Kumman eettinen velvollisuus on muuttaa käytöstään - vanhemman vai lapsen?

Olen itse sitä mieltä, että jos vanhempi ja lapsi ajautuvat perheessä ongelmiin, niin ongelmaa lähdetään ratkomaan niin, että vanhempi on ensimmäinen joka muuttaa käytöstään.

Jos esim. isällä on tapa nimitellä lapsia, niin isällä on mielestäni velvollisuus muuttaa käytöstään. Ensisijaisesti velvollisuus ei siis ole lapsilla ajatella "että isä on oman kurjan lapsuutensa/työstressin ym orja".

Mutta kuinka kauan asetelma on näin päin? Aina, vai siihen asti kunnes lapsi aikuistuu? Jos vanhempi huomauttelee esim. 40-vuotiaan lapsensa väärästä ammattivalinnasta, onko oikein että näinkin vanha lapsi vielä suuttuu näistä arvosteluista, vai pitäisikö tuossa iässä jo ymmärtää taustoja? Onko lapsen velvollisuus viimeistään aikuisena tuntea suurta rakkautta sellaista vanhempaa kohtaan, joka käyttäytyy pahasti? Tarvitseeko tuntea syyllisyyttä, jos ei tunne vanhempaansa kohtaan lämpimästi, vaikka ymmärtääkin tämän loukkaavan käytöksen taustat?

 

jos molemmat on AIKUISIA IÄLTÄÄN, minusta tilanne ei ole niin yksiselitteinen. kumpikin voi olla väärässä, oli ikää 60v tai 30v. ei oman vanhemman kanna ole pakko olla väleissä. jokainen päättää itse miten tekee tässä elämässä. kaikkia virheitä ei ole pakko antaa anteeksi.

 

jos isällä on tapana nimitellä lapsiaan, eihän lapsi tee siinä mitään väärää. Mutta jos vaikka lapsella on tapana jättää tavarat mihin sattuu, ja isä ärsyyntyy siitä, isällä on velvollisuus opettaa ja ohjata lasta toimimaan toisin, mutta ei sietää sotkua, koska "aikuisen pitää muuttua".

Aikuisen lapsen ja vanhemman suhteeseen pätevät mielestäni pitkälti normaalin kanssakäymisen säännöt - kummalllakaan ei ole velvollisuus yksin hoitaa suhdetta, eikä kummankaan tarvitse sietää asiatonta kohtelua. Kuinka moni kehtaisi mennä ystävän kotiin arvostelemaan häntä ja sisustusta, ja kuinka moni viitsisi kuunnella haukkumista ystävältä ja sietää sitä loputtomiin, "koska ystävällä oli niin kurja lapsuus"?

 

On kolme täysin eri asiaa:

1) Ymmärtää
2) Hyväksyä
3) Antaa jatkua

Huonoa käytöstä voi ymmärtää, mutta ymmärtämisestä huolimatta sitä ei ole pakko hyväksyä ja etenkään sen ei ole pakko antaa jatkua. Kyllä pedofiilitkin ovat YMMÄRRETTÄVIÄ (lähes aina itsekin lapsena hyväksikäytettyjä jne), mutta ei lasten hyväksikäytöä tarvitse silti hyväksyä, ja sen toiminnan saa estää. Ja oman vanhemman (tai kenen tahansa muunkin) huonon käytöksen voi ymmärtää, mutta sitä ei tarvitse hyväksyä ja sen vaikutuspiirissä ei tarvitse itseään pitää.

 

Mun mielestä tuo käytöksen muuttaminen on hyödyllistä siinä suhteessa, että miettii, millaista esimerkkiä antaa lapselleen. On turha meuhkata jälkikasvulle siitä, ettei se siivoa jälkiään, jos itsekin on kauhean sotkuinen. Joten jos halutaan lapsen käytöksessä jotain muutosta, ensin tarkistetaan se esimerkki mitä annetaan, ja sitten aletaan odottaa lapselta muutosta parempaan suuntaan.

 

Omalla isälläni on ollut aina tapana sanoa pahasti. Lapsena sen hyväksyi, nyt en ollenkaan. Lapsena sitä vain välitti, teki vanhemmat mitä tahansa. Nyt en hyväksy vaikka ymmärränkin erilailla. Isällä on paljon ongelmia jne. mutta eivät ne minun vikani ole tai minun tarvitse sitä kestää koska hänellä on siihen joku syy. Kaikkeen toimintaan on aina joku syy.

 

[QUOTE="jep";29308793]jos isällä on tapana nimitellä lapsiaan, eihän lapsi tee siinä mitään väärää. Mutta jos vaikka lapsella on tapana jättää tavarat mihin sattuu, ja isä ärsyyntyy siitä, isällä on velvollisuus opettaa ja ohjata lasta toimimaan toisin, mutta ei sietää sotkua, koska "aikuisen pitää muuttua".
[/QUOTE]

Kiitos, kysyisin vielä tarkennuksena että jos isä nimittelee lapsiaan niin tekeekö lapsi väärin jos lapsi rupeaa uhmakkaaksi ja alkaa inhota isää? Jos lapsi inhoaa isäänsä vielä 40-vuotiaanakin, nimittelyn yhä jatkuessa, niin onko se ok? Vai pitäisikö silloin ymmärtää taustat ja hyväksyä ne?

 

Vai pitäisikö silloin ymmärtää taustat ja hyväksyä ne?

Hyödyttääkö se sinua jos jätät taustat ymmärtämättä ja hyväksymättä?

 

Itse olen mietiskellyt samaa asiaa. Oma isäni on todella paha suustaan, haukkuu ja mollaa muita, enkä koskaan ole kuullut että hän olisi kiittänyt minua tai pyytänyt anteeksi.

Pienen ikäni olen häntä "sietänyt" koska olen ymmärtänyt, että huono käytös johtuu monesta asiasta (lapsuus, sairaus).. Noh selittäviä tekijöitä aina löytää jos haluaa.

NYT kuitenkin mitta on alkanut tulla täyteen ja ymmärrys alkanut loppumaan. Ei jaksa enää sitä ainaista negatiivisuutta, huutamista, haukkumista. Itse kun kuitenkin käyttäydyn häntä kohtaan aina normaalisti eli en hauku tai huuda hänelle.

Sanoin äidilleni yksi päivä että en olisi tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä jos hän ei olisi isäni.. Mutta hän kuitenkin on, se ainoa tämän elämäni aikana.

Ei tämä ole helppoa.

 

Kiitos, kysyisin vielä tarkennuksena että jos isä nimittelee lapsiaan niin tekeekö lapsi väärin jos lapsi rupeaa uhmakkaaksi ja alkaa inhota isää? Jos lapsi inhoaa isäänsä vielä 40-vuotiaanakin, nimittelyn yhä jatkuessa, niin onko se ok? Vai pitäisikö silloin ymmärtää taustat ja hyväksyä ne?

Kyllä luulis että se isä jo vanhuuteen mennessä ymmärtäis olla nimittelemättä, sekä ymmärtäis oman taustansa ja hyväksyis sen.

Ei ole mitään syytä miksi pitäis sietää toiselta (varsinkaan omalta vanhemmalta!) halventavaa käytöstä.

 

Kiitos, kysyisin vielä tarkennuksena että jos isä nimittelee lapsiaan niin tekeekö lapsi väärin jos lapsi rupeaa uhmakkaaksi ja alkaa inhota isää?

Uhmakkuus nyt harvoin auttaa mitään. Niin pitkään kuin vanhempi aikaansaa sinussa tunnereaktion, olet hänessä kiinni. Aikuisuuteen kuuluisi se, että ymmärtää vanhempansa erillisiksi ihmisiksi eikä enää reagoin tunteella heidän tekemisiinsä. Ne kun eivät enää oikeasti vaikuta sinuun, toisin kuin lapsena (josta se tunnereaktio tuleekin).

Jos lapsi inhoaa isäänsä vielä 40-vuotiaanakin, nimittelyn yhä jatkuessa, niin onko se ok?

Tottakai huonosti käyttäytyviä ihmisiä saa inhota vaikka 100 vuotiaana. Miksi ei saisi? Ihmeen moni kuvittelee että "kypsä aikuisuus" tarkoittaa sitä että sietää mitä tahansa paskaa ilmekään värähtämättä. Päinvastoin, kypsä aikuinen osaa ja uskaltaa valita seuransa.

Vai pitäisikö silloin ymmärtää taustat ja hyväksyä ne?

Ja tottakai aina on hyvä ymmärtää asioiden taustat ja hyväksyä vallitseva todellisuus. Mutta ymmärrä, ettei tämä ole mitenkään ristiriidassa edellisen kohdan kanssa. Voi ymmärtää jonkun käytöstä mutta miksi ihmeessä se tarkoittaisi että sinun pitää altistaa itsesi sille? Minäkin ymmärrän miksi puliukko ryyppää, mutta ei se tarkoita että minun pitäisi viettää aikaani puliukkojen seurassa.

 

Sanoin äidilleni yksi päivä että en olisi tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä jos hän ei olisi isäni.. Mutta hän kuitenkin on, se ainoa tämän elämäni aikana.

Koet siis olevasi isällesi niin paljon velkaa jostakin, että se oikeuttaa hänet kohtelemaan sinua huonosti ja sinun vain pitää sietää se (koska olet sen hänelle velkaa?). Sitähän se "hän on sentään isäni" tarkoittaa.

Mietipä asia niin päin, että on kaksi ihmistä: toinen vaikkapa kaukainen naapuri, joka ei ole ollut sinun kanssasi juurikaan tekemisissä, mutta joka silti aina kohdatessanne haukkuu ja mollaa sinua vaikka sinä olet hänelle ystävällinen.

Sitten on isäsi: ihminen jonka pitäisi olla äitisi ohella sinulle maailman tärkein henkilö, ainakin lapsuudessa. Joku, joka on TEHNYT sinut tähän maailmaan, ja jonka tehtävä on opastaa, tukea ja rakastaa sinua. Sen sijaan että hän tekisi näin, hän onkin sinulle julma ja alistava hahmo, joka vain haukkuu sinua eikä löydä sinusta mitään hyvää.

Kumpi näistä henkilöistä tekee enemmän väärin? Vastaus: jälkimmäinen. Ja sinä vielä tunnet että SINÄ olet hänelle jotain velkaa ja siksi sinun pitää sietää tuota kohtelua? Huomaathan kuinka kieroutunut tuo logiikka on?