Kuulostat ihan äidiltäni.
Äitini suusta:
"Olet paljon hankalampi kuin veljesi yhteensä!", "Miksi kaikki on aina sun kanssa tällasta riitelyä?", "Etkö sä oikeesti _osaa_ puhua normaalisti, aina intät ja kiukuttelet?", "Mikä helvetti sua oikeesti vaivaa?!", "Missä meni vikaan, ku susta tuli noin vaikee?!", "Mä olin odottanu sulta niin paljon ja näinkö tässä kävi?", "Ei ihmekkään, ettei kukaan ole kaverisi, kun käyttäydyt noin!" jne jne jne...
Minäkin olen perheen kuopus... Äidille työ oli todella tärkeää, hän oli arvostetussa asemassa, ja aina stressaantunut ja väsynyt iltaisin. Minulla oli huolia ja murheita, koulussa kiusattiin (hakattiin ja potkittiin) ja tunsin itseni todella yksinäiseksi. Olin äkeä ja kun huomasin, että äitikin on, kokeilin kepillä jäätä, että taasko hän suuttuu minuun. Minulla oli tunne, että hän aina purki kaiken pahan olonsa minuun, enkä koskaan oikeastaan päässyt kertomaan omista ongelmistani. Olisin halunnut jonkun, jolle purkaa pahan oloni, mutta huomasin jo nuorena, ettei äiti jaksa tunteitani, joten jätin ne "tärkeimmät" (huolet) aina sitten kertomatta ja yritin pärjätä itse. Minäkin olin hyvä koulussa (keskiarvo 9), koska yritin sillä ostaa äitini suosiota. Hyvistä arvosanoista tuli aina kiitosta, mutta muuten välimme olivat kylmät ja etäiset. Koin, että vain hyvät suoritukseni olivat kiitoksen arvoisia, itse olin vastenmielinen ja ärsyttävä. Se oli todella kurja tunne ja muistan itkeneeni itseni uneen melkein joka ilta.
Nyt olen aikuinen ja minulla on ollut oma perhe jo 10v. Olen saman 10v ollut vuoroin masentunut ja vuoroin terapiassa ja nyt hiljalleen alan näkmään valoa tunnelin päässä. Äitini kanssa tilanne kärjistyi teinivuosina niin pahaksi, että emme olleet muutamaan vuoteen missään yhteydessä. Nyt siedämme toisiamme, kunhan emme ole yli 30min samassa tilassa. Olen vasta nyt aikuisena tajunnut, että vika ei niinkään ollut minussa (vaikka toki perseilin itsekin), vaan äidissäni - hän syytti minua omasta väsymyksestään ja pahasta olostaan ja heittäytyi uhriksi sen sijaan, että olisi tukenut ja auttanut minua. Mielestäni äitini olisi pitänyt olla kuuntelematta sanojani ja huomata, että kiukkuni oli oire jostain ihan muusta ja kiukutteluni häntä kohtaan oli testaamista, että voiko häneen luottaa, tukeeko ja kuunteleeko hän minua. Jälkiviisaus on aina helppoa. Tajuan tietysti myös, että tämä on vain minun puoleni tarinasta ja olemme varmasti kokeneet kaiken hyvin eri tavoin.
Ikävöin äitiäni aina. Oikeasti en ikävöi sitä äitiä mitä minulla on ja voin aina huonosti hänen seurassaan. Se mitä ikävöin, on keksitty hahmo - sellainen äiti, mitä toivoin minulla olevan.
En kerro tätä loukatakseni sinua AP. Toivon, että sinulle olisi apua siitä, että kuulet (edes jonkun) tyttärenkin näkökulman. Enhän minä tiedä mitä sinun tyttäresi päässä liikkuu ja onko kyse yhtään samasta, kuin minulla, mutta kuulosti kuitenkin vain kovin kovin tutulta. Toivon, ettei teillä tilanne eskaloidu, kuten meillä, ja että saat tilanteen ratkottua parhaalla mahdollisella tavalla.
