"Äiti on meidän perheen pomo". Joo, mut olishan se kiva jos isäkin olisi...

Tuon lainauksen tokaisi 6-vuotias eräällä iltapalalla ja olen asiasta todella hiilenä. Lapsi nimittäin on oikeassa, eli vaikka lasten isän kanssa hoidamme arkihommat puoliksi, niin viimeisen sanan mies jättää aina mulle. Moni varmaan tykkäisi, mutta mä en, koska vallan mukana tulee myös kaikki vastuu. En perkele vieköön jaksa olla tän perheen työnjohtaja, joka kertoo, kun on aika putsata rännit, pestä auto tai myydä sohva. Miehelle sopii aina kaikki, mutta oma-aloitteisesti ei mihinkään voi ryhtyä. Anoppi on yksi Justiina ja päättää kaikesta ja niin näköjään poikansa toistaa samaa kaavaa mun kanssani oikein tyytyväisenä siitä, että joku muu tekee päätökset. Vaikka hopeatarjottimella tyrkyttäisi päätäntävaltaa miehelle, niin silti sen toimintaa ohjaa ajatus siitä, mitä minä haluan. Eipä tässä muuta pointtia ole kuin se, että nyt vihdoin on kirkastunut se, kuinka tiukassa kotona opittu malli monissa istuu. Vituttaa.

 

Jotenkin kuulostaa aika tutulta... Meillä mies on kotona aika samanlainen päättämättömyys, omassa työssään kyllä hyvinkin päättäväinen (meillä maatila). Mutta koti- ja pihahommat, ne tai vähintään niistä päättäminen jää ihan kokonaan mulle.
Miehen kotona ei varsinaisesti justiinaa ole ollut, mutta moni asia on vaan jäänyt opettamatta. Eikä lapsuudenkodissaan vieläkään hoideta asioita kovin hyvin, esim. talon kunnossapito jne.

 

Munkin miehellä töissä hommat onnistuu, ainakin urakehityksestä päätellen. Kotona ilmeisesti on sitten kiva heittäytyä vauvaksi... Asutaan omakotitalossa ja mies ilmeisesti kuvittelee, että tämä talo pysyy kunnossa itsekseen tai siten, että vaimo huolehtikoon tarvittavien toimenpiteiden listaamisesta. Jos oltaisiin rikkaampia niin palkkaisin tänne huoltofirman vastuuseen, niin ei mun tarvitsisi hoitaa kaikkea!

 

Ja boonuksena tuommoinen mies saattaa 15-20 vuoden päästä haluta eron sillä perusteella ,ttä kun ei koskaan tehty mitäänsemmoista kun minä olisin halunnut.

Nim. isäni on just tuommoinen

 

Meillä sama juttu. Ihan jokapäiväiset arkijutut onnistuvat itsekseen, kuten roskat tajuaa viedä pyytämättä, imuroi, käy kaupassa ja laittaa ruokaa (tästä tosin pitää välillä muistutella, että lapsen ruoka-aika on puolen tunnin päästä, joten sitä ruokaa pitäisi alkaa laittamaan nyt eikä vasta sitten, kun lapsi alkaa huutamaan ruokaa.)

Mutta jos mitään rutiinista poikkeavaa tai isompaa pitää tehdä, minun pitää olla aloitteellinen ja usein vielä organisoida: Lomat, lääkärikäynnit, lapsen synttärit, kaverisynttäreiden lahjat, lapsen vaatteet ja tarvikkeet, päiväkotipaikan haku, huonekalujen hankkiminen, remontti, asunnon vaihto, lainaneuvottelut, budjetit jne.

Jos antaa täsmällisen ohjeen rajatusta tehtävästä, se onnistuu: "Käy ostamassa lapsen kanssa maanantaina varreliset välikausikengät." tai "Osta 4 v tytölle sopiva lahja, esim. kirja tai peli, kaupasta huomenna." tai "Selvitä minkä verran tapettia tarvitaan olohuoneen seiniin." Hyvä, että edes näin.

Mutta jos en laita tapahtumaan, ei tapahdu mitään. Remontti ei vain koskaan ala tai saa edes remonttitarvikkeita aikaiseksi. Voi puhua, että haluaisi muuttaa, mutta ei tee mitään käskemättä sen eteen, että siitä muutosta tulisi totta. Jos ei ota ohjia käsiin ja tee itse suunnitelmaa, ei mies ala itse järjestämään mitään.

 

te pirttihirmut vaan olette niin päättäväisiä

muutamen kerran kun lyöpi päätä seinään ja pahimmillaan kituu sen takia puutteessa jokusen viikon niin sitä oppii pitämään turpasa kiinni ja jättämään viimesen sanan vaimolle

 

Jos antaa täsmällisen ohjeen rajatusta tehtävästä, se onnistuu: "Käy ostamassa lapsen kanssa maanantaina varreliset välikausikengät." tai "Osta 4 v tytölle sopiva lahja, esim. kirja tai peli, kaupasta huomenna." tai "Selvitä minkä verran tapettia tarvitaan olohuoneen seiniin." Hyvä, että edes näin.

Voi kuinka tuttua. Meillä tosin mies lähettäisi vielä kaupasta kuvan, että tällaiset valitsin, onko hyvät... Vaate- ja lahjajutuissa kyllä vähän tykkäänkin siitä, että saan vaikuttaa, mutta oikein mielelläni jättäisin osan hommista täysin miehelle. Olispa ihanaa, jos joskus joku asia vain valmistuisi mun tietämättäni ilman, että olisin ensin joutunut ilmoittamaan että homma x pitää hoitaa, patistamaan kolme kertaa että ihan tosi pitää, varmistamaan että homma on aloitettu ja että sitä edistetään.

Siihen en ole sortunut, että ostaisin lahjoja miehen puolesta. Sen jos erehdyn tekemään niin en anna itselleni koskaan anteeksi.

 

Tai sit...

Mies alkaa putsaamaan rännejä... "Mitvit sä niitä rännejä nyt putsaamaan alat, Serafiinatäti on just tulossa kylään ja sitäpaitsi nurtsi olis ensin leikkaamisen tarpeessa.

Mies alkaa pesemään autoa... just joo ja tietty just silloin, kun pitäiskin lähteä viemään kania eläinlääkäriin.

En tiedä mitä tapahtui miehelle joka vaan ilmoitti myyneensä sohvan, mutta muistaakseni siitä ei mitään hyvää seurannut.

 

Tai sit...

Mies alkaa putsaamaan rännejä... "Mitvit sä niitä rännejä nyt putsaamaan alat, Serafiinatäti on just tulossa kylään ja sitäpaitsi nurtsi olis ensin leikkaamisen tarpeessa.

Mies alkaa pesemään autoa... just joo ja tietty just silloin, kun pitäiskin lähteä viemään kania eläinlääkäriin.

En tiedä mitä tapahtui miehelle joka vaan ilmoitti myyneensä sohvan, mutta muistaakseni siitä ei mitään hyvää seurannut.

On sulla pointti tossa, myönnetään! Ihan tietoisesti kuitenkin yritän pitää suuni kiinni, vaikkei kaikki aina menisi juuri siten kuin olen suunnitellut. En myöskään motkottamalla tuo esiin jonkun homman tarpeellisuutta, vaan vihjaan ensin selvin sanoin, sitten pyydän suoraan ja kolmannella kerralla sitten palaakin pinna, kun ei vittu ikinä mitään tapahdu.

Kuvaavaa muuten oli, kun myin yhden miehen esineen (luvalla tietysti). Mies hoiti kaupat kun olin matkalla ja palattuani löysin rahat jääkaapin ovesta. Kysyin, että miksi nää on tässä, ja seuraavaksi löysin ne omasta lompakostani! Siinä kohtaa taas kärähti pinna ja tuli vähemmän nätisti tiedusteltua, että mitä helvettiä se niitä rahojaan mulle tyrkyttää. Että näin meillä...