Diagnosoimattomia AS-henkilöitä teissä?

06.05.2014
775
0
16
Miksei diagnosoitujakin.. Itse olen mieltänyt itseni AS-henkilöksi ehkä vuoden (?) päivät (en muista tarkkaan, koska muistini on aivan paska). Kun aikoinani törmäsin tuohon käsitteeseen, löysin siitä itseni ja tavallaan AHAA, kaikki asiat loksahti kohdalleen. En tietysti ole lääkäri, niin en voi mitään diagnoosia itselleni antaa. Kuitenkin koen diagnoosin hommaamisen niin vaikeana, jopa turhana näin 28-vuotiaana, että en tiedä tulenko sitä koskaan saamaan, vaikka toisaalta sen haluaisin.
 
Mun poika on as-piirteinen. Joillakin saroilla as-piirteet on niin vaikeita / selviä, että riittäisi diagnoosiin heti, toisilla saroilla on melkein "normaalin" tasolla. Lääkäri ei halunnut kirjoittaa diagnoosia. En tiedä oliko päätös väärä vai oikea. Näillä nyt mennään. Ongelmia on joka päivä, toisaalta äitinä otan monet asiat paljon raskaammin kuin poikani. Eniten olen huolissani siitä löytääkö poinai koskaan hyvää ystävää ja kaveria joka ymmärtäisi häntä? Yksin on kurja olla koko elämä....

Lisään vielä, että lääkäri sanoi, että voisi kirjoittaa diagnoosin näillä "oireilla", mutta ei halunnut sitä tehdä.
 
Aa. Mulla ei ole, mutta pojalla on. Tavallaan diagnosoitu, joo. Mutta psykologi sanoi, ettei virallisia diagnooseja edes kirjoiteta, ellei tarvitse sitä esim. hoitotuen hakemista varten.
 
Lapsille diagnoosi olisi varmasti tarpeellisempi monesti (?) kuin aikuiselle. Oma poikani on myös omalaatuinen, saa nähdä miten pärjää aikanaan koulussa. :/ Itse sain 132 tuosta testistä.

Mä en kyllä tiedä, mitä hyötyä diagnoosista olisi lapsellekaan ellei tarvitse jatkuvaa valvontaa. Koulustakin poika tuntuu suoriutuvan varsin hyvin. Rutiinit ovat mielestään jopa kiva juttu. Seuraavaksi menossa lukioon. Intistäkin lääkäri huomautti, että sielläkin pärjäävät hyvin.

Ehkä tää maailma on jo oppinut huomioimaan hieman erilaisia tai sitten heitä on ollut kautta aikain (ilman diagnoosia) eikä se ole kovinkaan kummoinen juttu meille "tavallisille".
 
Mä en kyllä tiedä, mitä hyötyä diagnoosista olisi lapsellekaan ellei tarvitse jatkuvaa valvontaa. Koulustakin poika tuntuu suoriutuvan varsin hyvin. Rutiinit ovat mielestään jopa kiva juttu. Seuraavaksi menossa lukioon. Intistäkin lääkäri huomautti, että sielläkin pärjäävät hyvin.

Ehkä tää maailma on jo oppinut huomioimaan hieman erilaisia tai sitten heitä on ollut kautta aikain (ilman diagnoosia) eikä se ole kovinkaan kummoinen juttu meille "tavallisille".

Tämä on mukava kuulla. Mun pojalla meni suurin osa ala-asteesta ihan päin mäntyä. EI kestänyt luokan hälinää (vaikka luokka oli normaalia pienempi) , ekan luokan istui suurimmaksi osaksi pulpettinsa alla ja kiljahteli... Kärsii tic-oireista ja hermostuneena / stressaantuneena ne vain voimistuvat. JOutui koulukiusatuksi ja jouduin tappelemaan opettajan ja avustajan kanssa joka asiasta. Koska poikani ei pysty toimimaan samalla tavalla kuin luokan muut oppilaat.. Lopulta jouduimme jo harkitsemaan vakavasti pojan ottamista kotikouluun... Siinä vaiheessa vasta tuli apuja.
 
Niinpä, sillä laitoinkin tuon kysymysmerkin, kun en tiedä. Nykyäänhän nuo diagnoosit vasta ovat tulleet. Onhan meitä erilaisia ollut aina ilman niitä. Mutta itselleni olisi ehkä aikoinaan ollut helpotus jos olisin tiennyt miksi olen mitä olen.

Tämä vasrmasti totta. Itse koen että mun tärkeä työ on opettaa pojalleni miten suhtautua tähän maailmaan. MIten hän oppisi ymmärtämään meitä muita, koska tosiasia on, ettei muu maailma koskaan tule täysin ymmärtämään häntä. Hän on oikeasti täysin normaalin näköinen, mutta sisältä, ajatuksiltaan niin poikkeava, ettei voi koskaan olla kuin yksi meistä. Ellei opi tulemaan meidän kanssa toimeen. Ymmärtämään jollain tasolla miten tämä maailma ja suurin osa ihmisistä toimii. Hänen mielestään ihan oudosti...
 
Yhdellä lapsella as ja toisella piirteet.
Kuntoutettua nyt 8 vuotta 2 kertaa viikossa, kelan vaikeavammaisten kuntoutuksessa ( ei kehitysvamma, älykäs on).
Omasta mielestäni täysin turha Hakea diagnoosia siksi että " on erilainen", vaan sitten jos tarvitsee kuntoutusta ja apua pärjätäkseen normielämässä.
 
Tämä on mukava kuulla. Mun pojalla meni suurin osa ala-asteesta ihan päin mäntyä. EI kestänyt luokan hälinää (vaikka luokka oli normaalia pienempi) , ekan luokan istui suurimmaksi osaksi pulpettinsa alla ja kiljahteli... Kärsii tic-oireista ja hermostuneena / stressaantuneena ne vain voimistuvat. JOutui koulukiusatuksi ja jouduin tappelemaan opettajan ja avustajan kanssa joka asiasta. Koska poikani ei pysty toimimaan samalla tavalla kuin luokan muut oppilaat.. Lopulta jouduimme jo harkitsemaan vakavasti pojan ottamista kotikouluun... Siinä vaiheessa vasta tuli apuja.

Tuli meillekin kiusaamisesta ongelma. Ja vähän isompi ongelma tulikin. Muttei se koulusta mielestäni johtunut vaan "terveistä" kiusaavista lapsosista. Konkreettista apua tuntuu todella olevan vaikea saada ellei tapahdu jotain oikeasti kauheaa. :S
 
Tuli meillekin kiusaamisesta ongelma. Ja vähän isompi ongelma tulikin. Muttei se koulusta mielestäni johtunut vaan "terveistä" kiusaavista lapsosista. Konkreettista apua tuntuu todella olevan vaikea saada ellei tapahdu jotain oikeasti kauheaa. :S

Meillä ikävä kyllä koulu e tai opettaja ei puuttunut mitenkään kiusaamiseen. Itse asiassa omalla toiminnallaan vahvisti poikani erilaisuutta ja antoi muille "luvan" kiusata, koska poikani "käyttäytyi väärin" tilanteissa. Opettajan oli vaikea ymmärtää erilaisuutta ja hänen mielestään poikani olisi pitänyt vain oppia käyttäytymään ja reagoimaan asioihin kuten muut. Syy kaikessa oli poikani tai minun kyvyttömyyden kasvattaa oikein. Tästä väännettiin peistä moenn monta kertaa. Ja melkoisia solvauksia olen joutunut kuulemaan... :( Meillä ei auttanut vaikka erityisopettaja ja koulupsykologi yritti auttaa ja opettajan kanssa keskustella. Vieläkin verenpaine nousee kun ajattelen asiaa....
 
Kyllä mä ainakin hyvin vahvasti olen as-piirteinen. Nettitestissä mulle tuli 140 pistettä, ja varsinkin lapsena mua pidettiin hyvin omituisena. En vieläkään ihan sovi muottiin, mutta olen jossakin määrin oppinut ottamaan huomioon toiset ihmiset ja omat erityispiirteeni, ja osaan jo feikatakin. Lapsistani esikoisella ja kuopuksella on mitä luultavimmin asperger, mutta kummallakaan ei ole diagnoosia. Esikoinen on jo aikuinen ja on pärjännyt yllättävän hyvin elämässään omalaatuisuudestaan huolimatta. Hän valmistuu ihan pian insinööriksi. Kuopus on vasta 11, mutta toivon mukaan ei koskaan ole tarvetta hänellekään diagnoosia hakea. Kaverisuhteissa on kyllä melkoisesti vaikeuksia, koska tyttö on niin eri galaksilla kuin muut saman ikäiset.
 
Alkuperäinen kirjoittaja äxäxäx;29882385:
Täällä kanssa yksi nettilukion käynyt as-tyyppi! Silloin oikeasti jopa nautin opiskelusta. :)

Joo, minä olen aina ajatellut etten pärjäisi tavan lukiossa. Jopa, että olen liian tyhmä lukioon. Mutta tuolla nettilukiossa olen saanut ihan hyviä numeroita. :) Opiskelu yksin on vaan niin paljon helpompaa yksin. Hauska kuulla että on muita samanlaisia.
 

Yhteistyössä