"Jenni"
Meillä on ikäeroa 14 vuotta. Minä 26v ja mies 40v. Tosin minusta ikäero ei tunnu missään, ainakaan meidän kohdallamme. Mä olen nopea ihastumaan ja hullaannun helposti. Olemme seurustelleen nelisen kuukautta, joten ennen enemmän ja vähemmän kavereita pari kuukautta.
Aluksi olin maailman rakastunein ja mies oli suoraan taivaasta tippunut unelmieni prinssi. Ajan kanssa ihastus on laantunut. Jollain tapaa minä rakastan miestä ja hän on niin osa joka päiväistä elämääni, etten oikein osaisi edes kuvitella, miltä tuntuisi elää ilman häntä. Meillä on hauskaa yhdessä. Kävimme joulun alla ulkomailla ja se kaupunkiloma oli parasta, mitä olen kokenut aikoihin.
Mies on esitellyt minut äidilleen, veljelleen ja parille kaverilleen. Puhuu minusta tyttöystävänään.
Alkuhuuman jälkeen suurin ihastus on kuitenkin alkanut laantumaan. Nyt emmin vähän väliä, onko mies sittenkään se, kenen kanssa haluan viettää loppuelämän. Välillä melkein rukoilen, että tapaamisemme peruuntuisi miehen taholta, sillä mä en osaa sanoa ei. Sitten kun nähdään, niin meillä on todella ihanaa yhdessä.
Meillä on välimatkaa noin 80km ja yleensä lapsettomat vapaapäivät menee ajellessa suuntaan tai toiseen. Rehellisesti sanottuna koen sen raskaana. Mulla on ikävä niitä aikoja, kun oli vapaapäivä ja sain vaan olla yksin koko päivän ja tehdä mitä haluan. Vapaapäiviä, kun sain yksin nukkua niin pitkään kuin halusin ja tehdä mitä halusin. Lapsettomat viikonloput, kun touhusin tyttökavereiden kanssa kaikkea hauskaa. Mulla niin ikävä noita aikoja. Silti..osa minusta kaipaa myös miestä noihin vapaapäiviin.
En tiedä mitä tekisin.. Osa minusta on niin rakastunut, että sydän itkisi verta, jos en saisi olla miehen kanssa. Osa minusta olisi todella helpottunut, jos tämä suhde loppuisi.
Mitä teen?
Aluksi olin maailman rakastunein ja mies oli suoraan taivaasta tippunut unelmieni prinssi. Ajan kanssa ihastus on laantunut. Jollain tapaa minä rakastan miestä ja hän on niin osa joka päiväistä elämääni, etten oikein osaisi edes kuvitella, miltä tuntuisi elää ilman häntä. Meillä on hauskaa yhdessä. Kävimme joulun alla ulkomailla ja se kaupunkiloma oli parasta, mitä olen kokenut aikoihin.
Mies on esitellyt minut äidilleen, veljelleen ja parille kaverilleen. Puhuu minusta tyttöystävänään.
Alkuhuuman jälkeen suurin ihastus on kuitenkin alkanut laantumaan. Nyt emmin vähän väliä, onko mies sittenkään se, kenen kanssa haluan viettää loppuelämän. Välillä melkein rukoilen, että tapaamisemme peruuntuisi miehen taholta, sillä mä en osaa sanoa ei. Sitten kun nähdään, niin meillä on todella ihanaa yhdessä.
Meillä on välimatkaa noin 80km ja yleensä lapsettomat vapaapäivät menee ajellessa suuntaan tai toiseen. Rehellisesti sanottuna koen sen raskaana. Mulla on ikävä niitä aikoja, kun oli vapaapäivä ja sain vaan olla yksin koko päivän ja tehdä mitä haluan. Vapaapäiviä, kun sain yksin nukkua niin pitkään kuin halusin ja tehdä mitä halusin. Lapsettomat viikonloput, kun touhusin tyttökavereiden kanssa kaikkea hauskaa. Mulla niin ikävä noita aikoja. Silti..osa minusta kaipaa myös miestä noihin vapaapäiviin.
En tiedä mitä tekisin.. Osa minusta on niin rakastunut, että sydän itkisi verta, jos en saisi olla miehen kanssa. Osa minusta olisi todella helpottunut, jos tämä suhde loppuisi.
Mitä teen?