Joukkomurhaajat ovat säälittäviä
Tiistai 27.5.2014 klo 14.14
Yliopistoiskujen suunnittelijat kertoivat olevansa koulukiusattuja ja syrjäytyneitä. Ei vakuuta, kirjoittaa Edith Andersson
Maija ja Matti tapasivat Tor-verkossa toissavuoden jouluna. He solmivat pikaisesti kiinteän ihmissuhteen, jonka yhteisenä päämääränä oli tappaa mahdollisimman monta ihmistä kaasulla, myrkyllä, veitsillä ja aseilla näyttävässä iskussa Helsingin yliopistoon. Parikymppinen pari fantasioi joukkotuhosta lukuisissa viesteissään yli vuoden ajan.
He tapasivat kerran, kun Matti saapui pohjoisesta tapaamaan Maijaa. Yhdessä käytiin katsastamassa paikkoja Helsingin yliopistolla, missä parin vihaama alfanuoriso eli humanistiylioppilaat parveilevat. Sitten räplättiin puhelinta ja läppäriä Maijan sohvalla. Poliisikuulusteluissa ilmenee, että kiusallistakin oli.
Ihmissuhde ei saanut sinettiään pohjoisen pallonpuoliskon raaimmassa joukkomurhassa, vaan käräjillä käydään nyt läpi hyvin merkillistä tapausta, ensimmäistä laatuaan. Joukkotuhon suunittelemisesta tuli vasta viime vuoden vaihteessa rikos.
Matti ja Maija ovat oikeudessa ja poliisin kuulusteluissa kertoneet kumpikin olleensa koulukiusattuja, ulkopuolelle jääneitä, syrjittyjä ja syrjäytyneitä.
Maijan luona ei ennen Mattia ollut käynyt seitsemään vuoteen vieraita. Mattikin oli ollut ikänsä yksinäinen. Yhdessä Maijalle lähettämässään viestissä Matti kertoi olevansa aidosti iloinen siitä, että oli vihdoin tavannut kaltaisensa ihmisen.
Molempia yhdisti myös syvä viha hyvinvointivaltiota kohtaan. Syytettyjen tausta ei ole varsinainen yllätys, sillä vastaava toistuu joukkotuho joukkotuholta, massasurma massasurmalta, niin ulkomailla kuin Suomessakin.
Koulukiusaaminen ja rankat elämänkokemukset ovat valitettava asia, mutta niistä ei saa muodostua tekijää, jonka vuoksi jotenkin ymmärtäisimme Maijan ja Matin perverssejä suunnitelmia. Koulukiusaaminen ja ahdistus upottavat ihmisen pohjalle, mielenterveysongelmat saavat polvilleen - mutta joukkomurhan suunittelu on oma lukunsa.
Voimme tietysti miettiä, miksi kukaan ei havainnut kahden poikkeusyksilön harhaista hätää aiemmin, mutta tärkeä viesti on: mielenterveysongelmat eivät ole syy teurastamiseen, tappamiseen, myrkyttämiseen eikä joukkotuhoon. Mielenterveysongelmaiset ihmiset ovat tavallisia ihmisiä arkipäivän ongelmineen - eivät joukkomurhaajia eivätkä niiden suunnittelijoita.
Matti ja Maija voivat olla uhreja, mutta mittakaava ei täsmää. Mikään määrä koulukiusaamista tai se, että lääkäri kieltäytyy edistämistä sukupuolenkorjausprosessia ei oikeuta tappamaan sataa viatonta.
Tarinan varsinainen opetus on kuitenkin se, että Suomessa elää mittaamaton määrä ihmisiä, jotka fantasioivat joukkotuhosta, kouluampumisista, murhaamisesta, verestä ja suolenpätkistä. Osa hautoo unelmia itsekseen, mutta huomattavan moni ottaa seuraavan askelen: alkaa etsiä itsensäkaltaisia ihmisiä anonyymisti internetistä.
Valvontaa parantamalla emme pääse käsiksi näiden yksilöiden unelmiin ja yksityiseen viestintään.
Ehkä avain on syrjäytymisen ehkäisemisessä: niissä pienissä arkipäivän teoissa, joiden läsnäoloa ei huomaa, mutta puuttumisen havaitsee.
Ja siinä, että ahdistuneet joukkotuhofantasioijat ymmärtävät seuraavan: toisten tappaminen on säälittävää.
Joukkoampujat eivät ole sankareita, eivät edes antisankareita. He ovat ainoastaan yhtä säälittäviä kuin heidän viimeinen tekonsa maan päällä.
