L
lopussa
Vieras
Mies sanoi ottavansa lapset jos erotaan. Ja ei, emme ole naimisissa. Hän ei
kuulemma viikonloppuisäksi ala. (mutten kyllä minäkään aio).
Nyt surettaa kun olen sitten "vieraalla" paikkakunnalla nalkissa, mikäli haluan lasten parasta(=ei reissuelämää yms.). En voi ottaa(kaan) lapsia ja muuttaa esim. kotipaikkakunnalleni palatakseni. Toisaalta sen estää jo työkuviot. Asumisjärjestelyiden rakentelu tulee olemaan helvetistä kun muutetaan erilleen...
Nyt aloinkin miettiä, että on yritettävä kovemmin. Emme voi muuttaa erilleen kun lapsien olo vaikeutuu. Ja siedämme ukon kanssa toisiamme. Mä vaan en enää jaksa tuollasta rakastaa. Ja sama toisin päin. koko ajan riitaa joka asiasta. Viimesin nyppivä juttu on se, että hän laatii mulle päiväohjelman/aikataulut ja juu - olemme kesälomalla!
Mutta: miten hemmetissä voi jatkaa eteenpäin rämpimistä kun mielen sopukoilla kummittelee miehen sanomiset. Eli että joudumme jakamaan lapset tai hän ottaa ne. Ja on kait ilkeää sanoa mutta totta: lapset on leimaantunu minuun. Itkevät jos isä vie liian pitkäksi aikaa heidät pois mun luota. Mun on hyvä mun lasten kanssa. Mies on kuin seipään nielly...
Pahalta tuntuu elää eteenpäin kun vaan katkeroidun pääni sisällä ja ajattelen/pelkään tulevaa. Aika vaikea siinä luottaa toiseen ja jatkaa yhdessä. Jos oisin aikaisemmin tällästä ehottanut niin varmaan oisinki saanu pitää lapset...Mut nyt se taitaa olla löytänyt jonkin tunnesiteen muksuihin (mikä sinällään on helvetin hyvä).
Olen ihan loppu
Joo tiiän turhaa marinaa, palstamammat. Mutta pakko purkaa oloa jonnekin. Pelottaa että ukko vie satojen kilsojen päähän kotiseudulleen meidän lapset enkä näe niitä sitten. Millä tähän tilanteeseen realismia?
kuulemma viikonloppuisäksi ala. (mutten kyllä minäkään aio).
Nyt surettaa kun olen sitten "vieraalla" paikkakunnalla nalkissa, mikäli haluan lasten parasta(=ei reissuelämää yms.). En voi ottaa(kaan) lapsia ja muuttaa esim. kotipaikkakunnalleni palatakseni. Toisaalta sen estää jo työkuviot. Asumisjärjestelyiden rakentelu tulee olemaan helvetistä kun muutetaan erilleen...
Nyt aloinkin miettiä, että on yritettävä kovemmin. Emme voi muuttaa erilleen kun lapsien olo vaikeutuu. Ja siedämme ukon kanssa toisiamme. Mä vaan en enää jaksa tuollasta rakastaa. Ja sama toisin päin. koko ajan riitaa joka asiasta. Viimesin nyppivä juttu on se, että hän laatii mulle päiväohjelman/aikataulut ja juu - olemme kesälomalla!
Mutta: miten hemmetissä voi jatkaa eteenpäin rämpimistä kun mielen sopukoilla kummittelee miehen sanomiset. Eli että joudumme jakamaan lapset tai hän ottaa ne. Ja on kait ilkeää sanoa mutta totta: lapset on leimaantunu minuun. Itkevät jos isä vie liian pitkäksi aikaa heidät pois mun luota. Mun on hyvä mun lasten kanssa. Mies on kuin seipään nielly...
Pahalta tuntuu elää eteenpäin kun vaan katkeroidun pääni sisällä ja ajattelen/pelkään tulevaa. Aika vaikea siinä luottaa toiseen ja jatkaa yhdessä. Jos oisin aikaisemmin tällästä ehottanut niin varmaan oisinki saanu pitää lapset...Mut nyt se taitaa olla löytänyt jonkin tunnesiteen muksuihin (mikä sinällään on helvetin hyvä).
Olen ihan loppu