Mulla huumeiden käyttö oli jälkeenpäin ajateltuna monien kamalien tapahtumien aiheuttama tunteiden sekamelska, jota koitin parhaani mukaan saada pysymään poissa ajatuksistani siinä kuitenkaan onnistumatta.
Mulla on ollut ihan kamala lapsuus, vanhemmat erosivat kun olin 5v, ja 3 vuotta ympäriinsä paneskeltuaan äitini löysi uuden aviomiehen jonka kanssa meni nopeasti naimisiin ja alkoi tehtailemaan lapsia. Alunperin klmilapsiseen perheeseen syntyi yhteensä 11 lasta, samaan aikaan kun äitini ja isäpuoleni ryyppäsivät hulluna ja isäpuoli hakkasi ja nöyryytti sekä orhuutti seka meitä lapsia että äitiämme. Meillä oli oikeasti tosi sairaitakin sääntöjä lapsina, esim. me lapset emmen saaneet katsoa telkkaria tai ikinä istua sohvalla, söimme eri ruokia kun vanhempamme emmekä mm. saaneet ikinä juoda maitoa tai laittaa leivän päälle muuta kuin margariinia. Lisäksi isäpuolemme piti mielivaltaista kasvatuskuria, esim. sisääntuloaika oli aina hyvin säntillistä. Jos olit myöhässä minuutinkin, TAI ajoissa, seisoit joka minuutista tunnin nurkassa, liikkumatta, puhumatta. Tämän lisäksi meille ei tietenkään annettu omia kelloja jne. Muutaman kerran joku meistä pyörtyikin seistyään liian kauan, ja siitä seurasi välitön selkäsauna. Kaiken fyysisen väkivallan lisääksi meitä nolattiin, haukuttiin, käytettiin kotitöissä hyväksi, lapsenhoitoapuna nuoremmille sisaruksille, ja lisäksi isäpuoli eristi meitä lapsia niistäkin vähäisistä kavereista jotka eivät koulussa kiusanneet meitä.
Kun olin 16v, isäpuoleni yritti raiskata minut sillä aikaa kun äitini oli synnyttämässä nuorinta siskoani. Pakenin turvakotiin vaikka olenkin siitä lähtien potenut huonoa omatuntoa siitä että hylkäsin sisarukseni tuohon hullujen perheeseen ja lähdin karkuun. Äitini ei tänä päivänäkään usko että isäpuoleni oikeasti kävi muhun käsiksi, ja siksipä mut otettiin lopulta huostaan kun äiti ei edes harkinnut eroavansa miehestään. Jouduin lastenkotiin, jossa mua ei enää kiusattukaan, vaan kaikki olivat tosi mukavia. Sain vähän itsekunnioitusta, jonka jälkeen kaikki paha oloni alkoi purkautumaan ulos ja sain kamalia raivokohtauksia, huusin ja paiskoin tavaroita kunnes mut eristettiin poliisin toimesta. Noihin aikoihin veljeni oli alkanut polttelemaan kannabista, ja tarjosi sitä minullekin, rauhoittuakseni. Minua pelotti, sillä olin koko peruskoulun ajan ollut tosi hyvä oppilas, ja uskonut kaiken mitä mulle oli opetettu, myös huumevalistuksen: "kaikki huumeet on samaa, ja jäät heti koukkuun". Muutaman illan suostuttelun jälkeen uskalsin kuitenkin maistaa kun ei veljenikään niin kamalan narkkarilta vaikuttanut. Poltin ensimmäisen kerran pilveä vuotta nuoreman veljeni kanssa yhtenä iltana nutalla. Kun palasin takaisin lastenkotiin, hoitajat huomasivat heti etten ollut selvin päin, ja laittoivat mut pissatestiin. Jäin heti ensimmäisestä kokeilustani kiinni, enkä sen jälkeen enää polttanut pilveä. Silti ihmettelin kovasti sitä miksi mulle oli valehdeltu koulussa. Enhän mä jäänytkään koukkuun ekasta kerrasta, vaan pystyin jättämään kertakokeiluksi, ja vieläpä ilman niitä kerrottuja kamalia vierotusoireita.
18-vuotiaaksi mennessä olin harrastanut seksiä varmasti yli sadan miehen kanssa. Nyt aikuisena olen terapian kautta ymmärtänyt, että oikeasti mua oli vaan aika pitkälti hyväksikäyttäneet kaikki ne miehet, mä olin nimittäin teininä tunne-elämältäni kuin pieni lapsi joka vain toivoi että edes joku rakastaisi mua mun elämän aikana. Jokainen mies joka puhui, tai edes hymyili, tuntui mahdollisuudelta tulla rakastetuksi. Jotenkin olin omassa päässäni kuvitellut, että jos mies pyytää minulta seksiä, hänen täytyy todella tykätä minusta ja tiedossa on vakava seurustelusuhde. Tuohon samaan lankaan minä pahainen lapsi lankesin liian monta kertaa, eikä seksuaalisuuteni oikein vieläkään ole normaalia. Lopulta löysinkin pojan joka vannoi rakastavansa minua. Tulin pian raskaaksi vahingossa, ja ilmoitin asiasta poikaystävälleni. Hän kauhistui, ja ilmoitti muuttavansa pois maasta (oli ulkomaalainen) ja mun maailmani särkyi. Parin kuukauden ajan olin ensimäisen kerran elämässäni kokenut itseni rakastetuksi, ja nyt tämä ihminen puhui minulle noin rumasti. Erosimme, ja minä masennuksissani takerruin epätoivoissani syntymättömään lapseeni. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt tehdä abortti, se olisi ollut helpompaa kaikille. Minä kuitenkin omassa pienessä päässäni ajattelin että ainakin lapselta minä saisin viimein ehdotonta rakkautta, ja pidin hänet. 2kk ennen 19-vuotispäivääni synnytin kauniin tyttölapsen. Olin sanonut ennen synnytystä antavani lapseni adoptioon koska loppuraskaudessa masennuin pahasti enkä saanut mistään mitään tukea, mutta hänet nähtyäni en voinut luopua lapsestani.
Muutimme kotiini, mutta synnytyksen jälkeen masennus paheni, viiltelin itseäni, join yksin iltaisin alkoholia ja itku kurkussa hoisin koliikkista vauvaa. Äitini ja siskoni yrittivät parhaansa mukaan auttaa minua, mutta eivät hekään voineet aina olla luonani. Lopulta olin niin väsynyt, että pyysin sossusta apua. Ainoa apu mitä sain, oli kerran viikossa 2h kerralla vierailleet perhetyöntekijät, jotka myöhemmin papereita luettuani paljastuivat vain joksikin kodin siisteystason tarkkailijoiksi. Kun lapseni oli 4kk ikäinen, vein hänet tädilleni hoitoon, ja mitään sanomatta karkasin. Suljin puhelimen, lähdin radalle, baareihin bilettämään ja tuulettumaan, ja palasin vasta kolmen päivän päästä. Tänä aikana lapseni oli sijoitettu kiireellisesti lastenkotiin vastaanotto-osastolle. Muutaman viikon kuluttua tein päätöksen lapseni parhaaksi ja annoin hänet sijoitettavaksi pitkäaikaisesti eräälle lapsettomalle pariskunnalle.
Tuon kaiken jälkeen mä olin hukassa. Todella hukassa. En pystynyt muuhun kuin itkemään sohvalla, en syönyt, en peseytynyt. Sitten kuukausien päästä muistin mikä oli auttanut mua viimeksi romahdustilanteessa rauhoittumaan. KANNABIS! Tiesin erään samaan aikaan lastenkodissa kanssani olleen tytön käyttävän huumeita, ja soitin hänelle. Kannabista ei löytynyt, kaveri kertoi ettei hänellä ole kuin amfetamiinia. Pahoillani lopetin puhelun, mietin ehkä tunnin, ja sitten soitin kaverilleni "mitä maksaa?", kysyin, ja seuraavaksi löysin itseni kävelemästä hänen kotiaan kohti. Ajattelin hölmönä, että kun en kerran ollut jäänyt kannabikseen koukkuun, niin tuskin jään amfetamiiniinkaan, koulussahan sanottiin että kaikki huumeet on samaa. Ostin kaverilta gramman amfetamiinia, ja kokemattomana se riitti minulle 48h yhtäjaksoiseen valvomiseen ja aineen käyttämiseen. Kun huume loppui, tulivat vierotusoireet. Ne olivatkin kamalat, vilutti, kolotti, lihakset kouristelivat, en pystynyt syömään, enkä kovin hyvin nukkumaankaan. Kestin kuitenkin kuin nainen, ja päätin etten enää koskaan koske huumeisiin. Amfetamiinivaan valitettavasti on paljon vahvempi huume, ja niinpä, kuin varkain, aloin ensin käyttämään kerran kuussa, sitten viikonloppuisin, ja lopulta päivittäin. Vierotusoireet kävivät joka kerran jälkeen kamalemmiksi, ja lopulta aloin jopa pelkäämään niitä. Käytin niin paljon huumeita että saatoin valvoa 4-5:kin päivää putkeen, vain jotta vieroitusoireet eivät tulisi (amfetamiini pistää valvomaan, et saa unta). Lopulta puolentoista vuoden rännin jätkeen lopetin. Lopetin lopulta yksin, ilman vieroitushoitoa, rauhoittavia lääkkeitä tai mitään. Mä yksinkertaisesti olin vaan niin väsynyt että nukuin melkein putkeen kolme viikkoa, heräsin ainoastaan syömään välillä, ja kun vatsa oli taas täysi, nukahdin uudestaan.
Tuon jälkeen en ole enää käyttänyt huumeita. Olen käynyt 7 vuotta terapiassa kokemusteni takia, löytänyt hyvän miehen ja saanut lapsen. Töitäkin on. En usko että nykyään enää mikään voisi horjuttaa mua huumeiden suuntaan, en nimittäin usko että elämäni voi enää koskaan muuttua niin kamalaksi kuin mitä se oli lapsena tai nuorena. Olen onnellinen, ihan tavallinen vajaa kolmekymppinen nainen jolla on värikäs menneisyys, ja kova luotto tulevaisuuteen. Käytin huumeita koska ne antoivat mulle aluksi itsevarmuutta ja auttoivat lopettamaan itkemisen. Lopuksi siksi että olin koukussa. Muilla voi olla muut syyt, minulla nämä. Rakkauden puute, ja siitä johtunut huono itsetunto.
