I
Isukki itkee
Vieras
Sinä olisit varttunut toivona maan,
jalo mies sinä ollut oisit.
Min´en taitanut, ehtinyt paljonkaan
sanan, työn, opin alalla tehdä - vaan
minä uskoin: sä suurta voisit.
Mut vienoa uinut jo unta nyt
maan povessa. Rakkaat hymyilyt
vain hymyilit, muuta et ehtinyt.
Sinä torjunut vainon tutkaimen
miesn´olisit uljaimpana;
ja kaiken synkän ja saastaisen
sinä olisit tappanut, singoten
vihas salaman musertavana.
Mut nuorna, hentona kuoltuas,
nukut murtunut kukka,jo kummussas,
unen sankari, leikin kuningas!
Yli kaikkien aikojen loistavaa
et nimeä vaill´ ois varmaan;
ja olisi sanottu: suurempaa
ei jaloa työtä tunne maa
kuin työ hänen, sankarin armaan.
Mut´ nukkuja unhon kartanon,
nyt jälkimaailmas ainut on
minun sylini tyhjä ja onneton.
Sinun pääsi jo hapsin valkoisin
näin elämän iltaa vasten;
sinä, siunattu, vuosiin menneihin
kun katsoit, kiilsivät kyynelin
myös silmät lastenlasten...
Mut keskeltä aamun autereen,
kun alkoi vast´ elo kiertoineen,
menit illan uneen jo varhaiseen.
Isä, äiti riemua kalleintaan
sua vaalivat, silmäterää,
surun päivien parhainta lohtuaan;
sinut meidät kätkeä syliin maan,
piti uneen, jost´ emme herää.
Nyt tässä saammekin, haudallas,
me surren seisoa, vanhempas,
kukin, kyynelin peittää kumpuas.
Mut - ei satus ylpeä kuolla vois,
uni voitoista tulevista.
Eloss´ ehkä se kuplana särkynyt ois,
nyt sitä ei riistetä meiltä pois,
se on kaunein kauneimmista.
Jätit pettävän elämän aaltoilun,
miks surra lähtöäs, rikkaan sun?
Hyvin uinuos, armas lapseni mun!
jalo mies sinä ollut oisit.
Min´en taitanut, ehtinyt paljonkaan
sanan, työn, opin alalla tehdä - vaan
minä uskoin: sä suurta voisit.
Mut vienoa uinut jo unta nyt
maan povessa. Rakkaat hymyilyt
vain hymyilit, muuta et ehtinyt.
Sinä torjunut vainon tutkaimen
miesn´olisit uljaimpana;
ja kaiken synkän ja saastaisen
sinä olisit tappanut, singoten
vihas salaman musertavana.
Mut nuorna, hentona kuoltuas,
nukut murtunut kukka,jo kummussas,
unen sankari, leikin kuningas!
Yli kaikkien aikojen loistavaa
et nimeä vaill´ ois varmaan;
ja olisi sanottu: suurempaa
ei jaloa työtä tunne maa
kuin työ hänen, sankarin armaan.
Mut´ nukkuja unhon kartanon,
nyt jälkimaailmas ainut on
minun sylini tyhjä ja onneton.
Sinun pääsi jo hapsin valkoisin
näin elämän iltaa vasten;
sinä, siunattu, vuosiin menneihin
kun katsoit, kiilsivät kyynelin
myös silmät lastenlasten...
Mut keskeltä aamun autereen,
kun alkoi vast´ elo kiertoineen,
menit illan uneen jo varhaiseen.
Isä, äiti riemua kalleintaan
sua vaalivat, silmäterää,
surun päivien parhainta lohtuaan;
sinut meidät kätkeä syliin maan,
piti uneen, jost´ emme herää.
Nyt tässä saammekin, haudallas,
me surren seisoa, vanhempas,
kukin, kyynelin peittää kumpuas.
Mut - ei satus ylpeä kuolla vois,
uni voitoista tulevista.
Eloss´ ehkä se kuplana särkynyt ois,
nyt sitä ei riistetä meiltä pois,
se on kaunein kauneimmista.
Jätit pettävän elämän aaltoilun,
miks surra lähtöäs, rikkaan sun?
Hyvin uinuos, armas lapseni mun!
:hug:
