kun yksinäisyys tekee kipeää

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja surullinen äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

surullinen äiti

Vieras
Elämä kulkee omaa rataansa, työ, lasten harrastukset, kotityöt, lasten hoito....nukkumaan ja kaikki alkaa taas alusta...Tätä on jatkunut vuosia. Ystäviä ei enää ole, ei ole naispuolisia kavereita joitten kanssa jakaa ajatuksiaan, nauraa kikattaa vatsaa kipeäksi, ei kenen kanssa viettää aikaa...miten tähän on tultu. Vuosia yritin pitää yhteyttä mutta kukaan ei koskaan soita tai laita tekstari minulle, niinpä päätin lopettaa itsekkin. Nyt on jäljellä enää yskinäisyys joka saa välillä itkun kurkkuun. Mies ei ymmärrä että kaipaan muitakin kuin perhettäni. Olisi ihana jos joku kysyisi kuulumisia.

Jos kuolisin tuskin kukaan kaipaisi tai huomaisi minun puuttuvan. Ehkä pomo huomaisi etten ole tullut töihin mutta siihenpä se sitten jäisi.

Miten voikaan tuntua pahalta..
 
:hug:

Onkohan aikuisuus aina ollut yhtä yksinäistä, vai onko nykyään joku uusi ilmiö mikä saa aikaan tällaisia kokemuksia ja kohtaloita? Musta tuntuu, että täälläkin palstalla on ollut tosi paljon tämän kaltaisia avauksia yksinäisyydestä ja ystävän kaipuusta.
 
Aikuisiän ystävyyssuhteita pitää osata hoitaa, huoltaa ja rakentaa. Jaksaa mennä ihmisten ilmoille, uudestaan ja uudestaan, mennä juttelemaan ihmisille. Kysellä heidän kuulumisiaan, olla kiinnostunut, muistaa ne seuraavalla kerralla. Ehdottaa tapaamisia, olematta tietty liian tyrkky, mutta sinnikkäästi hoitaa ja rakentaa alkanutta ystävyyttä.
 
:hug:

Tuskin kovastikaan edes lohduttaa, mutta et paini asian kanssa yksin. Elämä kuljettaa meitä niin kovin eri tavoin ja kovin keinoin, aina ei todellakaan mene niin kuin itse sen nätisti ajattelisi - sadun happy endistä puhumattakaan.

Voimia toivon sinulle kovasti sekä kuitenkin, raskaista hetkistä ja sen yksinäisyyden kouran puristaessa aurinkoisia ja mielekkäitä hetkiä päiviisi. Ja muuten - mitä Sinulle kuuluu :)? Miten on päiväsi mennyt?
 
Mulla on ollut aina aika paljon kavereita, mutta muutaman vuoden tuntui, että olen aika yksinäinen. Vuosien aikana olemme joidenkin hyvien ystävien kanssa kasvaneet erilleen - minua ei enää ryypiskely ja bilettäminen kiinnosta. Muutimme uudelle paikkakunnalle, ja aluksi oli todella yksinäistä. Nyt olen onneksi saanut töiden kautta muutaman hyvän kaverin, joiden kanssa voin tehdä niitä juttuja, jotka nykyään minua kiinnostavat. Oisko sullakin työporukassa joku, jonka kanssa voisit kaveerata myös vapaa-aikana? Entäs harrastukset?
 
Näitä on nyt tosiaan jatkuvasti. Oliko ennen näin?
Itse en muista lapsuudenperheestäkään että vanhemmilla tai isovanhemmilla olisi ollut ketään erityisiä ystäviä, ehkä joku sukulainen oli toista läheisempi, naapurit kävivät joskus kylässä, jne.
Minullekin on aina riittänyt se mies, ja muita sosiaalisia kontakteja nyt on ollut erinäisissä yhteisöissä, mutta nekin ovat jääneet sitten sen loputtua.
Ainoastaan nyt kun mulla ei ole ketään niin sitä joskus surkuttelee itseään, että miten mä olenkin tällainen hylkiö.
 
Näitä on nyt tosiaan jatkuvasti. Oliko ennen näin?
Itse en muista lapsuudenperheestäkään että vanhemmilla tai isovanhemmilla olisi ollut ketään erityisiä ystäviä, ehkä joku sukulainen oli toista läheisempi, naapurit kävivät joskus kylässä, jne.
Minullekin on aina riittänyt se mies, ja muita sosiaalisia kontakteja nyt on ollut erinäisissä yhteisöissä, mutta nekin ovat jääneet sitten sen loputtua.
Ainoastaan nyt kun mulla ei ole ketään niin sitä joskus surkuttelee itseään, että miten mä olenkin tällainen hylkiö.

Ennen nettiä yksinäiset ei päässeet esille. He olivat yksin, ei kukaan tiedä sellaisten olemassa olosta.

Ehkä siksi tuntuu että yksinäisiä olisi muka jotenkin enemmän kun he monet purkavat ajatuksiaan netissä.

Itselläkään ei oikeasti ole ensimmäistäkään kaveria. Yksi tuttu jonka kanssa vaihdetaan kuulumisia ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Sekin tarkoittaa yhtä viestiä.
 
--Oliko ennen näin?
Itse en muista lapsuudenperheestäkään että vanhemmilla tai isovanhemmilla olisi ollut ketään erityisiä ystäviä, ehkä joku sukulainen oli toista läheisempi, naapurit kävivät joskus kylässä, jne.--

Meillä käytiin mun lapsuudessa usein vierailuilla vanhempien ystävien luona ja ne ystävät kävivät meillä perheineen, molemminpuolin joko iltaa istumassa tai sitten koko viikonlopun kyläilyjä. Monet niiden ystävien lapsista ovat sitten muodostuneet meille lapsille ystäviksi. Osa oli harrastuksista tai työn parista tullut vanhemmilleni tutuiksi, osa oli sukulaisia tai lapsuuden kavereita.
 
kiitos kannustuksista.

Mä oikeesti yritin olla ystävä mutta toiset ei tainneet haluta. Töissä oon paljon nuorempi kuin muut, kyllä me jutellaan yms mutta mä elän lapsi arkea ja hulinaa, he elvät viimeisiä työvuosiaan...ja menot on erillaiset.

Ehkä tämä helpottaa kun alkaa kesän aurinkoi paistamaan ja liikutaan enemmän perheen kanssa
 
Sen verran viellä lisäisin, että nuorena olin paljon menossa ja oli paljon "kavereita" mutta kun tulin äidiksi kaikki tuntu häviävän ympäriltä vaikka miten yritin pitää yhteyttä ja olla kiinnostunut. Olin ensimmäisiä tuttava piirissä jotka sai lapsen ja monilla niitä ei ole vieläkään. Mulla on jo 10 vuotias vanhin. Ehkä ujoudellani on osuutta että uusien ystävien löytyminen on hankalaa, siksi kaipaan vanhoja ystäviäni.
 
Minusta tuntuu, että tämä on kulttuuriin liittyvä ongelma. Tosiaan 15 v. sitten Suomessa ystävystytiin helposti ja käännyttiin toisten puoleen, nyt sellainen on lähes minimissään, edes naapuri ei moikkaa saati juttele, sukulaiset eivät koskaan käy jne. - Uskon, että tähän tulee pakosti muutos, koska eihän tämä voi tällaisena jatkua, ei mitenkään. Sitä en osaa ennustaa miten tämä muuttuu. Harrastus on usein se, josta kaverin voi löytää.
 
se tuntuu todella oudolta ajatukselta minustakin.
Itse kun elän yksin, ei miestä, ei kavereita, ei töitä... Kerran viikossa noin tapaan kaupan kassaa.

Minulla ainakin se yksinäisyys korostuu juuri sellaisissa tilanteissa, joissa huomaan, että miehellä on useita kavereita, joiden kanssa lähteä harrastuksiin tai muihin huveihin, mutta itselläni tällaisia ei ole ainuttakaan. Ja miehen kanssa on maailmat muutenkin niin erillään, ettei hänen kanssaan voi huvitella. Itseäni kun ei auton rassaaminen ja ryypiskely kiinnosta.
 
Voisitko saada ystävän työkaverista tai harrastuksen parista. Ei kukaan tuu sua kotoa kyselemään vaan itse voit olla aktiivinen. Kyllä aikuisenakin voi löytää ystävän.
 
Näin se mullakin menee. En kyllä kärsi yksinolosta, kyllä mulla tekemistä riittää.
En vaan tajuu valitusta yksinäisyydestä niiltä, joilla muita ihmisiä on kuitenkin ympärillä.

Monilla se yksinäisyys on henkistä laatua. Kyllähän esim monet julkkiksetkin voivat olla yksinäisiä, vaikka ympärillä koko ajan pyörii väkeä. Myös työpaikalla voi kokea olevansa yksinäinen, vaikka ihmisten kanssa toimitaankin. Toisaalta taas yksinään asuva erakko ei ehkä koe olevansa yksinäinen.
 
Kyllä sitä vain perheen keskellä tuntee olevansa yksinäinen. Ystävät ovat kuitenkin eri asia. Kerron miehelleni kaiken ja me puhumme kaikesta, mutta silti sitä kaipaa naisseuraa. Ja olen pitänyt yhteyttä ihmisiin ja liikkunut ihmisten ilmoilla, mutta silti tuntuu, että olen aina se, joka pitää yhteyttä. Miksei kukaan osaa soittaa minulle päin vaan aina minä soitan? Sama pätee vanhempiini. He eivät soita kuulumisia.

No, tämän kanssa on vain elettävä. Nyt kurkkaamaan päiväunilta heräävää. :)
 

Similar threads

Yhteistyössä