Ai nii. Noi iki- ihanat Suomi- filmit. Jois juoni on se, et nainen lähtee miestä karkuun ja mies lähtee perään ja sit ne pääsee heinäladon ovesta sisään just ennen vuosisadan ukkoskuuroa.
Kaipa toi heinälato on paikka, joka kerran tai pari elämässään pitää kokea ja spontaani tykkääminenhän on aina kivaa. Normielämässä toi ei toimi, koska aina jää vähintään se ukkoskuuro puuttumaan. Ja heinissä pelehtimistä mukavampiakin tykkäämispaikkoja on.
Toinen raadollinen realiteetti on se, et jos nainen lähtee meikäläistä karkuun, niin mä en mene perään. Ensinnäkään tapoihini ei kuulu ahdistaa naista nurkkaan jättämättä hänelle pikaista pakotietä. Ja milloin lähtee karkuun, niin kyseessä ei ole mun nainen.
Mun nainen kun on semmoinen, joka lyö mua jollain päähän herättääkseni huomioni ja sit vetää mut kravatista liiviensä sisään sanoen, et sä olet niin tollo, että et ymmärrä hienovaraisia vihjailuja. Kuten en ymmärräkään.
Tai toisinpäin. Aikanaan yks ujo lukiolaispoika saatteli tykkäämänsä tytön bussipysäkille. Sit bussi tuli ja vei tuon tytön ikuisiksi ajoiksi pojan elämästä pois, ennenkuin poika ehti kerätä rohkeutta sanoakseen kaksi sanaa: Tykkään sinusta. Silloin poika päätti, et näin ei tule enää koskaan käymään, vaan milloin on itse vapaana ollessaan tavannut kiinnostavan naisen, niin ei ole jättänyt kiinnostustaan epäselväksi.
En vissiin ole hirveen hyvä heinälatoromantikko? :ashamed: