Keskituloinen
Hei!
Ajattelin aloittaa keskustelun aiheesta, joka itseäni tällä hetkellä pyörii mielessäni.
Olen perus duunaniperheen n.30 vee lapsi ja kouluttautunut ihan ok palkkaiseen akateemiseen ammattiin. Mieheni on kuukausipalkaltaan vastaavassa työssä kuin minä ja meillä ei ole vielä lapsia. Olen elänyt suht köyhän, mutta onnellisen lapsuuden. Vaikka olenkin saanut aina kaiken tarpeellisen, mitään ei ole voinut tuosta noin vaan ostaa, vaan aina on pitänyt kunnolla säästää, ulkona ei ole koskaan käyty syömässä tai matkusteltu. Nyt aikuisiällä elämme mieheni kanssa aivan vastakohtaista elämää muun muassa matkustellen paljon. Vaikka elämme aika normaalia arkea tuloeromme vanhempiini nähden tuntuu vain entisestään korostuvan, nyt kun molemmat vanhempani ovat eläkkeellä.
Nyt olenkin huomannu aikuisiällä oman rahankäytön ja elämänlaadun olevan sellainen asia josta en pysty täysin puhumaan vanhempieni kanssa. Ostimme mieheni kanssa vastottain ensimmäisen yhteisen kodin ja nyt edessä on luonnollisestikin ollut muutamia suurempia sisustushankintoja. Koska tiedän, että vanhemmillani ei ole ollut koskaan rahaa, hävettää kertoa, että olemme ostaneet uuteen kotiimme Artekin pöydän tai suunnittelemme uuden sohvan ostoa Vepsäläiseltä. Kun kerroin pöydän ostosta äidiltä tulikin jo kauhistunutta ihmettelyä siitä, mitä me teemme niin isolla ja kalliilla pöydällä. Mietin myös usein, että onneksi asumme eri paikkakunnilla, jotta he eivät tiedä miten usein käymme esim. ulkona syömässä. Usein huomaan joutuvani vähättelemään ja häpeämään omia hankintojamme, joista itse olemme tavattoman onnellisia ja jotka eivät meille suinkaan ole mitään hetken mielijohteita vaan ajatuksella mietittyjä loppuelämän hankintoja.
Onko muilla "vaatimattoman" perheen lapsilla ajatuksia tai kokemusta vastaavasta?
Ajattelin aloittaa keskustelun aiheesta, joka itseäni tällä hetkellä pyörii mielessäni.
Olen perus duunaniperheen n.30 vee lapsi ja kouluttautunut ihan ok palkkaiseen akateemiseen ammattiin. Mieheni on kuukausipalkaltaan vastaavassa työssä kuin minä ja meillä ei ole vielä lapsia. Olen elänyt suht köyhän, mutta onnellisen lapsuuden. Vaikka olenkin saanut aina kaiken tarpeellisen, mitään ei ole voinut tuosta noin vaan ostaa, vaan aina on pitänyt kunnolla säästää, ulkona ei ole koskaan käyty syömässä tai matkusteltu. Nyt aikuisiällä elämme mieheni kanssa aivan vastakohtaista elämää muun muassa matkustellen paljon. Vaikka elämme aika normaalia arkea tuloeromme vanhempiini nähden tuntuu vain entisestään korostuvan, nyt kun molemmat vanhempani ovat eläkkeellä.
Nyt olenkin huomannu aikuisiällä oman rahankäytön ja elämänlaadun olevan sellainen asia josta en pysty täysin puhumaan vanhempieni kanssa. Ostimme mieheni kanssa vastottain ensimmäisen yhteisen kodin ja nyt edessä on luonnollisestikin ollut muutamia suurempia sisustushankintoja. Koska tiedän, että vanhemmillani ei ole ollut koskaan rahaa, hävettää kertoa, että olemme ostaneet uuteen kotiimme Artekin pöydän tai suunnittelemme uuden sohvan ostoa Vepsäläiseltä. Kun kerroin pöydän ostosta äidiltä tulikin jo kauhistunutta ihmettelyä siitä, mitä me teemme niin isolla ja kalliilla pöydällä. Mietin myös usein, että onneksi asumme eri paikkakunnilla, jotta he eivät tiedä miten usein käymme esim. ulkona syömässä. Usein huomaan joutuvani vähättelemään ja häpeämään omia hankintojamme, joista itse olemme tavattoman onnellisia ja jotka eivät meille suinkaan ole mitään hetken mielijohteita vaan ajatuksella mietittyjä loppuelämän hankintoja.
Onko muilla "vaatimattoman" perheen lapsilla ajatuksia tai kokemusta vastaavasta?