Yksinhuoltajuus, abortti vai adoptio

Erottiin miehen kanssa yhteisymmärryksessä, ja muutama päivä sen jälkeen sain tietää olevani hänelle raskaana. Mies ei halua lasta eikä myöskään huoltajuutta (hän haluaa matkustella ja tehdä lapset aikanaan suunnitellusti avioliittoon). Itse taas haluaisin perheen ja lapsia, mutta en näin enkä enää exälleni. Suhde sinänsä oli ihan hyvä, mutta halusimme vaan liian eri asioita joten katsoimme parhaaksi lopettaa sen.

Yksinhuoltajaksi ryhtyminen pelottaa todella paljon sosiaalisen stigman ja oman jaksamisen takia ja koen että tällaisessa tilanteessa tarvitsisi miehen tukea enemmän kuin koskaan (jo nyt joudun kärsimään raskauspahoinvoinnista yksin kotona). Mies ei haluaisi aborttia lapsen eikä minun vuoksi, joten hän ehdotti adoptiota. En kuitenkaan tiedä, pystyisinkö antamaan pois vauvan, jota saan pitää muutaman viikon itselläni.

Vastustan periaatteessa aborttia, mutta sen kamaluudesta huolimatta se tuntuu tällä hetkellä ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Viikkoja on nyt 5+5 ja jos päädyn aborttiin, haluaisin tehdä sen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Suunnitteluaika naistenklinikalle on ensi viikon alussa, ja keskeytyskin voidaan tehdä silloin jos siihen päädyn. Onneksi tuolla oli tarjolla myös keskusteluapua.

Onko täällä muita, jotka ovat joutuneet tekemään vastaavan valinnan?

 

Sinun pitää nyt itse miettiä näitä asioita, sinä sen päätöksen kuitenkin loppupeleissä teet ja kannat. Ei siihen oikein kukaan muu voi vaikuttaa. Minä ehkä tekisin abortin, koska olette jo eronneet ja mieskään ei halua lasta, yksin on kuitenkin rankkaa enkä oikein tiedä onko se sitten reilua miehelle taikka lapselle (saatika sinulle) pitää lapsi.

Se riippuu niin ihmisestä miten sen abortin kokee, joten kukaan muu ei voi puolestasi tähän vastata. Joillekkin abortti on yhtä kuin ehkäisy, toiset miettivät sitä vielä pitkään ja kokevat tekevänsä väärin. Teet niinkuin koet sinun elämällesi olevan parasta.

 

Olen itse ollut tilanteessa, jossa jo heti plussattuani oli selvää, että tulisin kantamaan vastuun lapsesta yksin, mikäli päätyisin lapsen pitämään. Sekuntiakaan en tosin joutunut asiaa pohtimaan, sillä se oli täysin selvää, että koska vauva on jo tulossa, hän saa myös tulla.

Sosiaalinen stigma? Nyt eletään 2000-lukua, jossa yksivanhempiset perheet eivät ole mikään poikkeus, vaan taitaapi heitä olla prosentuaalisesti jo melko iso määrä.

Jos valita pitäisi, niin ennemmin mä kokisin, että se sosiaalinen stigma tulisi silloin, jos päätyisin adotioon (aika harva tätä tekoa ymmärtää) tai aborttiin (tämäkin jakaa ihmiset hyvin tiukoille linjoille)...joten lopulta se yksinhuoltajuus olisikin se kaikkein pienin paha, jos ajattelen, mitä muut ajattelevat.

Jaksamista pelkää meistä ihan jokainen. Mun pitäisi synnyttää ensi kuussa 4. lapsi onnelliseen avioliittoon ja vahvaan perheeseen, jolla on hyvä tukiverkko, mutta on hetkiä, kun mä olen ihan kauhuissani. Miten helvetissä mä jaksan?! Olenko mä ihan hullu, kun tähän taas ryhdyin, voi apua!! Voisko tän ehkä sittenkin vielä jotenkin perua, tai edes siirtää eteenpäin...en mä ole vielä kuukauden kuluttua valmis saamaan uutta vauvaa!

Mutta nuo kaikki ajatukset on siis täysin normaaleja pohdintoja, joita varmaan 99% raskaana olevista naisista käy läpi. Ja mun nähdäkseni se on ihan tervettäkin, että pohtii ja miettii ja sitä kautta vähän varautuu.

Olihan se ajoittain rankkaa pienen lapsen kanssa yh:na, mutta jos tilanne niin vaatisi, niin mä voisin vaikka tänään jäädä kolmen yh:ksi, joka saa reilun kuukauden kuluttua neljännen lapsen. Aivan varmasti tulisi raskaita hetkiä eteen, mutta ei niin raskaita, ettei niistö eteenpäin pääsisi

 

Kiitos asiallisista vastauksista!

Adoptio on kieltämättä sikäli vaikea juttu, että sitä joutuisi selittelemään sitten kaikille, mukaan lukien työkaverit, naapurit, perhe ja ystävät. Ollaan kuitenkin molemmat jo yli 3-kymppisiä ja töissä, joten mitään ikään liittyvää tai taloudellista pakkoa adoptioon ei ole. Lisäksi adoptiossa joutuisi käymään läpi odotusajan ja synnytyksen, ja vaikka mies on luvannut tukea, niin ei se tuki kuitenkaan ole samanlaista kuin miehen, joka rakastaa mua, asuu saman katon alla ja haluaa lapsen.

Yksinhuoltajuudessa taas mietityttää sekin, että lapsi joutuisi sitten ainakin alkuun elämään ilman isää. Ihannetilannehan olisi, että kaksi ihmistä jakaisi vastuun lapsesta ja epäilen, miten riittäisin yksinäni. Tosin ihannetilannettahan tästä ei enää saa tekemälläkään. Jos pidän lapsen, niin uuden kumppanin etsiminen ei sattuneesta syystä taida olla ajankohtaista ainakaan seuraavaan 8 kuukauteen ja tuskin aivan pikkulapsiaikanakaan. Joten lapsi joutuisi luultavasti elämään ensimmäiset vuotensa pelkästään äidin kanssa, jos tai ennen kuin saa uuden isän. Mistäs sitä tietää, mutta epäilen, että voimavarat olisi tuossa alussa aivan muualle suunnattu kuin miehen hakuun.

Abortti tuntuukin omalla kohdallani pelkurimaiselta ratkaisulta. Siitä ei kukaan saa tietää, eikä kukaan voi leimata, vaikka tuttavapiiristä löytyy varsin jyrkkiä mielipiteitä asiasta. Abortissa kuitenkin eniten pelottaa se, miten kestän itse henkisesti, kadunko sitä sitten loppuelämäni joka päivä ja mitä jos en enää löydä kumppania/saakaan lapsia. Olen yrittänyt järkeillä, ettei alkio vielä ole lapsi vaan vasta potentiaalinen lapsi, mutta elämältä se silti tuntuu.

Tämä on sikälikin ihan naurettava tilanne, että ystäväpiirissämme on useampi pari, joka ei yrittämisestä huolimatta ole onnistunut saamaan lapsia ja tiedän myös monta naista, jotka ovat saaneet keskenmenon tai useampia putkeen ja joutuneet suremaan sitä pitkään. Itselleni keskenmeno tai tuulimunaraskaus olisi helpotus. Olet, chef, todella vahva ja rohkea kun olet uskaltanut pitää lapsen yksin!

 

Pidä lapsi, pärjäät yksinhuoltajanakin ja nykyään yksinhuoltajuus ei ole enää niin erikoistakaan, et olisi ainoa. Ihminen on ihminen hedelmöittymisestä lähtien.Aborttia tulisit katumaan, lasta et. Adoptiokin on parempi vaihtoehto kuin abortti, jos siihen päädyt niin voit lapsen syntymän jälkeen vielä harkita asian sen 8 viikon harkinta-ajan aikana ja valita vasta silloin pidätkö lapsen tai annatko adoptioon. Siunausta sinulle ja pienelle ihmisenalulle <3

 

En ole mitään leimaan kokenut kantavani, eikä jaksaminenkaan noussut lopulta seinäksi. En ole ollut kyllä alustaasti yh vaan siitä kun kolmas lapseni oli muutaman kuukauden. Isommat lapset olivat silloin 2v ja 3,5v. Itse en ikinä olisi aborttiin ryhtynyt eikä adoptiokaan olisi minulta onnistunut. Mutta mieti nyt itse rauhassa tilannetta. Jos haluat, selviät ja pärjäät kyllä. Jos koet etteä et jaksa tai voi, tee toisenlainen ratkaisu. Mutta koita olla varma ratkaisustasi, oli se sitten mikä tahansa. Adoptio on ainoa jonka voit myöhemmin pyörtää, eli voitkin synnyttyä päättää, että et annakaan lasta pois. Eli koita pohtia rauhassa.

 

Sosiaalinen stigma? Jokainen ottaa otsaansa tasan sen leiman, minkä mallin mukaan elää. En ole palstan ulkopuolella koskaan kokenut mitään erityistä asenneongelmaa liki 10-vuotisen yyhouteni aikana.

Mulle on ihan selvä, että omat voimavarani riittävät, enkä tuossa tilanteessa edes ajattelisi muuta kuin vanhemmuutta. Jokainen punnitsee itse tilanteensa, mutta kuvitellun stigman tähden älä tee mitään peruuttamatonta.

 

Kiitos asiallisista vastauksista!

Adoptio on kieltämättä sikäli vaikea juttu, että sitä joutuisi selittelemään sitten kaikille, mukaan lukien työkaverit, naapurit, perhe ja ystävät. Ollaan kuitenkin molemmat jo yli 3-kymppisiä ja töissä, joten mitään ikään liittyvää tai taloudellista pakkoa adoptioon ei ole. Lisäksi adoptiossa joutuisi käymään läpi odotusajan ja synnytyksen, ja vaikka mies on luvannut tukea, niin ei se tuki kuitenkaan ole samanlaista kuin miehen, joka rakastaa mua, asuu saman katon alla ja haluaa lapsen.

Yksinhuoltajuudessa taas mietityttää sekin, että lapsi joutuisi sitten ainakin alkuun elämään ilman isää. Ihannetilannehan olisi, että kaksi ihmistä jakaisi vastuun lapsesta ja epäilen, miten riittäisin yksinäni. Tosin ihannetilannettahan tästä ei enää saa tekemälläkään. Jos pidän lapsen, niin uuden kumppanin etsiminen ei sattuneesta syystä taida olla ajankohtaista ainakaan seuraavaan 8 kuukauteen ja tuskin aivan pikkulapsiaikanakaan. Joten lapsi joutuisi luultavasti elämään ensimmäiset vuotensa pelkästään äidin kanssa, jos tai ennen kuin saa uuden isän. Mistäs sitä tietää, mutta epäilen, että voimavarat olisi tuossa alussa aivan muualle suunnattu kuin miehen hakuun.

Abortti tuntuukin omalla kohdallani pelkurimaiselta ratkaisulta. Siitä ei kukaan saa tietää, eikä kukaan voi leimata, vaikka tuttavapiiristä löytyy varsin jyrkkiä mielipiteitä asiasta. Abortissa kuitenkin eniten pelottaa se, miten kestän itse henkisesti, kadunko sitä sitten loppuelämäni joka päivä ja mitä jos en enää löydä kumppania/saakaan lapsia. Olen yrittänyt järkeillä, ettei alkio vielä ole lapsi vaan vasta potentiaalinen lapsi, mutta elämältä se silti tuntuu.

Tämä on sikälikin ihan naurettava tilanne, että ystäväpiirissämme on useampi pari, joka ei yrittämisestä huolimatta ole onnistunut saamaan lapsia ja tiedän myös monta naista, jotka ovat saaneet keskenmenon tai useampia putkeen ja joutuneet suremaan sitä pitkään. Itselleni keskenmeno tai tuulimunaraskaus olisi helpotus. Olet, chef, todella vahva ja rohkea kun olet uskaltanut pitää lapsen yksin!

En koe olevani rohkea tai vahva siksi, että uskalsin pitää lapsen itse. En siis koskaan ole kokenut sitä niin suurena asiana, kuin mitä sinä koet. Johtunee siitä, että oma äitinikin oli yh, eli periaatteessa yskinhuoltajuus on mulle ehkä jopa normaalimpikin malli, kuin lapsen saaminen parisuhteeseen.

Väitän, että yksinhuoltajuus on myyttinä paljon pelottavampi asia, kuin mitä se sitten todellisuudessa onkaan. Tunnen itseni lisäksi useammankin yh:n, eikä kukaan ole koskaan valittanut, että se elämä olisi jotenkin järettömän rankkaa yksinhuoltajana. Nyt, kun elän parisuhteessa ja kasvatamme mieheni kanssa yhteisiä lapsia yhdessä, niin ajoittain tulee tilanteita, jolloin ajattelen lämmöllä niitä aikoja, kun sain olla yh. Ja siis nimenomaan painotus sanalle "sain". Ei tarvinnut vääntää kenenkään kanssa kasvatuksesta, tai kurinpidosta, vaan sain toimia oman pääni mukaan. Joten on siinä yksinhuoltajuudessa myös ne positiiviset puolensakin

Ja kyllä sitä voi raskaana ollessaan tai pienen lapsen kanssakin löytää uuden suhteen. Itsekin löysin ollessani 3. kuulla raskaana. En todellakaan ollut haku päällä, mutta kun sopiva mies käveli vastaan, joka hyväksyi raskauteni, niin en nähnyt syytä sanoa suhteelle ei. Elin kuitenkin silti koko suhteemme ajan (2,5v) yksinhuoltajana, sillä emme asuneet miehen kanssa yhdessä, eikä mies ollut "lapseni isä", vaan "äidin miesystävä".

Abortti ei varmaankaan koskaan olisi mulle vaihtoehto. Mulla leviäisi pää sen jälkeen, koska se sopii omaa ajatusmaailmaani vastaan.

 

Abortti on aina se paras vaihtoehto

 

Olet yli 30v. Raskautumisen mahdollisuus alkaa nyt laskea rajusti vuosi vuodelta! Kyllä sä vauvan kanssa pärjäät! Paljon on yksinäisiä äitejä, sulla on kuitenkin perusasiat kunnossa. Onko tukiverkkoa?

Kun kuitenkin lapsen haluat niin mietin, että alkaisit varmastikin aborttia katua? Mitä jos et enää löydä parisuhdetta johon lapsen teet?

 

Olen pitänyt lapsen yksin tuossa tilanteessa enkä ole katunut päivääkään. Kumppanin voit löytää jo raskausaikanakin, jos se on sinulle tärkeää. Tee kuten sydän sanoo. Abortin myös aiemmin kokeneena voin sanoa, että jos vähänkään epäilet aborttia älä sitä tee. Se painaa henkisesti koko elämän, itselläni se on asia, joka kadun niin paljon, ettei sitä kukaan voi käsittää, vaikka minulla siihen oli (muka) kaikki pätevät syyt (hyvin nuori ikä, tilanne jne).

 

Mieti toki asiaa monelta kantilta. Mutta jos kyselet neuvoja anonyymeiltä netissä, muista että he puhuvat ideologian suulla. Sinä olet ainoa, jolle valintasi on totista totta, ja sinä osaat parhaiten aavistaa oman valintasi seuraukset.

 

Pitäisin lapsen. Pettikö teiltä ehkäisy vai ei ollut lainkaan ehkäisyä? Kuitenkin exäsi haluaisi lapset suunnitellusti avioiliittoon....

 

aborttia ei kyllä lapsenparhaalla saa mitenkään puolustettua.. ihan vain välihuomiona, vaikka en viitsikään pidemmälti kommentoida. Ja sitten se hölynpöly, että alkio on vasta potentiaalinen lapsi, niin ei kai siihen voi vastata kuin, että juu "minäkin olen vasta potentiaalinen eläkeläinen". (saattaahan joku minutkin tappaa...)

Joskus sitä ihmettelee mitä virkaa on peruskoulun biologian oppimäärällä...

 

Suosittelen aborttia. Been there.

 

Jos mä olisin yli 30-vuotias ja edelleen lapseton, minulla ei olisi tuossa tilanteessa kahta vaihtoehtoa. Eli pitäisin lapsen.

Adoptioon antaimen ei mielestäni teidän tilanteessa tule "kuuloonkaan", sillä raskaus on vasta alussa eli voi vielä keskeyttää ja toisekseen teillä on täydet edellytykset pitää lapsi ja tarjota hänelle hyvä (maailman mittakaavassa luksus) elämä.
Adoptio voi olla aika traumaattinen kokemus ja varmasti muistaisitte miehen kanssa molemmat vähän väliä, mitä tulikaan tehtyä ja missä lie lapsi nyt menee, miten voi jne.
Lisäksi lapsi miettisi paljon, miksi ei "kelvannut" biologisille vanhemmilleen ja etenkin, kun ette edes ole mitään hukassa olevia teinejä/päihdeongelmaisia, vaan teillä olisi täydet edellytykset kasvattaa lapsi itse!
Eli adoptio olisi tapauksessanne (mielestäni) erittäin "turha" ja julmakin juttu, jotenkin mä pidän adoptioon antamista oikeana lähinnä sellaisissa tapauksissa, kun biologisen vanhemman elämänhallinnassa on niin suuria ongelmia, ettei hän kykene huolehtimaan edes itsestään, saati lapsestaan (ja siitä syystä raskauskin huomataan liian myöhään abortin kannalta).

Abortti siis mielestäni parempi vaihtoehto kuin adoptio, mutta pakko myöntää, että teidän tapauksessanne aborttikin olisi ns. turha.
Olette jo yli kolmekymppisiä, joten mieheltäkin aika utopistista odotella vielä jotain "haluan ensin avioliittoon Sen Oikean kanssa ja sitten vasta lapsia"-juttua, kun kello käy.

Lisäksi jos ja kun mies on adoption kannalla, eli hänestäkin tuntuisi turhalta keskeyttää raskaus, en oikein usko, että mies kykenisi olemaan kokonaan poissa lapsen elämästä.
Et varmastikaan saa (vielä) toista aikuista jakamaan arkeasi, mutta lapsi saattaisi saada isän ja se olisi tärkeää.

Ai niin, itse olen ollut alusta saakka yksinhuoltaja, enkä ole ikinä saanut mitään stigmaa osakseni. Samalla viivalla olen muiden vanhempien kanssa.

 

Jos abortti tuntuu pahalta ja väärältä, niin kannattaa harkita sitä yksinhuoltajuutta. Siitä on moni selvinnyt vaikka välillä vaikeaa olisikin mutta elämässä vaan on vaikeita aikoja jokaisella joten sitä ei erikseen kannata pelätä. Jos taas oikeasti tuntuu siltä, että ei, nyt ei ole oikea aika eikä elämänvaihe, niin silloin abortti on oikea ratkaisu. Se on tuossa vaiheessa "vaan" vähän kivuliaampi kuukautiskipu todella runsaalla vuodolla, ei siltä mitään vauvaa vielä tule. Mitä pidemmäs asiaa lykkää, sen vaikeampaa se on. Nykyaikana se ei aiheuta mitään pysyvää hedelmättömyyttä mutta tietenkin hedelmällisyys vähenee vuosien mittaan, joten riski sille tietenkin on aina olemassa. Toisaalta yhtä lailla raskaus voi keskeytyä tai mitä vaan, joten ei se sen "pahempi" toimenpide ole. Adoptio lienee henkisesti raskain etenkin jos miettii sitä lasta jo muutenkin tuossa elämänvaiheessa. Itselleni olisi kai pahinta tietää että jossain on oma lapseni jos vaikka sitä lasta ei sitten enää myöhemmin kuuluisi tai raskaudessa menisi jotain pieleen niin ettei enää saisi lapsia. Jokaisessa päätöksessä on omat huonot ja hyvät puolensa. mieti että oletko valmis äidiksi nyt ja mitä voit lapsellesi tässä elämänvaiheessa antaa. Taloudellinen tilanne ei ole mikään este, kyllä jotenkin aina pärjää ellei taloudelliset edellytykset ole itselle niin tärkeitä. Jos taas kokee, että ei kykene antamaan lapselle sitä mitä haluaisi ja ole "valmis" äidiksi, niin kyllä se aborttikin voi olla sen lapsen parhaaksi. Sinun vastuullesi nyt on jäänyt se suuri taakka päättää, onko tilanne sellainen että sen lapsen on hyvä syntyä vai ei. Sitä ei voi kukaan muu arvioida.

 

[QUOTE="Entinen Ksantippa S.";28739227]Mieti toki asiaa monelta kantilta. Mutta jos kyselet neuvoja anonyymeiltä netissä, muista että he puhuvat ideologian suulla. Sinä olet ainoa, jolle valintasi on totista totta, ja sinä osaat parhaiten aavistaa oman valintasi seuraukset.[/QUOTE]

Kiitos tästä ja muista mielipiteistä! Ja kiitos kaikille yh-äideille rohkaisusta! On totta, että vaikka mies, läheiset, työkaverit ja muut olisi mitä mieltä tahansa, niin joudun käytännössä yksin kantamaan valintani seuraukset arkipäivässä. Varsinkin, jos uutta kumppania ei sitten löydykään tai uusia raskauksia siunaannu. Toki abortti tai adoptio olisi kova paikka myös exälleni, mutta lapsi kuolee tai kasvaa minun kohdussani, niin luulen, että tämä on kuitenkin rankempaa mulle kuin hänelle.

Tukiverkosta sen verran, että sukulaisia ei lähettyvillä valitettavasti asustele tueksi asti. Ystäväpiiri sen sijaan on laaja, mutta ystävissäni ei ole yhtään yh-äitiä. Varmaan vertaistukea kyllä löytyisi, eikös raskaana olevilla ja äideillä ole jotain äiti-lapsipiirejä tms? Kyllä varmaan aika yksinäistä olisi alkuun lapsen kanssa, sekin pelottaa. Mutta yksinäistä on sittenkin, jos ei ole miestä ja on abortoinut ainoan lapsensa

En edelleenkään tiedä, mihin ratkaisuun päädyn, mutta onneksi tässä on muutama päivä aikaa vielä ennen tuota suunnittelutapaamista.

 

[QUOTE="anis";28739323]Jos abortti tuntuu pahalta ja väärältä, niin kannattaa harkita sitä yksinhuoltajuutta. Siitä on moni selvinnyt vaikka välillä vaikeaa olisikin mutta elämässä vaan on vaikeita aikoja jokaisella joten sitä ei erikseen kannata pelätä. Jos taas oikeasti tuntuu siltä, että ei, nyt ei ole oikea aika eikä elämänvaihe, niin silloin abortti on oikea ratkaisu. Se on tuossa vaiheessa "vaan" vähän kivuliaampi kuukautiskipu todella runsaalla vuodolla, ei siltä mitään vauvaa vielä tule. Mitä pidemmäs asiaa lykkää, sen vaikeampaa se on. Nykyaikana se ei aiheuta mitään pysyvää hedelmättömyyttä mutta tietenkin hedelmällisyys vähenee vuosien mittaan, joten riski sille tietenkin on aina olemassa. Toisaalta yhtä lailla raskaus voi keskeytyä tai mitä vaan, joten ei se sen "pahempi" toimenpide ole. Adoptio lienee henkisesti raskain etenkin jos miettii sitä lasta jo muutenkin tuossa elämänvaiheessa. Itselleni olisi kai pahinta tietää että jossain on oma lapseni jos vaikka sitä lasta ei sitten enää myöhemmin kuuluisi tai raskaudessa menisi jotain pieleen niin ettei enää saisi lapsia. Jokaisessa päätöksessä on omat huonot ja hyvät puolensa. mieti että oletko valmis äidiksi nyt ja mitä voit lapsellesi tässä elämänvaiheessa antaa. Taloudellinen tilanne ei ole mikään este, kyllä jotenkin aina pärjää ellei taloudelliset edellytykset ole itselle niin tärkeitä. Jos taas kokee, että ei kykene antamaan lapselle sitä mitä haluaisi ja ole "valmis" äidiksi, niin kyllä se aborttikin voi olla sen lapsen parhaaksi. Sinun vastuullesi nyt on jäänyt se suuri taakka päättää, onko tilanne sellainen että sen lapsen on hyvä syntyä vai ei. Sitä ei voi kukaan muu arvioida.[/QUOTE]

mikäköhän nimimerkki mulla oli, se sama tympeä tyyppi siis kuin vähän aikaa sitten.
Joku taas onnistu ehottaa, että abortti voi olla lapsen parhaaksi. Hyi ällö, että pitää olla tekopyhä, sanokaa nyt hyvät ihmiset suoraan, että teillä on joku eturistiriita lapsen kanssa ja ratkotte sen ihan omaksi hyväksenne.. Ite oon avioerolapsi siis ihan nollaiästä ja sori nyt vaan senkin tabun rikkominen, että kyllä siitä jäljet jäi. No haluaisinko mieluummin olla olematta. Ei kiitos, minä olen kuulkaas ihan onnellinen.

Ja juu ei oo sekään ihan sama, tuliko abortti vai keskenmeno. Kyllä laki muun ikäisten kohdalla miettii tarkkaan kuoliko se ihminen sydäriin vai juoppotoverin leipäveitseen.

Minun mielipide on joka tapauksessa, että ihmiset tehköön kaikissa asioissa miten lystäävät ja kantakoot itse seuraukset. Hyvä olis tietty että olis jotain hajua faktoista, kun päättää näinkin lopullisista asioista..

 

Abortti vaikka olet yli 30v niin kerkiät varmasti vielä löytää miehen ja saada ydinperheen.

 

Abortti voi olla tilanteessasi oikein hyvä päätös, monille se on elämän parhaita päätöksiä.

 

Olen aikoinani hyvin nuorena tehnyt abortin, jota kaduin ja kadun edelleen.

Lupaukset uudesta raskaudesta olivat heikot, mutta niin sitten vain kuitenkin kävi että tulin raskaaksi...Ja kuinkas ollakkaan, jäin totaali yksinhuoltajaksi. MUTTA...koskaan en ole katunut lastani tai harmitellut yksinhuoltajuuttani. Päinvastoin olen kääntänyt sen voimavarakseni. Niin kuin joku jo aiemmin sanoikin, niin eipä ole tarvinnut kinastella kenenkään kanssa kasvatuksesta

Tekemääni aborttia kadun edelleen..

 

Pitäisin ja kasvattaisin lapsen. En ymmärrä mitä tarkoitat sosiaallisella paineella ja stigmalla, kun yh-perheet eivät ole mikään harvinaisuus ollenkaan. Lisäksi yh-vanhempi voi löytää uuden kumppanin myöhemmin, niin kuin usein käy. Hyvä äiti voi olla samalla tavalla yh kuin ydinperheen äiti, ja antaa hyvän lapsuuden.

 

Abortti voi olla tilanteessasi oikein hyvä päätös, monille se on elämän parhaita päätöksiä.

Mitä sinä teet vauvapalstalla kun tunnut vihaavan lapsia? Tätä en voi olla ihmettelemättä aina vastauksiasi lukiessa. Mutta huvinsa kullakin.

 

Abortti voi olla tilanteessasi oikein hyvä päätös, monille se on elämän parhaita päätöksiä.

juu lue ehdottomasti, tuskin samaistut..

Se adoptio nyt jäi vähän syrjityksi vaihtoehdoksi, eikä se mustakaan hyvä oo, mutta hei ihan oikeesti, mikä tahansa voittaa abortin.?!

Adoptioon annettujen elämäntarinat ovat kaikki parempia kuin abortoitujen. Heillä on sentään joku tarina. Itsemurha ei ole mikään yleinen vaihtoehto adoptioon annettujen joukossa, vaikka joskus voisi näin kuvitella abortoivien äitien hurjista spekulaatioista päätellen.