimenevä vaihe minun elämässä, jokin kriisi, ahdistus iän karttuessa. Mutta sitten taas kuinka minua myöhemmin kaduttaa jos jäänkin tähän suhteeseen ja tunne ei koskaan palaa, vaan olemme hyviä ystäviä, mutta minulta puuttuu edelleen se kipinä. Tai toisaalta eikö mies ansaitsisi sen, että hän on rakastettu ja joku haluaa elää juuri hänen kanssaan elämänsä. Haluaa olla lähellä ja osoittaa hellyyttä, mitä hän kuitenkin kaipaa. Mies ei nyt näe tällaista vaihtoehtoa, että olisi jonkun muun kanssa onnellisempi, mutta itse en ole siitä niinkään varma. Järki sanoo, että minun kannattaisi pysyä tässä suhteessa, yrittää vaikka hankkia niitä lapsia, mutta tunnepuoli on nyt se mikä tässä on eri mieltä.
Toisaalta on tämänkin miehen kanssa ollut aluksi paljon tunteita, mutta tällä hetkellä niitä ei tunnu olevan. Mutta kuvittelen, että niitä voisi hyvinkin olla jonkun toisen kanssa tai että kykenisin paljon vahvempiin tunteisiin, mutta sitähän en voi tietää. Eikä minulla ole vertailupohjaa aiemmista pidemmistä parisuhteista. Mutta sitten kun seuraan joitakin muita pariskuntia niin meillä meno on todella arkista ja no hyvin tullaan juttuun, mutta se kaverisuhde on minuakin mietityttänyt.