Toggle sidebar

traumaattinen lapsuus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "mietteliäs"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

"mietteliäs"

Vieras
kasvoin isossa perheessä. isä käytti väkivaltaa, välillä jopa pahoinpiteli meitä. äidin "pyynnöistä". kerran muistan istuneeni isäni sylissäni kiikkustuolissa, kun meillä oli vieraita. äidin sylissä en muista koskaan istuneeni. naapurissa asui pedofiili, jonka uhreikis jouduimme. siis ei mitn "kamalaa" sattunut, mut hipelöintiä ja kerran näin miten tuo pappa hieroi huohottaen isosiskoani. :/ vanhemmat ei välittänyt, vaikka varmasti "tiesivät", et kaikki ei ole ok. kielsi vain meitä menemästä sinne, mut mehän mentiin, kun oli joku paikka missä joku "välitti" meistä ja antoi jotain makeaa/rahaa tms.

toisessa naapurissa asui erittäin väkivaltainen alkoholistiperhe, joiden kamalaa elämää jouduimme seuraamaan eikä vanehmmat puuttuneet siihenkään, vaikka me saimme aina pelätä niitä. kerran naapurin isäntä esim. pahoinpiteli oman pienen tyttärensä meidän pihalla ja silti äiti eikä isä soittaneet mihinkään.. huh huh!

mua on nuorena käytetty seksuaalisesti hyväksi. vähän vanhemmat pojat ahidisteli/ehdotteli kaikkea mahdollista. jotenkin pääsin heidän kynsistään ilman, et mitään pahinta ei tapahtunut.

mulle on sattunut muutamia tosi traumaattisia asioita. kerran oli kuolema lähellä. ala-asteella olin erittäin ujo ja itsetunto oli pelkkä nolla. mua kiusttiin ja häpesin meidän perhettä. tuntui, et me haistiin pahalla, ku meil oli navetta. kotona oli välil tosi paha siivo ja häpesin valtavasti, jos meille tuli vieraita.

kotonakin vanhemmat siskot kiusas ja piikitteli mua milloin mistäkin ja haukkui ja arvosteli menemään.

ammattikoulun jälkeen menin töihin ja jouduin melko varmaan narsistisen työnantajan uhriksi. seuraavakin työpaikka oli ihan kamala. :/ äiti ei tukenut mua tai käskenyt lopettaa töitä, vaikka mulle tuli burnout.

tuntuu, et olen kokenut aika paljon kaikkea, (joo, tiedän, että jollekin on sattunut tuhat krt pahempia asioita) kun kirjotan ne näin tähän ylös. olen käynyt nyt jonkin aikaa terapiassa ja alan pikkuhiljaa pääsemään jaloilleen. minulla on ihana mies ja kolme lastakin. rakastan heitä, mutta on rankkaa koittaa olla hyvä äiti ja ymmärtäväinen.

omat vanhemmat eivät vieläkään pidä yhteyttä/käy kylässä. isäni joutuu kärsimään äitini sairaalloisesta mustasukkaisuudesta kuulemma. isä tahtois pariterapiaan, mut äiti väittää olevansa terve. :/ tiedämme, että isä välittää meistä oikeasti, mut äiti on vienyt meiltä mahdollisuuden olla läheisiä toisille. minusta tuntuu, ettei mulla ole koskaan ollut äitiä eikä isääkään ja se sattuu paljon. ;(

tämän kirjoittaminen ei olut kovin helppoa, mut voin sanoa, et ainakin ymmärrän hyvin muita ihmisiä. multa löytyy empatiaa ja halua auttaa muita. olen käynyt pohjalla ja uskon, että pääsen viel lujemmin asettumaan paikoilleni, onnellisena, vapaana.

kiitos, jos joku jaksoi lukea! <3
 
Kamalia kokemuksia :(. Itse sinuna yrittäisin päästä eroon siitä ajatuksesta, että isäsi olisi jotenkin hyvä henkilö. Ei ole. Hän ehkä vaan vaikuttaa siltä äitiisi verrattuna. Molemmat ovat kohdelleet sinua tosi kaltoin. Älä halua heiltä enää mitään, vaan keskity ihanaan perheeseesi, jonka olet kaikesta huolimatta onnistunut hankkimaan. Se on saavutus. Muista, että omaa jaksamistasi auttaa, kun keskityt enemmän itseesi. Empatia on hyvä asia, mutta se ei saa tarkoittaa, että jaksaa muita liikaa tai yrittää auttaa toisia oman itsen kustannuksella. Pitää osata sanoa myös ei, myös omille lapsille.
 
[QUOTE="vieras";29014699]Kamalia kokemuksia :(. Itse sinuna yrittäisin päästä eroon siitä ajatuksesta, että isäsi olisi jotenkin hyvä henkilö. Ei ole. Hän ehkä vaan vaikuttaa siltä äitiisi verrattuna. Molemmat ovat kohdelleet sinua tosi kaltoin. Älä halua heiltä enää mitään, vaan keskity ihanaan perheeseesi, jonka olet kaikesta huolimatta onnistunut hankkimaan. Se on saavutus. Muista, että omaa jaksamistasi auttaa, kun keskityt enemmän itseesi. Empatia on hyvä asia, mutta se ei saa tarkoittaa, että jaksaa muita liikaa tai yrittää auttaa toisia oman itsen kustannuksella. Pitää osata sanoa myös ei, myös omille lapsille.[/QUOTE]

kiitos, kun luit ja jaksoit vastakin mulle! :) joo voi olla, että koitan jotenkin väkisellä kerjätä vahemmilta rakkautta edelleen. koitan unohtaa vanhemmat, kun ei niistä näköjään mitään irti saa. tiedän sen, että oon ollu aivan liian kiltti/miellyttäjä ja koitan kokoajan päästä siitä eroon. haluan pikkuhiljaa osata rakastaa itseäni, itseni vihaamiseen on mennyt niin paljon energiaa. itku tuli nyt! ;/
 
[QUOTE="mietteliäs";29014710]kiitos sullekin!

en ole viel kertonut kaikkea. on muutakin sattunut, mut en jotenkin edes voi niitä kirjoittaa tänne. uskon, et ajan kanssa voin puhua niistäkin ja päästä eteenpäin.[/QUOTE]

Joo eihän se terapia ole mikään, että kerralla pommitat kaikki ja sitten puretaan. Kerrot hänelle sellaisissa sopivissa kohdissa, ja kun susta itsestä tuntuu siltä. Kunhan kerrot ja pääset puhumaan niistä. :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Professional Griefer:
Joo eihän se terapia ole mikään, että kerralla pommitat kaikki ja sitten puretaan. Kerrot hänelle sellaisissa sopivissa kohdissa, ja kun susta itsestä tuntuu siltä. Kunhan kerrot ja pääset puhumaan niistä. :)
Click to expand...

joo niin varmasti. pääasia, että joskus saan sanottua. on mieletön tunne, kun joku oikeasti kuuntelee ja ymmärtää. mies on onneksi ollut paljon tukena ja ymmärtää, et mulla on välillä melko vaikeaa.
 
[QUOTE="mietteliäs";29014712]joo niin varmasti. pääasia, että joskus saan sanottua. on mieletön tunne, kun joku oikeasti kuuntelee ja ymmärtää. mies on onneksi ollut paljon tukena ja ymmärtää, et mulla on välillä melko vaikeaa.[/QUOTE]

Oot tosi onnekas, kun sulla on ton asian käsittely noin hyvällä mallilla ja läheisetkin tukee. Nykyään kun enemmän saa kuulla niitä tarinoita, ettei yhteiskunnalta ole herunut mitään tukea, niin tää on aika piristävä uutinen :)
 
[QUOTE="mietteliäs";29014709]kiitos, kun luit ja jaksoit vastakin mulle! :) joo voi olla, että koitan jotenkin väkisellä kerjätä vahemmilta rakkautta edelleen. koitan unohtaa vanhemmat, kun ei niistä näköjään mitään irti saa. tiedän sen, että oon ollu aivan liian kiltti/miellyttäjä ja koitan kokoajan päästä siitä eroon. haluan pikkuhiljaa osata rakastaa itseäni, itseni vihaamiseen on mennyt niin paljon energiaa. itku tuli nyt! ;/[/QUOTE]
:hug:
 
Mulla on osittain jotain samantapaisia kokemuksia ja sen takai ajattelin kirjoittaa sulle jotain. Muakin on nimittäin äiti hakannut lapsena tosi usein ja haukkunut koko ajan ja koittanut latistaa itsetuntoa. Enkä myöskään muista että se ois koskaan pitänyt sylissä tai halannut. Oon myös kans meinannut kuolla alle kouluikäisenä, meinasin hukkua kun leikittiin parin kaverin kanssa kielletyllä paikalla ja tipuin syvään vesistöön. Ja muitakin vastoinkäymisiä on ollut uskomattoman paljon koko elämän ajan. Tosin koulussa mua ei oo ikinä kiusattu, mutta äidin kiusaaminenkin onkin ollut ihan tarpeeksi. Tosin onnekseni oon saanut myös kehuja koulussa ja harrastukissa ja mummolta ja sukulaisilta joten sen takia mun itsetunto ei oo ikinä mennyt nollille asti. Sairastumiset nyt on kaikista eniten tympineet silti, aloitin sairastelun jo tosi pienenä kun synnyin yhden epämuodostuneen elimen kanssa. Veli joskus mulle toteisikin nuorempana, kun en itse sitä ollut vielä tajunnut, että miten kuvittelen että mua vois onnistaa yhdessä jutussa, että enkö oo huomannut että mun elämän on tarkoituskin olla mahdollisimman vaikeaa. Ja sillä hetkellä totesin että niin sen näköjään onkin. Sitä en voi näköjään muuttaa, mutta oon oppinut suhtautumaan siihen niin että ilmeisesti tämän elämän on vaan tarkoitus kasvattaa mua todella paljon henkisesti jostain syystä, vaikka välillä kyllä tympii sairastelut ja kaikki muut.

Mutta huolimatta esim. äidin käyttäytymisestä en oo esim. tänä päivänä silti katkeroitunut sille enkä vihaa ja välttele sitä, vaan oon ymmärtänyt sen vajavaisuuden ja oppinut sen virheellisistä ajattelutavoista itse kypsemmäksi. Kun on nähnyt itse läheltä pahat ja väärät ajattelutavat ja käyttäytymismallit jo nuorena ja kokenut niiden uhriksi joutmisen konkreettisesti ja sen mitä ei oo kokenut niin nähnyt läheltä, niin jotenkin paremmin on jo nuorena tiennyt että millainen ei halua olla ja millainen haluaa, ja se on just auttanut sinä henkisessä kasvussa ja suhtaumisessa muihin (en osaa tätä oikein fiksusti sanoa enää kun aivot ei nykyisin toimi niin hyvin) Viha ja välttely ja epäkypsä käytös vanhempia kohtaan ei ainakaan tee itsestä juurikaan sen parempaa. Äitikin on kasvanut onneksi vanhemuuten henkisesti. Isä on kasvanut vielä enemmän, vaikkei se ole ollut koskaan sellainen kun äiti, vaikka välillä sekin on hermostunut aika pahasti, mutta nykyään se on hyvinkin mukava. Haluaisinkin sanoa sulle että sä itse voit vaikuttaa myös vanhempies henkiseen kasvuun pikkuhiljaa, ihmisillä on koko elinikä aikaa muuttua jos vain haluaa ja tahtoo, eikä oo mun kokemuksen perusteella olemassa mitään ikärajaa jonka jälkeen ihminen ei voi enää kasvaa henkisesti. Vaikeaa se voi joidenkin kohdalla olla, mutta mikään ei ole mahdotonta. Itse oon kyllä vähän taantunut tässä henkisessä kasvussa, joskus hieman alle parikymppisenä sain kehuja siitä miten kypsä oon henkisesti, mutta esim. tämä netissä hengailu on kääntänyt tänä vuonna kelkkaa vähän toiseen suuntaan, joskus vaan vähän kiukuttaa kaikki epäonni mitä tielle sattukaan…

Plaah, tuntuu ettei mun aivot toimi enää ollenkaan kuten ennen ja kaikkien juttujen punainen lanka katoaa käsistä jo ennen kuin edes saan siitä kiinni, mutta toivottavasti sait jotain irti.
 
Viimeksi muokattu:
Mua ärsyttää hirveästi, kun ihmiset heittäytyvät uhriksi ja kuvittelevat, ettei tarvitse kantaa vastuuta omasta elämästään vain sen takia, että on sattunut kokemaan huonon lapsuuden. Kyllä mutkin on 6-vuotiaana raiskattu ja isä hakkasi meitä viikottain, melkein päivittäin ja ryyppäsi rahat ja hakkasi äitiä ihan alituiseen. Koulussa kiusattiin rajusti ensimmäiset 6 vuotta ja vähän hillitymmin loput kolme. Isän kaverit käytti hyväkseen, samoin oma veli. Äiti ei koskaan puolustanut, heitti vaan pois jaloista.

Mutta en ole valittanut ja ruikuttanut kurjaa kohtaloani vaan kotoa päästyäni aloin kantaa vastuuta MUN elämästä, koska silloin se oli jo mun omaa elämää ja jos silloin alistui jollekin narsistipaskalle tai muulle se oli täysin OMA vika, koska ei osannut lähteä tilanteesta tai taistella. En mä ole syyttänyt aikuisiällä tapahtuneista tragedioista paskaa lapsuuttani. Mä olen itse vastuussa omasta elämästäni ja siitä, että teen omien lasteni elämästä parempaa kuin mitä itse jouduin kokemaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pois uhrin asemasta:
Mua ärsyttää hirveästi, kun ihmiset heittäytyvät uhriksi ja kuvittelevat, ettei tarvitse kantaa vastuuta omasta elämästään vain sen takia, että on sattunut kokemaan huonon lapsuuden. Kyllä mutkin on 6-vuotiaana raiskattu ja isä hakkasi meitä viikottain, melkein päivittäin ja ryyppäsi rahat ja hakkasi äitiä ihan alituiseen. Koulussa kiusattiin rajusti ensimmäiset 6 vuotta ja vähän hillitymmin loput kolme. Isän kaverit käytti hyväkseen, samoin oma veli. Äiti ei koskaan puolustanut, heitti vaan pois jaloista.

Mutta en ole valittanut ja ruikuttanut kurjaa kohtaloani vaan kotoa päästyäni aloin kantaa vastuuta MUN elämästä, koska silloin se oli jo mun omaa elämää ja jos silloin alistui jollekin narsistipaskalle tai muulle se oli täysin OMA vika, koska ei osannut lähteä tilanteesta tai taistella. En mä ole syyttänyt aikuisiällä tapahtuneista tragedioista paskaa lapsuuttani. Mä olen itse vastuussa omasta elämästäni ja siitä, että teen omien lasteni elämästä parempaa kuin mitä itse jouduin kokemaan.
Click to expand...

En minäkään oo mihinkään uhrin asemaan heittäytynyt ja ruikuttanut kohtaloani. Tosielämässä oon kertonut peräti kolmelle ihmiselle tuosta hakkaamisjutusta, muut ei tiedä siitä yhtään mitään, ei myöskään lapsuuden sairasteluista. Sun taustat kyllä kuulostaa paljon pahemmilta…

Huomio muuten se että usein ihmiset saattaa kertoa netissä anonyymeina avoimemmin asioita kuin mitä ne kertoo tosielämässä ihmisille, todennäköisesti aloittajakaan ei ole mikään ruikuttaja.
 
Mulla on samanlaisia kokemuksia :/. Ei niitä kannata jäädä vatvomaan muelessään, vaan suunnata eteenpäin. Sellainen terapia joss pohditaan ja analysoidaan lapsuuden tapahtumia on todella, todella kuluttavaa eikä kaikkien henkinen kapasiteetti riitä siihen. On muunkinlaista terapiaa, sellaista jossa koitetaan löytää omat vahvuudet heikkouksia unohtamatta ja koitetaan niiden avulla päästä elämässä eteenpäin.
Sinunkin kannattaisi ehkä keskittyä siihen että alat rakentaa tulevaisuutta ja pohdit minkälainen ihminen haluat olla. Älä pidä yhteyttä vanhenpiisi kun ei heistä sinulle apua ole.

Ite en oo kyllä terapiassa ollu mutta ammattini puolesta niistä tiedän.

Omalla kohdallani olen koittanu pikkuhiljaa selvittää omat vahvuuteni ja heikkouteni. Tiedän etten kestä stressitilanteita hyvin, ahdistun ja masennun helposti.ja sitten kun ahdistun alan tissuttelemaan ja ihan perusasiat niinku laskunmaksut yms jää. Siispä pysyttelen tutussa, helpossa työssä, vaikka osaaminen riittäisikin vaikeampaan. En koita täyttää kalenteriani harrastuksilla, en rupea ihmedieeteille vaikka ylipainoa on yms vaan keskitän voimani perusarjen pyöritykseen. Ja siinä pärjään mielestäni oikein hyvin. Minulla on ihana mies joka tukee ja kannattelee silloinkun on tarvis, viimeaikoina ei ole ollut tarvetta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kiuyt:
Ärsyttävää kun kirjoitetaan pitkää tekstiä ilman kappalejakoa.
Click to expand...

Ai sä taidat tarkoittaa tuota mun tekstiä, hupsista, en edes huomannut että kappalejako puuttuu. Toisaalta ei sitä ollut tarkoitus muiden lukeakaan kuin aloittajan, mutta voin mä muutamaan kappaleeseen sen jakaa ettei käy niin ettei aloittajakaan jaksa sitä lukea.


....Jaa, en mä osannutkaan jakaa sen kuin vain yhdestä kohtaa, mutta olkoot.
 
Viimeksi muokattu:
Tohon kiinnitin huomiota, että äitisi vika on "kaikki", että isäsi rakastaa ym. Tekstisi perusteella isäsi on käyttäytynyt vielä pahemmin kuin äitisi. Isäni pahoinpiteli minua rajusti ja vaikka äitini sen salli, ISÄNI teki väkivaltaa, ei äitini. Samaa sun kun kohdalla, isäsi väkivaltaan syynä on isäsi. Isäsisi salli sinun käydä naapurin pedofiilin luona, antoi sinun nähdä naapuriperhee kamalaa elämää ym. Vaikka isäsi kuinka sanoisi, että äitisi ei ole terve, ei se muuta sitä, että isäsi on sairas kun hakkasi antoi sinulle pahaa tapahtuvan.

Mulla on myös ollut rankka lapsuus. Kannattaa mennä terapiaan, selvittää omat asiansa ja kantaa vastuu omasta elämästään ja mennä eteenpäin.
 
[QUOTE="Vieras";29014852]Mulla on samanlaisia kokemuksia :/. Ei niitä kannata jäädä vatvomaan muelessään, vaan suunnata eteenpäin. Sellainen terapia joss pohditaan ja analysoidaan lapsuuden tapahtumia on todella, todella kuluttavaa eikä kaikkien henkinen kapasiteetti riitä siihen. On muunkinlaista terapiaa, sellaista jossa koitetaan löytää omat vahvuudet heikkouksia unohtamatta ja koitetaan niiden avulla päästä elämässä eteenpäin.
Sinunkin kannattaisi ehkä keskittyä siihen että alat rakentaa tulevaisuutta ja pohdit minkälainen ihminen haluat olla. Älä pidä yhteyttä vanhenpiisi kun ei heistä sinulle apua ole.

Ite en oo kyllä terapiassa ollu mutta ammattini puolesta niistä tiedän.

Omalla kohdallani olen koittanu pikkuhiljaa selvittää omat vahvuuteni ja heikkouteni. Tiedän etten kestä stressitilanteita hyvin, ahdistun ja masennun helposti.ja sitten kun ahdistun alan tissuttelemaan ja ihan perusasiat niinku laskunmaksut yms jää. Siispä pysyttelen tutussa, helpossa työssä, vaikka osaaminen riittäisikin vaikeampaan. En koita täyttää kalenteriani harrastuksilla, en rupea ihmedieeteille vaikka ylipainoa on yms vaan keskitän voimani perusarjen pyöritykseen. Ja siinä pärjään mielestäni oikein hyvin. Minulla on ihana mies joka tukee ja kannattelee silloinkun on tarvis, viimeaikoina ei ole ollut tarvetta.[/QUOTE]

Mä oon kans pohtinut nuorempana itsenäisesti tosi paljon tuota että millainen ihminen haluan olla, suurimmat pohdinnat tein joskus 18-19-vuotiaana ja ne oivallukset joita silloin tein oli tosi merkittäviä ja vaikka oon välillä elänyt niiden vastaisesti, niin oon tajunnut että oon onnellisin kun elän niiden mukaan. Uskon että jokainen on itsensä paras asiantuntija. Se on fakta että menneisyyttä ei voi muuttaa, ja se on vaan itsestä kiinni haluaako siitä tehdä loppuiäkseen ongelman vai ei.
 
Onneksi olkoon, että olet päässyt terapiaan ja pystyit kirjoittamaan tuon. On tosi tärkeä askel eteen päin, että voit eritellä ongelmiasi ja kipeitä kohtiasi.

Älä yritä liikaa suorittaa terapiaa, vaan anna sen edetä omalla painollaan. Ei tarvitse heti yrittää muistaa kaikkea kamalaa. Alitajunta tekee kyllä työtään koko prosessin ajan.

Minä olen käynyt läpi psykoterapian, ja se teki minusta paljon onnellisemman ihmisen. Se on heijastunut positiivisesti koko lähipiiriini ja jopa lapsuudenperheeseeni.

Ehkä sinullekin käy niin, että välisi lapsuudenkotisi ihmisiin paranee, ehkä ei. Jos haluat, voit ajatella asiaa niin, että vanhempasi eivät ole olleet tarkoituksella ilkeitä ja kohdelleet kaltoin lapsiaan, vaan he eivät vain ole osanneet, ehtineet eivätkä jaksaneet toimia toisin. Heidän omakin lapsuutensa on varmasti ollut rankka. Toisaalta, jos sinulla ei ole voimia ymmärtää heitä nyt, tai kenties koskaan, älä ota sitä taakaksesi. Sinun tehtäväsi on nyt elää oma elämäsi. Jos etäisyys heihin on sinulle helpompi ratkaisu, älä kanna siitä syyllisyyttä.

Ole onnellinen siitä, että sinä saat olla sukupolvien ketjussa se, joka kääntää kehityksen suuntaa, ja voit antaa oikeanlaista, tasapainoista rakkautta, vakautta ja tunteita auki selittävää turvaa lapsillesi.

Kaikkea hyvää tulevaan elämääsi!
 
Hetkinen. Aloittaja kirjoittaa naapurissa asuneesta pedofiilista, josta vanhemmat eivät "välittäneet". Kuitenkin kielsivät lapsia menemästä tämän naapurin luokse, mutta lapset menivät silti. Vanhemmat "...varmasti "tiesivät" et kaikki ei ole ok". Mistä he sen tiesivät, jos lapset eivät kertoneet, ja naapurin luo oli kielletty menemästä? Onko vanhemmilla selvänäkijän kykyjä?

Naapurin alkoholistiperheen elämäänkin vanhempien olisi pitänyt puuttua ja saada kamala elämä sillä puolen loppumaan. On kuin naapurin tyttären pahoinpitelykin olisi kirjoittajan vanhempien syytä.
Se, että et muista koskaan istuneesi äitisi sylissä, ei tarkoita sitä, etteikö näin olisi koskaan tapahtunut. Miksi äitisi olisi pitänyt kehottaa sinua lopettamaan työt? Etkö sinä, aikuinen ihminen, voi tehdä päätöstä itse? Entä jos hän olisi kehottanut sinua lopettamaan työt, olisiko se ollut pahansuopuutta ja sekaantumista sinun elämääsi? Ei se, että joku ihminen ei toimi sinun käsikirjoituksesi mukaan ja lausu niitä vuorosanoja, jotka hänelle mielessäsi kirjoitat, tee hänestä heti huonoa tai välinpitämätöntä.
Sinusta tuntuu, ettei sinulla ole ollut isää ja äitiä. Kuitenkin kuvailet heitä ja heidän toimiaan hyvin todentuntuisesti.

Monille terapian aloittaville tuntuu käyvän niin, että aletaan syyllistää kaikkia lähipiiriin kuuluvia. Ei terapia ole mikään tuomioistuin, jossa tuomitaan kaikki läheiset ja puhdistaudutaan itse. Terapian tarkoitus on auttaa ymmärtämään itseä - ja sitä kautta parhaimmillaan myös muita ihmisiä. Sinä tiedät ja tunnet omat lähtökohtasi, etkä ole voinut kaikkia niitä itse valita. Tiedätkö vanhempiesi lähtökohdat, luuletko heidän itse voineen vaikuttaa kaikkeen heille tapahtuneeseen? Ihmiset ovat erilaisia, niin sinäkin.

Kolmen vuoden terapiakokemuksen neuvo: keskity enemmän miettimään omia tekemisiäsi, sitä, mitä itse teet tai voit tehdä, kuin sitä, mitä joku muu tekee tai on tehnyt. Ainoat teot, joihin voit vaikuttaa, ovat sinun tulevat tekosi. Sinulla on niihin omat motiivisi, muilla ihmisillä omansa. Jos ymmärrät niin hyvin muita ihmisiä, ymmärrät tämän varmasti myös vanhempiesi kohdalla.

Toivottavasti löydät vielä joskus omaehtoisen onnen.
 
Syyllisten etsiminen on luonnollinen vaihe.
Itse oon kokenut kaikki pahimmat asiat lapsuudessa
ja omien vanhempien taholta.
En ole selvinnyt täysin.
Kaikki on jäänyt kehoon ja muuttuneet kivuiksi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pois uhrin asemasta:
Mua ärsyttää hirveästi, kun ihmiset heittäytyvät uhriksi ja kuvittelevat, ettei tarvitse kantaa vastuuta omasta elämästään vain sen takia, että on sattunut kokemaan huonon lapsuuden. Kyllä mutkin on 6-vuotiaana raiskattu ja isä hakkasi meitä viikottain, melkein päivittäin ja ryyppäsi rahat ja hakkasi äitiä ihan alituiseen. Koulussa kiusattiin rajusti ensimmäiset 6 vuotta ja vähän hillitymmin loput kolme. Isän kaverit käytti hyväkseen, samoin oma veli. Äiti ei koskaan puolustanut, heitti vaan pois jaloista.

Mutta en ole valittanut ja ruikuttanut kurjaa kohtaloani vaan kotoa päästyäni aloin kantaa vastuuta MUN elämästä, koska silloin se oli jo mun omaa elämää ja jos silloin alistui jollekin narsistipaskalle tai muulle se oli täysin OMA vika, koska ei osannut lähteä tilanteesta tai taistella. En mä ole syyttänyt aikuisiällä tapahtuneista tragedioista paskaa lapsuuttani. Mä olen itse vastuussa omasta elämästäni ja siitä, että teen omien lasteni elämästä parempaa kuin mitä itse jouduin kokemaan.
Click to expand...

mielestäni oon kantanut vastuuni tässä elämässä niin hyvin, kun oon pystynyt. en tiennyt, et tänne ei sais tulla avautumaan, kun itse kuitenkin kokee vaikeina nämä asiat. oon kuitenkin lähtenyt terapiaan ja teen parhaani, että itse pystyn olemaan mahd normaali ja hyvä äiti/puoliso jne..

saako se joka vähiten puhuu omista traumoistaan, niin kovinkin kirkkaan sädekehän? itse on tosiaan ruikuta yleensä. tiedän, et nuo huonot kokemukset on kasvattanut mua henkisesti, et kyl sitä osaa löytää jospa hyviä puolia asioista, vaikka tuskaa on ollutkin.

sun kokemukset kyllä luulostaa tosi kamalalle. jaksamisia, olet kyllä sissi, kun olet selvinnyt!
 
Alkuperäinen kirjoittaja taivaanrantaheinä;29014838:
En minäkään oo mihinkään uhrin asemaan heittäytynyt ja ruikuttanut kohtaloani. Tosielämässä oon kertonut peräti kolmelle ihmiselle tuosta hakkaamisjutusta, muut ei tiedä siitä yhtään mitään, ei myöskään lapsuuden sairasteluista. Sun taustat kyllä kuulostaa paljon pahemmilta…

Huomio muuten se että usein ihmiset saattaa kertoa netissä anonyymeina avoimemmin asioita kuin mitä ne kertoo tosielämässä ihmisille, todennäköisesti aloittajakaan ei ole mikään ruikuttaja.
Click to expand...

kiitos sulle vastauksista! :)

en voisi kyllä pitää itseä ruikuttajana. tänne on jotenkin helppo kirjoittaa ja aina vertaistuki tekee hyvää. voimia elämääsi! sinäkin olet selviytyjä! :)
 
[QUOTE="vieras";29014868]Tohon kiinnitin huomiota, että äitisi vika on "kaikki", että isäsi rakastaa ym. Tekstisi perusteella isäsi on käyttäytynyt vielä pahemmin kuin äitisi. Isäni pahoinpiteli minua rajusti ja vaikka äitini sen salli, ISÄNI teki väkivaltaa, ei äitini. Samaa sun kun kohdalla, isäsi väkivaltaan syynä on isäsi. Isäsisi salli sinun käydä naapurin pedofiilin luona, antoi sinun nähdä naapuriperhee kamalaa elämää ym. Vaikka isäsi kuinka sanoisi, että äitisi ei ole terve, ei se muuta sitä, että isäsi on sairas kun hakkasi antoi sinulle pahaa tapahtuvan.

Mulla on myös ollut rankka lapsuus. Kannattaa mennä terapiaan, selvittää omat asiansa ja kantaa vastuu omasta elämästään ja mennä eteenpäin.[/QUOTE]

oon tosiaan jo mennyt terapiaan ja vastuun kyllä kannan elämästäni. :)

totta se, että isä on tehnyt ihan väärin. meillä oli terapeutin kanssa perhetapaaminen ja siellä isä oli tosi tosi pahoillaan sanoin ihan tosissaan, ettei muista niitä hakkaamisjuttuja. eli tilanne oli siis aina se, että väsyneenä "pakotti" isän antamaan selkää meille, ku se tuli kotiin. isä on kylmettänyt itsensä, kun ei oo uskaltanut olla tekemättä mitä vaimo määrää.. :O näyttää olevan niin, että äiti on jo pienestä saakkaa koittanut saada isän ja lasten välit surkeiksi mustasukkaisuuden vuoksi. isästä näkee nykyään kuinka se on "reppana" ja haluais olla mukava jne, mut äiti on aina välissä estämässä.

isä on tosiaan aikuinen ja "vapaaehtoisesti" siinä liitossa, mut ei se ole niin vain helppoa lähteä yksin taistelemaan, kun äiti ei myönnä itsessään olevan mitään vikaa. nyt se on onneksi päättänyt lähteä jotakin kautta purkamaan tilannetta, niin EHKÄ joskus viel iskä saattaa itse alkaa ottaan enempi yhetyttä. en ala itse ruinaamaan, mut jos se joskus se hetki koittaa, niin mahtavaaha sen on.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa