Kysymys äideille; kertokaa rehellisesti miten toisen lapsen hankkiminen on muuttanut perhe-elämää?

Onko se hankaloitunut / monimutkaistunut / tullut rankemmaksi taikka jopa helpommaksi? Vai onko siinä eroa onko perheessä yksi vai kaksi lasta? Useamman kuin kahden lapsen äidit - en edes halua kuulla minkälaista se on

Olemme tilanteessa, jossa ikä ns. tulee vastaan ja päätös toisesta lapsesta on erittäin ajankohtainen - hankimmeko vielä toisen lapsen (esikoinen nyt 1,5v). Toisaalta ajattelen, että esikoiselle olisi mukavampi jos olisi sisarus, mutta ei ole kokemusta ainoan lapsen tuntemuksista - onko se kamalaa / yksinäistä? Mitä etuja siinä kenties on?

Olen koooovin mukavuudenhaluinen ja tykkään nukkua piiitkät yöunet Nyt pitää valvoa vain yhden lapsen sairastelut ja nekin voi jakaa kahteen, kun mies ottaa oman osuutensa taakasta. Pidämme erittäin paljon matkustelusta ja siinä on nyt ollut taukoa.. toisaalta jos lapsilla on seuraa toisistaan, myös matkustelu on helpompaa(ko)? Entä arjen sujuvuus, kahdet harrastukset, kahdet ilot ja surut? Onko helpompaa vanhemmille jos lapsia on vain yksi...?

Kertokaa rehellisesti.. Haluan olla tässä asiassa mahdollisimman realistinen! En missään nimessä halua ylittää omia tai miehen jaksamisen ja sietokyvyn rajoja..

 

Kyllä koen kahden lapsen äitinä olemisen helpoksi. Lapsilla ikäeroa 1v 11kk ja esikoinen ei ollut ollenkaan mustasukkainen. Nykyään on paljon yhteisiä leikkejä ja ovat seuraksi toisilleen.

Painotan sitä, että lapsi otetaan mukaan vauvan odotukseen ja hoitoon, lisäksi vauvan synnyttyä pitää edellisenkin lapsen mahtua syliin yhtä aikaa, ettei koe itseään vähemmän tärkeäksi.

Todella kurjaa katsella erään kaverin ainoaa lasta, kun on jo esikoululainen ja niin selvästi kaipaa leikkikaveria... Ottaa usein leluja tietokoneelle ja katsoo netistä videoita, joissa toinen lapsi leikkii ja on leikkivinään tämän kanssa... Aina tulee paha mieli itselle, kun sitä touhua katsoo.

 

Itse olin yksinhuoltaja pojalleni kolme vuotta ja sitten meidän elämään tuli ihana mies jolla oli juuri kaksi vuotta täyttänyt poika joka asui hänen kanssaan ja on vain joka toinen viikonloppu äidillään. Muutimme alle vuoden seurustelun jälkeen saman katon alle joten elämä tietysti muuttui ihan täysin, mutta erittäin hyvällä tavalla. Nyt kun nuorempi lähtee vklpuksi äidilleen huomaa sen eron minkälaista oli kun oli yksi lapsi kahden sijaan ja enemmän yksi vaatii kuin kaksi. Yllättävää, mutta totta! Onhan heissä toki tuplasti perään katsottavaa, kun lähtee kotoa jonnekin, mutta heistä on suuresti seuraa toisilleen ja se taas helpottaa omaa arkielämää ja kotihommien sujuvuutta, kun ei tarvitse koko ajan olla seurana lapselle vaan voi keskittyä tekemään kotitöitä lasten ollessa hereillä ja niiden nukahdettua jaksaa ja kerkiää viettämään laatuaikaa sen aikuisen rakkaansa kanssa rauhassa ja hyvillä mielin. Meille on ihan suunnitellusti tulossa kolmas ja juuri samalla aatteella, että nyt jos vielä mielii tehä ja jaksaa kasvattaa lapsen, ni on sen aika ja onneksi tärppäsikin aika äkkiä. Kesäkuussa meitä on kolme, mutta en ole huolissani jaksamisesta jne, koska etenkin vanhempi poika jo innolla odottaa, että pääsisi hoivaamaan tulevaa pikku veljeään ja auttaa minua jo nyt paljon kotihommissa. Vanhempi poika täyttää elokuussa jo viisi ja nuorempi on nyt kolme vuotias. Heillä joskus ikäero tuottaa ongelmia, mutta on myös voimavara, koska isompi niin huonossa kuin hyvässäkin näyttää esimerkkiä nuoremmalleen, mutta toki on myös se, että se mitä isommat eeltä sitä pienet perässä..

 

Ite olen ainoa lapsi ja olisin kaivannut sisaruksia ja kaipaan niitä edelleen monissa tilanteissa.

Itse koen, että kahden lapsen kanssa elämä on huomattavasti hektisempää, mutta olen kovin onnellinen molemmista lapsista ja kaipaisin jopa lisää (vaikka siinä ei kyllä ole järjen hiventäkään). Esim. matkailu tuntuu nykyään lomalta "vaan" yhden lapsen kanssa. Yhden lapsen kanssahan toinen vanhemmista voi levätä, kahden kanssa molemmilla on kädet täynnä puuhaa. Toisaalta, kun lapset kasvavat, niin heistä on toivottavasti leikkiseuraa toisilleen.

Itse koen niin, että jos lapsia on enemmän kuin yksi, niin tällöin isän täytyy olla myös hyvin sitoutunut lastenhoitoon (ainakin meillä isä hoitaa iltaisin enimmäkseen vanhemman lapsen ja minä nuoremman). Esim. kahden lapsen nukuttaminen on vähän hankalaa yksin.

Itse olen tosissaan kovin onnellinen kahdesta lapsesta, mutta kaikille se ei sovi. Esim. vapaailta kahdestaan on haastavampaa järjestää, kun pitää miettiä hoitopaikka kahdelle lapselle. Jotkut kertovat tarinoita alati tappelevista lapsistaan, sekin voi olla aika rankkaa, jos on sellaisessa tilanteessa. Itse toivon, että meidän lapsista tulisi hyvät ystävät, jotka enemmänkin viihtyisivät kuin kinastelisivat yhdessä, sillä kyllä sisarukset ovat korvaamattomia koko elämän ajan.

 

[QUOTE="eräs";29540011]
Todella kurjaa katsella erään kaverin ainoaa lasta, kun on jo esikoululainen ja niin selvästi kaipaa leikkikaveria... Ottaa usein leluja tietokoneelle ja katsoo netistä videoita, joissa toinen lapsi leikkii ja on leikkivinään tämän kanssa... Aina tulee paha mieli itselle, kun sitä touhua katsoo.[/QUOTE]

Mullekin tulee paha mieli lapsen puolesta, kun ei edes hänen tilanteensa huomaava aikuinen voi vaikkapa vartiksi jakaa aikaansa lapsen kanssa. Katsoo vain kyynel silmäkulmassa, että onpa yksinäinen lapsi.

 

Meillä on lapset parin vuoden ikäerolla. Ovat todella tärkeät toisilleen, leikkivät paljon yhdessä, mutta myös kinastelevat paljon. Sairastamisia sun muita tulee tottakai enemmän, jos on tullakseen. Meillä tuo pikkulapsivaihe on jo ohi, joten sairaspäivien määrä on aika maltillista. Tekemistä on arjessa enemmän. Muistamista, kuskaamista, ostamista, pesemistä, opettamista.

Toinen lapsi oli alusta asti helpompi hoitaa, koska monet asiat olivat tuttuja, mutta toki aluksi on säpinää, kun mukana on sekä vauva että vielä pieni esikoinen. Matkustaminen on kivaa, mutta suunnittelua sekin vaatii enemmän. Varmasti vanhemmille on helpompaa, jos lapsia on yksi ja sekin todennäköisesti kasvaa hiukan pikkuvanhaksi. Kaksi lasta ei ole koskaan paikallaan eikä hiljaa Toisaalta pärjäävät hyvin koulussa, kavereidensa kesken ja muutenkin ryhmissä. Jos toisella on hankaluuksia löytää kavereita, toinen auttaa ja jos toinen ei jotain osaa, toinen opastaa.

Olen itse ainut lapsi ja koin useinkin oloni yksinäiseksi. Mutta olin ns. helppo lapsi. Sellainen pikkuvanha aikuisten seuraan tottunut. Ystävien kanssa olikin sitten hankalampaa varsinkin, jos tuli ristiriitoja, koska en vaan osannut selvitellä niitä. Tästä yritän aina itseäni muistutella, kun toimin tuomarina lapsijoukon riidoissa Sekin pitää harjoitella.

 

Minulla on useita sisaruksia. Tunsin itseni silti usein yksinäiseksi. En silti osannut solmia ystävyyssuhteita enkä toimia ristiriitatilanteissa. Pakon edessä opin jakamaan. Nyt kun olemme aikuisia, näemme sisarusten kanssa pari kertaa vuodessa. Kovin paljoa ei muuta yhteydenpitoa ole. Onneksi lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen opin näkemään itseni muutenkin kuin osana perheemme kuvioita. Nyt minulla on ystäviä ja hyvä elämä. Mies on ainoa lapsi, hänellä on todella hyvät välit vanhempiinsa ja paljon ihan lapsuudesta mukana pysyneitä ystäviä ja tuttavia.

 

Niin ja matkailu tulee kyllä tosi kalliiksi kahden yli 2v kanssa, kun täytyy maksaa lähes aikuisten lentolipun hinta. Ja kolmelle löysin vielä helposti hotellihuoneen, mut neljälle se vaatii aikamoista säätämistä.
Itse olen myös kova nukkumaan ja esikoisen kanssa nukkuminen onnistuikin hyvin. Kahden kanssa se ei meillä ole samanlaista, koska lapsilla on eri rytmit. Toinen on ilta- ja toinen aamuvirkku . Ja kun vauva valvottaa yöllä, niin siinä ei sitten päikkäreitä nukuta vauvan kanssa, koska esikoinen kaipaa leikkiseuraa (ellei esikoinen sitten itse satu nukkumaan päikkäreitä samaan aikaan kun vauva, meillä ei).
Mukavuudenhaluisille suosittelisin ainakin kolmen vuoden ikäeroa lapsille, koska tällöin isompi on jo vähän omatoiminen eikä tod. näk. pahassa uhmassa vauvan syntyessä. Toisaalta itselläni ei ole kokemusta siitä, että onko ikäero sitten jo liian suuri, jotta lapset leikkisivät keskenään.

 

Nää on näitä toisaalta-toisaalta-juttuja. Toisaalta lapsista on toisilleen seuraa ja siinä mielessä ite pääsee helpommalla - tykkäävät toisistaan, on hyviä leikkejä, ikävöivät toisiaan jos toinen on vaikka mummulassa yötä tms. Ainokaisella ois varmasti yksinäisempää.

Toisaalta, tappelevat välillä ku kissat ja koirat, ovat eri rytmeissä niinkuin näkyi jollain toisellakin olevan, eli nukkuminen on välillä vähän haasteellista. Kun toinen tenava on mummulassa/kaverilla, kotona on ihanan rauhallista Meillä on 2,5 vuoden ikäero, mitä pidän ihan sopivana - esikoinen osasi jo monia juttuja kun kuopus syntyi, mutta ovat sen verran saman ikäisiä että leikit onnistuu yhdessäkin. Ainakin välillä

 

Olen itse ollu ainut lapsi ja halusin itse ehdottomasti vähintään kaksi lasta. Kyllähän yhden lapsen kanssa oli helpompaa, mutta uskon että sisarus on niin suuri rikkaus sekä itselle että lapsille että kyllä se kannattaa. Meillä toinen lapsi on ollut hyvin vaativa ja isompi on kyllä kärsinyt pienemmän vaatimasta huomiosta, mutta uskon että se pian alkaa helpottaa. Yöt on onneksi nukkunut hyvin eikä ole pahemmin sairastellut, millä on todella suuri merkitys oman jaksamisen kannalta.
Mutta lapsista on ehdottomasti seuraa toisilleen vaikka ovat eri sukupuolta ja ikäeroakin on useampi vuosi. Isompi on kuitenkin vielä sen verran lapsi että tykkäää leikkiä pienten juttuja ja pienempi matkii kaiken mitä isompi tekee. Aamulla heti ekaksi kyselee toisen perään Riitoja toki riittää, mutta eiköhän se kuulu asiaan

 

No meillä nyt 3,5 ja 5 kk. Vauva herää välillä öisin, paljonkin. Olen parikymppinen, joten ei tunnu missään kyllä. Vähän väsyttää, mutta päiväunet voin nukkua jos niin käy. Jos olen yksin nukuttamassa molempia, niin siinä saa kyllä juosta huoneesta huoneeseen, kun kumpaakaan ei nukuttaisi, mutta jos mies on kotona, nukutetaan molemmat nuo. Esimerkiksi vauva ei jaksa istua sylissä, kun luen iltasatua esikoiselle. Ei aina jaksa maassakaan leikkiä, vaan haluaisi, että kannettaisiin tai juteltaisiin suoraan vauvalle katsoen silmiin. Tämä luonnollisesti on vaikeaa iltasatua lukeassa (yrittänyt olen, mutta en ole noita kirjoja ulkoa ehtinyt lukea). Tämä siis onnistuu, kun on se mies, joka voi myös sen iltasadun lukea. Välillä en ehdi ruokaa syödä, kun vauva ei jaksa olla (hammaskipua) ja ruokaa syön sitten suunnilleen siinä aina ohimennen vähän tai jos mies sattuu olemaan kotona sillon, eikä syö, niin saan syödä rauhassa.

Mutta kahden lapsen yh olisi vaikeaa olla.

Kaupassa en ole tainnut koskaan käydä noiden molempien kanssa, paitsi rattailla kyllä. Esikoisen kanssa käydään autolla kaupassa. Kyllä se vauvankin kanssa onnistuisi, mutta paljon helpompaa ilman. Sitäpaitsi pitäisi löytää kärryt, joissa on se vauvan istuin valmiina, kun tuo autonkoppa on vähän surkea siihen,k un ei mahdu sitten ostokset.

Ulos lähteminen on kamalaa, vieraille meneminen on kamalaa. Valmistautumiseen menee, kauan. Pitää olla kahden lapsen varavaatteet, vaivat, ruoat, pullot, rätit, lelut tms. Kantoliina on kyllä erinomainen, kun voi sitten nukahtaa siihen.

Mutta ei tämä sinänsä rankalta tunnu Ihan kivaa tämä on ja helpottaa, kun vauva jaksaisi taas olla yksin. Vastasyntyneenä oli niin ihanaa ja helppoa, kun vauva pelkästään nukkui ja söi.

Esikoinen myös auttaa paljon ja uskon, että näistä tulee vielä hyvät kaverit toisilleen, kun tuo nuorempi vähän kasvaa. Teidän ikäerolla sanoisin, että opeta se esikoinen ilman vaippoja heti kun voit. Meillä oppi 2v. Olisi hankalaa vauvan kanssa se esikoiselle opettaa, meillä oli siinä ainakin aikamoinen homma ja siivoaminen.

 

Meillä on 2,5-vuotta lasten ikäero ja on mielestäni ihan hyvä. Alkuun esikoinen oli kovinkin mustasukkainen, töni, puri, löikin, mutta ajan kanssa helpotti tuokin. Esikoinen alkoi nukkua jo siinä vaiheessa kokonaisia yöunia kun kuopus syntyi, joka olikin erittäin hyväuninen.

Nykyään leikkivät hyvin yhdessä, mitä välillä kinaavat. Varmasti pitäis enempi olla esikoista viihdyttämässä ja leikittämässä, jos ainoaksi olis jäänyt. Ja nyt niitä on kumpaakin merkkiäkin. Mielestäni työnmäärä on tosiaan kaksin kertaistunut, kun puet, annat ruuat, juomat. Toisaalta lapset kasvaa niin nopeasti, että on väliaikasta. Ja hiljaista hetkeä ei enää tässä talossa ole.. Onneks tuli toinenkin tehtyä, olis varmaan joskus harmittanu jos ei olis. Ihana ajatella että heillä on toisensa jakamassa lapsuusmuistot aikusenakin.

 

Nii unohdin ite mainita juuri tuonki pointin, että kahden lapsen kanssa syntyy niitä tämä on minun lelu ei kun minun, minä leikin sillä eikun minä taisteluita... Meillä etenki, kun uusioperhe ja molemmille pojille kerinnyt muotoutua jo tietyt lelut tärkeiksi, ni alkuun syntyi hirmusiaki sotia siitä, että saako sillä toinen leikkiä, mutta ainaki meillä se on jo tasaantunut ja ollaan tehty selväksi, että olipa lelu kumman tahansa tai olipa nahistelun aloittanut kumpi tahansa, ni jos siitä pitää tapella, ni se lelu lähtee jemmaan niin pitkäksi aikaa kunnes sillä taas osataan leikkiä nätisti yhdessä! Ja toisaalta se on vaa hyvän merkki, että uskaltaavat myös osoittaa mieltään toisilleen, kun se on sen merkki, että luottaavat, että toinen pysyy siinä vaikka kuinka tulis välillä eripuraa ja aina osaavat kuitenki pyytää toisiltaan anteeksi ja hyvitellä ja kun toinen lähtee reissuun, ni heti toinen on, et ikävä on jo.. <3

 

Meillä kolme lasta, ikäero 2 v sekä 3 v. Muakin jännitti että miten pärjään kahden pienen kanssa, kun esikoinen oli juuri täyttänyt 2 v kun vauva syntyi. Minusta arki kahden lapsen kanssa oli hauskempi ja helpomi kuin yhden. Lapset ovat melkein aina tulleet hyvin toimeen keskenään, ja mulle jää paljon aikaa iselleni kun he leikkivät omia leikkejä. Nytkin kuulen taustalla leikin ääniä. Totta kai välillä tappelevat ja riitelevät, mutta sehän on osa perhe-elämää, ja lopulta saavat luvan pyytää anteeksi. Kun eka lapsi syntyy, se syntyyy pariskunnalle, kun toinen syntyy, se syntyy perheeseen. Jos saan suoraan sanoa, niin minusta on itsekästä hankkia tietoisesti vain yksi lapsi. Lapset tarvitsevat sisaruksia. (Totta kai eri juttu jos ne sisarukset eivät synny vaikaa halutut ovat.)

 

Joku sanoi joskus että eka lapsi muuttaa elämää 50% ja toinen toiset 50%, näin se taitaa olla. Onhan se hankalampaa kun on kaksi mm. Ei voi nukkua päikkäreitä, kaksi ei taatusti nuku pitkään aamulla, kahdet pukemiset, kaksi huutaa samaanaikaan joten meteliä riittää.

Olen itse kuitenkin ainut lapsi ja olin lapsena todella surullinen siitä, kaikilla muilla oli sisarus ja leikkitoveri vieressä. Minä jouduin menemään aina ovelta ovelle kysymän kuka voisi leikkiä kanssani. Siksi en itse koskaan haluaisi että lapsellani ei olisi sisarusta/sisaruksia. Nyt kun katsoo noita siskoksia niin olen usein miettinyt että päätös sisaruksesta oli oikea. He todella rakastavat toisiaan ja isompi on ylpeä että saa olla isosisko jne.

Toki myös riitoja saa selvitellä mutta hyvin viihtyvät keskenään vaikka ikäeroa on 3v4kk.

 

Itse olen ainoa lapsi, mutta en ollut lapsena yksinäinen enkä kaivannut sisarusta kuin hetkellisesti teini-iässä, oman hoivaamisvietin herättyä. Aika ankeaa, jos lapsen ystävyyssuhteet on sisaruksen varassa, ikäeroakin useimmiten on sen verran, ettei sisarusten leikit ole luonnostaan samalla tasolla.

Minulla on vain yksi lapsi, sillä vauva- ja taaperovaihe oli niin rankka, etten olisi toista samanmoista vaihetta ihan putkeen jaksanut. Nyt lapsi on 4-vuotias ja sisarus toiveissa, tässä tilanteessa se toinen lapsi on ikäänkuin toinen kierros, en usko että 5-6-vuotias sisarus ei tekee vauvavaiheesta sen helpompaa tai rankempaa. Lapsen kanssa on viime ajat ollut helppoa ja kivaa, joten ainakin osaan suhtautua yöheräilyihin ja uhmaan paremmin ohimenevänä vaiheena.

 

[QUOTE="vieras.";29540076]Mullekin tulee paha mieli lapsen puolesta, kun ei edes hänen tilanteensa huomaava aikuinen voi vaikkapa vartiksi jakaa aikaansa lapsen kanssa. Katsoo vain kyynel silmäkulmassa, että onpa yksinäinen lapsi.[/QUOTE]

Aika typerää tuosta olettaa, etten muka hoitaisi tai huomioisi tuota kyseistä lasta... Nämä tilanteet, jotka jäänyt harmittamaan on ollut aina sellaisia, että olen ollut vain pikaisesti käymässä tai ollut juuri pois lähdössä, kun on aloittanut tuon leikin.

Melko usein ollaan otettu tuo lapsi reissulle mukaan tai meille yökyläilemään ja päivälläkin hoitoon, että on päässyt meidän lasten kanssa leikkimään, mutta viime aikoina ei ole ollut mahdollista vointini takia.
Lisäksi on mennyt hieman maku kyseisen lapsen vanhempiin, kun aiemmin vuorotellen hoidimme toistemme lapsia niin, että minä vein meidän 2 helppohoitoista lasta hoitoon ja vastaavasti otettiin tämä kaverini erityislapsi hoitoon, mutta nyt ovat alkaneet olla sitä mieltä, että koska meillä on 2 lasta, niin yhdestä meidän lasten hoitokerrasta meidän tulisi ottaa heidän lapsensa kaksi kertaa hoitoon, koska meillä on 2 lasta!!! Todellisuudessa tämä kaverini erityislapsi on vaikeampi hoitaa, kuin meidän 2 lasta... Ja heillä on lisäksi muitakin hoitopaikkoja lapsella, lapsi käy joka toinen viikonloppu mummolassa yötä, kun meidän lapset yökyläilee maksimissaan 2 kertaa vuodessa...

 

Työmäärä tuplaantui, väsymys tuplaantui, rakkaus tuplaantui

Hetkeäkään en ole katunut vaikka rankkaa on ajoittain ollut. Esikoinen nyt 3v3kk, kuopus 5kk.

 

[QUOTE="eräs";29540359]Aika typerää tuosta olettaa, etten muka hoitaisi tai huomioisi tuota kyseistä lasta... Nämä tilanteet, jotka jäänyt harmittamaan on ollut aina sellaisia, että olen ollut vain pikaisesti käymässä tai ollut juuri pois lähdössä, kun on aloittanut tuon leikin.

Melko usein ollaan otettu tuo lapsi reissulle mukaan tai meille yökyläilemään ja päivälläkin hoitoon, että on päässyt meidän lasten kanssa leikkimään, mutta viime aikoina ei ole ollut mahdollista vointini takia.
Lisäksi on mennyt hieman maku kyseisen lapsen vanhempiin, kun aiemmin vuorotellen hoidimme toistemme lapsia niin, että minä vein meidän 2 helppohoitoista lasta hoitoon ja vastaavasti otettiin tämä kaverini erityislapsi hoitoon, mutta nyt ovat alkaneet olla sitä mieltä, että koska meillä on 2 lasta, niin yhdestä meidän lasten hoitokerrasta meidän tulisi ottaa heidän lapsensa kaksi kertaa hoitoon, koska meillä on 2 lasta!!! Todellisuudessa tämä kaverini erityislapsi on vaikeampi hoitaa, kuin meidän 2 lasta... Ja heillä on lisäksi muitakin hoitopaikkoja lapsella, lapsi käy joka toinen viikonloppu mummolassa yötä, kun meidän lapset yökyläilee maksimissaan 2 kertaa vuodessa...[/QUOTE]

Ai kyseessä onkin nyt erityislapsi. Ehkä sekin vaikuttaa sekä käyttäytymiseen tietokoneen ääressä että mahdolliseen kaverittomuuteen.

 

[QUOTE="vieras.";29540445]Ai kyseessä onkin nyt erityislapsi. Ehkä sekin vaikuttaa sekä käyttäytymiseen tietokoneen ääressä että mahdolliseen kaverittomuuteen.[/QUOTE]

Kyllä kyseessä on erityislapsi, mutta enpä usko tuon käytöksen johtuvan muusta, kuin kavereiden puutteesta... Lapsella siis on ulkoisesti näkyvä poikkeama vartalossa ja tämän lisäksi keskittymisvaikeuksia, ad/hd-diagnoosi jota hoidetaan lääkkeillä.

 

[QUOTE="vieras.";29540445]Ai kyseessä onkin nyt erityislapsi. Ehkä sekin vaikuttaa sekä käyttäytymiseen tietokoneen ääressä että mahdolliseen kaverittomuuteen.[/QUOTE]

Niin ja tuo kaverittomuus taas mielestäni johtuu ihan vain vanhemmista...

 

Elämä muuttui kotona 'vuorotyöksi'. Oli tunne, että koti on kuin työpaikka, jossa vuoroissa toimimalla saadaan arki pyörimään. Parisuhdeaikaa ei käytännössä ollut. Tämä korostuu paitsi pikkulapsiaikana, eritysesti kun lapset ovat kouluikäisiä ja alkaa harrastus-kaveri yms. ralli. Arki on yhtä tiivistä aikataulua.

Esikoisella olisi jäänyt paljon väliin jos ei olisi sisarusta. Todella paljon. Kun lapset leikkivät keskenään, vanhemmilta jää pois viihdyttäjän rooli. Tilalle tulee sovittelijan rooli. Kun ikäeroa on useampi vuosi, vanhempi kasvattaa nuorempaa. Siitä on valtava apu ja nuorempi oppii myös taitoja nopeammin. Mutta myös ne vähemmän kivat asiat.

hirveän moni parisuhde päättyy toisen lapsen jälkeen. En ihmettele miksi. Toinen lapsi muuttaa perheen dynamiikkaa; ennen toimittiin yhdessä yhden pienen ihmisen kasvattajina, toisen lapsen jälkeen aikaa ja energiaa pitää hajauttaa ja tehdä asioita paljon myös erikseen. Myös kasvatusnäkemyksissä ja perheenjäsenten välisissä kemioissa on väriä enemmän. Vahvassa arkea kestävässä parisuhteessa useampi lapsi talossa on vaihe, joka eletään ja sitten taas nautitaan rauhasta.

 

Meillä lapsilla 1v10kk ikäeroa. Esikoinen oli heti alusta asti ylpeä isosisko ja heti kun vauvan kanssa kotiuduttiin sai pitää vauvaa sylissä (sohvalla tyynyillä tuettuna . Olihan se alku rankkaa, varsinkin kun kuopus oli ekat 2v vain sylissä tyytyväinen.. Nyt kun lapset on 4v ja 6v, ei minnekään voi mennä ilman toista, yhdessä leikitään ja yhdessä kinastellaan. Sitten halitaan ja pyydetään anteeksi. hetkeäkään ei oo kaduttu että päätettiin yrittää esikoiselle leikkikaveria! Nyt on kolmas tulossa ja vähän kieltämättä hirvittää.

 

Onko se hankaloitunut / monimutkaistunut / tullut rankemmaksi taikka jopa helpommaksi? Vai onko siinä eroa onko perheessä yksi vai kaksi lasta? Useamman kuin kahden lapsen äidit - en edes halua kuulla minkälaista se on

Et vai Mutta entä jos tuleekin kaksoset tai vielä useampi kerralla. Meille tuli esikoisen jälkeen kaksoset. Elämä muuttui ihan toiseksi, kun toinen kaksosista on vammainen. Välillä on ollut hyvinkin rankkaa, mutta vastapainona elämässä on ollut sisältöä. Erilaiset terapiat, Kelan viidakko ja sairaalat ovat tulleet tutuksi.

Turha asioita on liikaa miettitä etukäteen. Jos haluaa vain istuskella nojatuolissa ja päästä helpolla, niin siinä tapauksessa ei kannata hankkia lapsia. Jos taas haluaa oikeaa elämää iloineen ja murheineen, niin sellaiseen elämään lapset sopivat paremmin kuin hyvin.

 

Kahden ensimmäisen ikäero on 1v1kk,mä en kokenut muuta raskasta/hankalaa kun sen,että isompikaan ei kävellyt(oli siis kannettavissa)vielä silloin,molemmat vaipoissa..Pienemmän lähtiessä liikkeelle ja loittaessa leikit,nämä oli kuin parhaat kaverit.

Kolmannen kanssa sitten alkoi eripura,varsinkin toisen ja kolmannen lapsen välissä,ikäeroa 3v4kk)..Kolmas ei oikein sopinut isompien leikkeihin,ymmärrettävää sinään,että toisilla alkoi olla jo "isompien" leikit ja pienimmän legorakennelmien kaataminen suututti.

Mutta,mulla on 3 sisarusta,isosiskon kanssa ikäeroa 2v4kk,eikä tulla toimeen mitenkään.Ei tultu lapsenakaan.Pikkusiskoon ikäeroa 11v9kk ja ollaan oltu aina läheisiä,samoin kuin pikkuveljenkin kanssa,ikäerolla 13v.