"Suvi"
Moikka vaan. En ole koskaan aiemmin kirjottanut tänne kaksplussaan, enkä koe tarvetta pullistella hyvällä äitiydelläni tai kysellä neuvoja asioihin joissa en niin hyvä ole, koska minun mielestäni koko sivustolla leijailee aika negatiivissävytteinen ilmapiiri. Tässä keskustelussa se oikein korostuu ja pakko avata kerrankin oma sanainen arkkuni ihan yleisesti, sen enempää nimimerkkejä erittelemättä keille tämä voisi olla suunnattu.
Mihin on kadonnut ihmisten aito kiinnostus muiden hyvinvointia kohtaan ja toisten tukeminen? Oli sitten alaikäinen, vanhus, lihava, anorektikko, ongelmissa, varoissaan, missä tahansa tilanteessa. Miksi on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että haluaa toisille hyvää ja saa aidosti kiksejä siitä, että välittää muista? Miksi ei kohdella muita kuin haluttaisi itseämme kohdeltavan?
Minua suoraan sanottuna oksettaa se, miten tällä palstalla nykyään näkee niin paljon sitä, miten pyritään todistelemaan että mä olen parempi äiti kuin sinä tai tuo ja syy siihen on tämä ja tuo. Minä osaan tehdä kaiken ja pyrin auttamatta siihen. Jos joku (tässä ketjussa Sarita) on ajautunut elämänpolultansa vähän syrjään, se kertoo vain sen, että minä olen parempi äiti kun omat lapseni eivät ole tuossa tilanteessa. Ja paskan marjat sanon mää. Mun lapsilla on ihan varmasti riski joutua elämässään ties mihin, eikä sitä voi kukaan etukäteen tietää, eikä ennustaa. Tottakai yritän omilla valinnoillani aina tehdä sen minkä koen lasteni kannalta parhaaksi, mutta ennustajaeukko mä en ole.
Mutta sen mä tiedän, että jos lapseni joutuu joskus heikkoon jamaan elämässään, pahin virhe mun puolelta olisi kylvää riitaa tai hylätä oma lapsi. Mä olen tässä häntä varten olivatpa hänen valinnat elämässään mitä tahansa. Ja ihan oikeasti. Jos aikuinen ihminen päättää jotain tehdä niin sitä ei voi kukaan vanhempi TÄYDELLISEN SATAPROSENTTISEN VARMASTI estää. Keskustella voi ja mahdollisesti pitääkin, mutta kaikki päätökset lähtevät loppupeleissä siitä nuoresta itsestään.
Mä en käsitä miksi näillä keskustelualueilla äitiys on joku ase lukuisien äitien taistelutantereella. Omia kasvatustaitoja verrataan muihin jatkuvalla syötöllä ja etsitään asioita missä ollaan muita parempia. Eikö äitiyden ja lasten pitäisi olla ensisijaisesti asia, josta olla ylpeä, josta olla iloinen, onnellinen, tyytyväinen. Kestää ilot ja surut ja varautua hankaliinkin tilanteisiin, toivoen samalla parasta. Ja ollaan täällä toisiamme varten, jooko, eikä tyrmätäksemme muita.
Mihin on kadonnut ihmisten aito kiinnostus muiden hyvinvointia kohtaan ja toisten tukeminen? Oli sitten alaikäinen, vanhus, lihava, anorektikko, ongelmissa, varoissaan, missä tahansa tilanteessa. Miksi on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että haluaa toisille hyvää ja saa aidosti kiksejä siitä, että välittää muista? Miksi ei kohdella muita kuin haluttaisi itseämme kohdeltavan?
Minua suoraan sanottuna oksettaa se, miten tällä palstalla nykyään näkee niin paljon sitä, miten pyritään todistelemaan että mä olen parempi äiti kuin sinä tai tuo ja syy siihen on tämä ja tuo. Minä osaan tehdä kaiken ja pyrin auttamatta siihen. Jos joku (tässä ketjussa Sarita) on ajautunut elämänpolultansa vähän syrjään, se kertoo vain sen, että minä olen parempi äiti kun omat lapseni eivät ole tuossa tilanteessa. Ja paskan marjat sanon mää. Mun lapsilla on ihan varmasti riski joutua elämässään ties mihin, eikä sitä voi kukaan etukäteen tietää, eikä ennustaa. Tottakai yritän omilla valinnoillani aina tehdä sen minkä koen lasteni kannalta parhaaksi, mutta ennustajaeukko mä en ole.
Mutta sen mä tiedän, että jos lapseni joutuu joskus heikkoon jamaan elämässään, pahin virhe mun puolelta olisi kylvää riitaa tai hylätä oma lapsi. Mä olen tässä häntä varten olivatpa hänen valinnat elämässään mitä tahansa. Ja ihan oikeasti. Jos aikuinen ihminen päättää jotain tehdä niin sitä ei voi kukaan vanhempi TÄYDELLISEN SATAPROSENTTISEN VARMASTI estää. Keskustella voi ja mahdollisesti pitääkin, mutta kaikki päätökset lähtevät loppupeleissä siitä nuoresta itsestään.
Mä en käsitä miksi näillä keskustelualueilla äitiys on joku ase lukuisien äitien taistelutantereella. Omia kasvatustaitoja verrataan muihin jatkuvalla syötöllä ja etsitään asioita missä ollaan muita parempia. Eikö äitiyden ja lasten pitäisi olla ensisijaisesti asia, josta olla ylpeä, josta olla iloinen, onnellinen, tyytyväinen. Kestää ilot ja surut ja varautua hankaliinkin tilanteisiin, toivoen samalla parasta. Ja ollaan täällä toisiamme varten, jooko, eikä tyrmätäksemme muita.
