Mitä ihmettä voin tehdä tässä asiassa? Ongelmana isovanhempien asenne.

Et pysty ajattelemaan omilla aivoilla, jos olet liian läheisissä väleissä. Vaikka tunne sanoisikin aluksi vaikka mitä, niin ajattele vain järjellä ja viilennä välejä. Oma rauha saa ajatukset selkiintymään. Sinulla on oikeus vetää rajasi siihen, että jos joku saa sinut huonovointiseksi, niin lopetat yhteydenpidon ainakin joksikin aikaa.

 

Miksi sinun pitäisi auttaa vanhempiasi "pakolla"? Siis tottakai normaalisti ihmisiä autetaan ja apua tarjotaan, mutta tuo kuulostaa siltä että mielestäsi olet VASTUUSSA äitisi elämästä, ja kun hän on onneton, se olisi siten sinun vikasi.

Sinun pitäisi nyt ymmärtää, että äitisi ei ole onneton siksi että sinä et ole onnistunut tekemään häntä onnelliseksi. Hän ei valita koska sinä teet jotain väärin. Hän on onneton koska hän tekee itse elämänsä onnettomaksi, ja hän valittaa koska siten hän saa vieritettyä vastuun siitä sinulle. Ymmärrä siis, että mikään mitä teet tai et teet EI TULE IKINÄ KELPAAMAAN, sillä äitisi tavoite ei ole olla onnellinen vaan syyllistää sinua. Vaikka hyppisit hänen pillinsä mukaan miten tahansa, hän jatkaa sinun hypyttämistäsi koska SE on hänen tavoitteensa.

Ja sinä toki kasvatuksesi takia hyppäätkin. Ja kun äiti sanoo että hyppäsit väärin, sinulle tulee paha mieli ja yrität hypätä eri lailla. Miten tahansa hyppäät äiti sanoo että väärin meni, koska se palvelee hänen tarkoitustaan. Ainoa keino tässä on vain lopettaa hyppäämästä, sillä hyppimällä vain rikot itseäsi.

Ja niinkuin itse sanoitkin, niin äitisihän jatkaa sinun lastesi kanssa samaa tuhoavaa tyyliä kuin sinunkin. Miksi haluat altistaa lapsesi samoille traumoille, joista itse kärsit? Ilman mummoa on huomattavasti parempi kuin huono mummo. Henkinen väkivalta on jotain, jolta SINUN pitäisi lapsiasi suojella.

 

[QUOTE="vieras";28482961]Et pysty ajattelemaan omilla aivoilla, jos olet liian läheisissä väleissä. Vaikka tunne sanoisikin aluksi vaikka mitä, niin ajattele vain järjellä ja viilennä välejä. Oma rauha saa ajatukset selkiintymään. Sinulla on oikeus vetää rajasi siihen, että jos joku saa sinut huonovointiseksi, niin lopetat yhteydenpidon ainakin joksikin aikaa.[/QUOTE]
Ja aluksi on hvä tajuta, että ei ole olemassa sellaista tapaa ja niin ei kuulu elää, että joku ei olisi eri mieltä tai suuttuisi. Sitä pitää aikuisen sietää. Ongelma on toisessa päässä ja siihen sinun ei kuulu puuttua.

Ja jos et toivo lapsillesi samaa, niin vastuu on sinun. Opetat lapsillesi minusta nyt sitä omalla esimerkilläsi, että omia rajoja ei saa suojella. Lapsi käy mummolla, joka kohtelee huonosti ja äiti antaa kohdella itseään huonosti. Ei voi olla vaikuttamatta lapsen itsetuntoon.

 

Sympatiat sulle ap! Mun äiti on samanlainen. Lupaa aina tulla hoitaman lapsia, on kuulemma käyttämättömiä lomia ja mielellään hoitaisi meidän lapsia. No, sitten kun yritän kysyä että millon tulis, niin vastaus on aina joku "suunnitellaan sitä" tai että "ois niin kiva kyllä teidän lapsia nähdä". Joskus pyysi mua katsomaan jonkun päivän mikä ois meille hyvä. No suunnittelin sitten jo vapaailtaa miehen kanssa mutta kuinkas kävikään. Jäi arpomaan oisko parempi pe vai la ja mihin aikaan ja oisko parempi että tultais yöks kotiin vai oltaisko yö pois jne. Joka puhelu päättyi aina lauseeseen "mutta suunnitellaan sitä". Otti ihan jumalattomasti päähän suunnitella ja miettiä mitä voitais sitten sillä ajalla miehen kanssa tehdä kun toinen vaan arpoo. No, päivä tuli ja meni eikä mummua näkynyt kuten arvasinkin - jäi suunnitelman asteelle silläkin kertaa. En tajua miks ite aina ehdottaa kaikenlaista kun tiedän jo etukäteen ettei kuitenkaan tuu tai mikään toteudu. Nykyään en kommentoi noihin lupauksiin mitenkään, tiedän ettei sieltä suunnalta ole lastenhoitoapua luvassa. Ja ei, ei tarviskaan hoitaa mutta todella ärsyttävää että itse aina hehkuttaa kuinka mielellään tulis mutta kun ei koskaan kuitenkaan tule.

Siispä ehdotan minäkin, että hae työpaikkaa ja hoitopaikkaa lapsille ja jätä tämän mummon lastenhoitotarjous kokonaan huomiotta. Jos joskus haluaa lapsia hoitaa niin hyvä niin, mutta ainakaan sun ei tarvitse joka ilta jännittää tuleeko seuraavana päivänä kuten luvattu vai onko tullut jokin "este".

 

Ymmärrän hyvin huolesi, että et haluaisi laittaa pienempää vieraalle hoitoon ainakaan kokopäiväisesti. Mutta tiedätkö, lapselle olisi todennäköisesti vähemmän stressaavaa olla päivittäin saman tutun perhepäivähoitajan kanssa, kuin vuoropäivin aina ties kenen. Parhaassa tapauksessa hoitajasta voi tulla lapselle rakas aikuinen, jonka sylissä saa lohtua, näin on ollut meillä molempien lasten kanssa. Tartu hyvillä mielin työtarjoukseen, nykyaikana niitä ei noin vain uusia tule!

 

Luettuani läpi kaikki tekstisi ap en voi muuta suositella kuin että ÄLÄ turvaudu isovanhempien hoitoon. On parempi pitää suhteet heihin riippumattomina eikä niin, että teidän töissäkäynti on mummon mielialoista kiinni. Ihan turva stressinaihe teille vanhemmille joutua kaiken aikaa miettimään ja säätämään hoitojuttuja, kun päiväkotiin/pph:lle se on niin yksinkertaista. Ja lapsethan sen stressin aistii myös, sekä mummon asenteen hoitamiseen. Tuntevat olevansa taakaksi, eivät he ole sitä ansainneet.

Itse pyrkisin saamaan lapset joko pph:lle tai päiväkotiin samaan ryhmään jos mahdollista. Päiväkodissa olisi se hyvä puoli että kun isompi lapsi kuitenkin joutuu sinne siirtymään vuoden/parin päästä (jos eskari on päiväkodissa) niin ei olisi uutta sopeutumista edessä molemmilla. Kyllähän ne lapset varmasti hyvin pärjäävät, toisaalta pienemmät sopeutuvat nopeamminkin - itse yrittäisin tuossa tilanteessa keskittyä siihen että hoitopäivät pysyisivät inhimillisen pituisina lapsille. Alkuun max 6 h jos vaan mahdollista. Tuossa voisi sitten mummokin olla avuksi, hän voisi hakea lapset hoidosta aikaisemmin ja hoitaa heitä kotona muutaman tuunin keventääkseen heidän päiväänsä, mutta toisaalta jos ottaa ja peruu niin teillä olisi hoitopaikka silti valmiina (sopisin tunnit hoitopaikkaan sen mukaisesti, että mummon varaan ei lasketa vaan se on extra-kivaa jos mummu tulee hakemaan).

 

Kerro ap millaisia ajatuksia nämä kirjoitukset sinussa herättävät.

 

Kiitos vielä kerran kaikille, jotka viitsivät vastata. Vuosien ajan, viimeiset 20 vuotta olen kokenut, että en kelpaa missään muodossa vanhemmilleni ja kaikki mitä pyydän, on heiltä pois. He muistuttavat pahasta murrosiästäni aina, jos tarvisin apua. Ja uskotteko, että meillä on vielä ollut paljon huonoa tuuria elämässä siten, että on joutunut ihan oikeasti pyytämään apua ja taakasta on tullut hirveän suuri, sillä olemme saaneet apua, josta koen olevani vielä lisää kiitollisuudenvelassa. He ovat olleet mm. takaamassa lainojamme ja tästäkin he muistuttavat joka ikinen kerta, vaikka yhtään lainaerää ei ole heidän tarvinnut maksaa. Uskon, että isäni on äitini ristitulessa, hän on hyvin ahdistunut ja purkaa traumojaan minuun. On totta, että vaikka äitini on alle 60-vuotias, hän ei osaa tehdä pienintäkään asiaa itse, muutoin kuin todella tutussa ympäristössä mm. omassa kotonaan. En usko, että hän hirveästi pitää itsestään ja suuttuu silmittömästi muille ihmisille, sillä hän ei luultavasti hallitse elämäänsä lainkaan.

Näin vanhempani eilen sukujuhlissa. Sanoin äidilleni, että ei tarvitse huolehtia siitä asiasta, että joutuu ottaa ns. taakkaa lastenhoidosta ja liian isoa vastuuta. Olemme hakemassa kokopäivähoitoa työpaikan vuoksi, sillä tulen hakemaan tätä työpaikkaa. Hoitopaikanhan voi irtisanoa, jos en saa työtä. Mieheni sanoi samaa, mitä joku tuolla - on ihan sama, onko lapseni yhden päivän ajan hoidossa jollain päiväkodin tädillä, sillä hän on varmasti yhden päivän jälkeen jo lapselleni tutumpi kuin kumpikaan mummuista. Näinhän se on.

Ehdotin äidilleni, että jos hän on kotona, voi halutessaan tulla hoitamaan lapsia. Johon hän vaivautuneena, että joo, olishan se kiva. On se kamalaa noin pientä lähteä viemään hoitoon, hirveitä traumoja tulee lapselle. Sanoin hänelle, että muista nyt sitten, että olen sinulle mahdollisuuden antanut.

Minulla on hyvä olo siitä, että olen erilainen kuin äitini. Hän ei koskaan olisi halunnut jättää meitä päiväkotiin. Hän olikin uhrautuvainen kotiäiti 15 vuoden ajan. Hän vei myös isältäni mahdollisuuden olla meidän kanssamme, sillä isä teki töitä yötä päivää, jotta meillä olisi ollut rahaa. Se oli heidän päätöksensä, mutta olen tästäkin joutunut kärsiä. Ja koko lapsuuteni sain kuulla, kuinka kiittämätön kaikesta hänen/heidän uhrautumisestaan olen.

Kannan tarpeetonta syyllisyyttä, josta haluan eroon. Suosittelen teille kaikille, jotka olette kokeneet henkistä väkivaltaa kotona hakeutumaan mm. neuvolan kautta terapiaan. Samaa syyllisyyttä kokee omien lastensa kanssa ihan pienistäkin asioista, jos on epävarma omasta vanhemmuudestaan. Minulle yksikin terapiakerta jo auttoi ja tulen jatkamaan hyvillä mielin.

Terapiassa opin viimeksi sen, että olen itse vastuussa omasta elämästäni. Kun itsetunto on täysin tuhottu lapsena, sitä on pakko alkaa aikuisena kehittää.

 

Uusimmassa Lapsen maailma lehdessä (5/2013) on s. 25 lyhyesti referoitu tutkimusta vanhempien harrastamasta syyllistävästä kasvatuksesta, joka on lapselle vahingollista.

Eli rajojen asettamisen sijasta vanhempi yrittää vaikuttaa lapsensa käyttäytymiseen vetoamalla tämän tunteisiin.

 

No oli äitisi nyt ollut mimmoinen tahansa niin nykyään olet käsittääkseni jo aikuinen ja itse itsestäsi vastuussa.

Ja suoraan sanoen kuulostat helvetin vaikealta aikuiselta lapselta. En ihmettelisi vaikka äidilläsi olisi mitä ranteet auki oloja... jo ihan tuon iankaikkisen jahkaamisesi kanssa. Mitäs jos antaisit vaikka äitisi ja isäsi olla välillä ihan rauhassa, ja vaikka toipua sinusta.

Sitähän aina sanotaan, ettei ole koskaan lapsen vika, jos äiti vaikkapa sairastuu mielenterveysongelmiin. Mutta onko se oikeasti niin? Jos vaan sattuu syntymään niin erilainen ja haastava lapsi, että sitä ei jaksa?

 

[QUOTE="huh huh";28493221]No oli äitisi nyt ollut mimmoinen tahansa niin nykyään olet käsittääkseni jo aikuinen ja itse itsestäsi vastuussa.

Ja suoraan sanoen kuulostat helvetin vaikealta aikuiselta lapselta. En ihmettelisi vaikka äidilläsi olisi mitä ranteet auki oloja... jo ihan tuon iankaikkisen jahkaamisesi kanssa. Mitäs jos antaisit vaikka äitisi ja isäsi olla välillä ihan rauhassa, ja vaikka toipua sinusta.

Sitähän aina sanotaan, ettei ole koskaan lapsen vika, jos äiti vaikkapa sairastuu mielenterveysongelmiin. Mutta onko se oikeasti niin? Jos vaan sattuu syntymään niin erilainen ja haastava lapsi, että sitä ei jaksa?[/QUOTE]

Tässä ei ole ongelmana ap:n aikuiuus vaan mummon keskenkasvuiseksi jäänti.

Millainen mummo syyllistää pientä lasta?

Esim. 5-vuotias saa syyt niskoilleen siitä, että haluaa kaupassa jonkin tavaran ja mummu on sitten sanonut, että sen vuoksi ei esim. ollut varaa ostaa ruokaa, kun lapsi halus tuon lelun ja pitihän se sitte ostaa jne.

 

Lukematta koko ketjua, antaisin mummojen pysyä mummoina ja laittaisin vauvan perhepäivähoitoon. Jos vauva ei ole tähän mennessä ollut usein mummoilla hoidossa, on he yhtä vieraita kuin uusi hoitaja, jonka kanssa tullaan nopeasti tutuiksi. Kurjaa pompotella lasta eri hoitajien välillä jos vaihtoehtona yksi luotettava hoitaja. Muutenkin parempi että päivärytmi on arkisin aina sama. Kotona hoitava mummo antaisi nukkua myöhään, jolloin päiväunet eri aikaan kuin seuraavana päivänä hoidossa jne.

 

Töihin menisin ilman muuta, mies hoitamaan lapsia vuorostaan. Isovanhempien apua vain hetkellisesti.

 

että olen ihan totta aikuinen lapsi joka jahkaa asioita. Sinä uskoakseni isovanhempi kirjoitit minulle asiasta ihan oikein. Uskon että melko monet ovat ns. aikuisia lapsia, sillä lapsuus on aikuisuuden kivijalka. Ei mua haittaa jahkata asioita ja jos jollain on samoja kokemuksia kuin itselläni, niin yritän tässä vain auttaa myös muita saman kokeneita tietämään, että voi olla muitakin, jotka ovat haavoittuneita ihmisiä vanhempiensa vuoksi.

Äitini ja isäni ovat yrittäneet parhaansa juuri niillä eväillä, joita on heille annettu. Ihan varmasti hekin yrittivät aikanaa. Mutta en vain ymmärrä, miksi he eivät ole oppineet mitään ja toistavat samat virheet nytkin?

Itse en vaan koskaan huorittelisi omia lapsiani, en löisi heitä, en laittaisi kaikkea heidän syykseen (kun kaikki tehdään sinun pillisi mukaan), en luule itse olevani täydellinen äiti vaan haen apua, ettei minusta tule samanlainen, en kieltäisi lapsiltani harrastuksia, en lupaisi koko ajan jotain ja rikkoisi lupauksiani, kun lapsellani on paha olla, en löisi lyötyä (siitäs saat kun olet itse itsellesi tuon pahan olon aiheuttanut). En veisi lapsiltani leluja ja väittäisi, että ne ovat minun niin kauan kuin itse alat ostaa tavaroita itsellesi. Suurin pelkoni on olla samanlainen kuin äitini. Minun on päätettävä se, etten ole enää uhri enkä suostu mm. käyttäytymään samoin häntäkään kohtaan kuin miten hän minua kohtaa käyttäytyy. Toista ihmistä täytyy oppia kunnioittamaan. Minun myös äitiäni. Vaikka vaikeaa se tulee olemaan.

Kaikista pahimmalta tuntuu se, että olen aina ajatellut itsessäni olleen vikaa ja että olen kamala lapsi ja ihminen. Olen vain tajunnut, että vanhempani puhuvat mulle edelleen niistä asioista, joita tapahtui yli 10 vuotta sitten ja syyttävät minua näistä asioista. Eli siitä, että olin tavallinen itsenäistyvä nuori tyttö, joka kapinoi vanhempiansa vastaan. Nämä asiat kuuluvat käsittääkseni murrosikään.

Ja hulluinta on, että itsekin puhun ja mietin niitä vanhoja asioita enkä voi ajatella äidistäni siten, että hän olisi esim. toiminut väärin. Vaikka tiedän, että ei ole oikein vanhemmalta tehdä tällaisia asioita lapselleen. Vasta itse äidiksi tulleena aloin ihmetellä, kuinka vanhempani ovat voineet tehdä niitä asioita minulle lapsuudessani ja minulle tuli uusi murrosikä.

Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, myös äidissäni. Jos hän olisi ollut läpeensä paha, näkisin sen. Mutta on vaikeaa ajatella äitiä erillisenä ihmisenä vielä aikuisenakin, on vaikeaa ymmärtää, miksi hän on toiminut kuten on toiminut. Haluaisin tunnistaa itsestäni nämä samat asiat, jotta voisin luottaa itseeni ja muistaa, että minulla on mahdollisuus toimia niissä pahoissa asioissa toisin, kuin äitini on aikanaan tehnyt.

Jos olet isovanhempi ja tunnistat itsesi, niin vähintä mitä voit tehdä on pyytää lapseltasi rajallisuuttasi ja pahoja tekojasi anteeksi. Näin suhde lapseesi lähtee aikuisena uudelleen alusta. Kun kerran yritin kysyä äidiltäni, miksi hän toimi siten kun toimi, sain vastauksen että saatanan hullu ku valehtelen ja "no, jos näin on käynyt niin muista sitten kuolinvuoteellani, kuinka vittumainen olit mulle" Että tämmöistä.

Henkinen väkivalta on jotain, jota kaikki eivät edes tajua kokeneensa. Äidiksi tulo auttaa minut pois tästä kaikesta, sillä se on ollut parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Haluan olla parempi ihminen ja äiti.

Kaikkea hyvää kohtalotovereille, voimia äideille ja voimia myös isoäideille kasvaa vielä isommaksi.

 

En ajatellutkaan asiaa näin, että jatkuvuus esim lapselle tutuksi tulevan hoitajan kanssa on lapsilleni parempi vaihtoehto kuin pomputtelu ees taas. Oli hyvä huomio. Toivottavasti saisin prehepäivähoitoon lapseni jos se päivä tulee. Ei olis niin hektistä ja lapsi sais syliä.

 

Sinulla on menossa nyt irtautuminen, jonka oma vanhemmaksi tulo on laukaissut. Kuuluu asiaan. Ja esim. Kaisa Aunola Jyväskylän yliopistosta on tutkinut juuri tätä. Löytänyt tuloksiakin: jos vanhemmat syyllistävät, lapsi muuttuu vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Se on normaalia ja reaktiosi ovat normaaleja.

On kuitenkin myös niin, että kun jankkaat näitä asioita (tuo verbi kuulostaa muuten kamalan negatiiviselta), niin vanhempasi väistämättä ahdistuvat koska ovat todennäköisesti neuvottomia. Neuvoton on ehkä paras sana tässä. Ja silloin he herkästi kilahtavat ja sanovat vain pahasti, eikä tilanne muutu paremmaksi.

Minä neuvoisin sinua nyt tekemään jotain päinvastaista: keskity vain niihin hyviin asioihin lapsuudessasi. Vain niihin hyviin. Niitä varmasti on, sillä tekstistäsi näkyy että olet herkkä, syvällinen ja kielellisestikin pärjäävä nainen. Jotain on täytynyt mennä hyvinkin. Nyt on tosi tärkeää, että alat ruokkia hyviä asioita. Kun joku kysyy, millaista lapsuudessasi oli tai utelee, millaisia vanhempasi ovat, kerro hyviä asioita. Kerro kuinka kivan värisiä tyynyliinoja äitisi osasi ommella tai kuinka hauska käsiala isälläsi on (esimerkki). Voimista näitä. Myös huonolla hetkellä.

Takapakkia tulee, mutta sillä pääset eteenpäin.

Et ole ainoa Suomessa tuota kokenut. Kannattaa yrittää kääntää purjeet mahdollisimman nopeasti kohti parempia mielialoja, sillä jälkikäteen ajateltuna nämä "katkeratkin" kirjeet esim. tällä palstalla tuntuvat hukkaan heitetyltä ajalta, vaikka toki itsenäistymisprosessi onkin välttämätön ja joudut sitä käsittelemään.

Selviät varmasti.

 

Vaan itelles. Kyllä vanhemmat ovat lapsiaan varten eivätkä lapset vanhempiaan varten. Vaikka tulis kuinka haastava lapsi tahansa, niin vanhemman tehtävä on kunnioittaa itseään ja lapsiaan ja asettaa rajat ja sietää sitä, että on lapsen kasvatuksesta vastuussa. Vanhemman tehtävä on kunnioittaa lapsen persoonaa ja hyväksyä se, että ei voi hallita lapsiaan.

 

Vau! Sinussa on tapahtunut ihan täydellinen muutos tässä. Onko se terapiakerta ollut siis nyt? Olen hirveän tyytyväinen, vaikkei edes tunneta .

Tuosta kun sanoit, että et ymmärrä miksi äitisi ei ikinä opi, niin se on juuri asia mikä kuuluu persoonallisuushäiriöihin. Eli persoona ja käyttäytymismallit ovat jäykkiä, eikä ihminen sopeudu siihen mitä ympärillä tapahtuu. Silloinhan hänen täytyisi myötää olevansa väärässä ja sitä tällaiset ihmiset eivät pysty tekemään.

Olen silti sitä mieltä, että sinulle voisi olla hyväksi, että pystyisit tuntemaan vanhempiasi kohtaan jotakin muuta kuin ymmärtämisenhalua ja liiallista anteeksiantoa. Eivät mitkään häiriöt oikeuta kyseistä käytöstä ja kun pahinta niissä on se, että ne myrkyttävät läheisiä vielä aikuisiälläkin. Kokeile edes taukoa. Mitään et siinä menetä, mutta voit havaita mielialasi ja ajatusmaailmasi muuttuvan paremmaksi. Kyse ei ole siis siitä, että katkeruudeltasi lopettaisit näkemisen, vaan ihan käytännön asiasta. Jos ulkona sataa, niin kannattaa mennä sisään lämpimään. Kun ei jatkuvasti hytise kylmässä, niin kestää paremmin satunnaiset sadekuurot.

Jos osaat englantia, niin suosittelen lukemaan tämän läpi. Siinä on paljon silmiäavaavia juttuja.
http://samvak.tripod.com/msla1.html

 

Sinulla on menossa nyt irtautuminen, jonka oma vanhemmaksi tulo on laukaissut. Kuuluu asiaan. Ja esim. Kaisa Aunola Jyväskylän yliopistosta on tutkinut juuri tätä. Löytänyt tuloksiakin: jos vanhemmat syyllistävät, lapsi muuttuu vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Se on normaalia ja reaktiosi ovat normaaleja.

On kuitenkin myös niin, että kun jankkaat näitä asioita (tuo verbi kuulostaa muuten kamalan negatiiviselta), niin vanhempasi väistämättä ahdistuvat koska ovat todennäköisesti neuvottomia. Neuvoton on ehkä paras sana tässä. Ja silloin he herkästi kilahtavat ja sanovat vain pahasti, eikä tilanne muutu paremmaksi.

Minä neuvoisin sinua nyt tekemään jotain päinvastaista: keskity vain niihin hyviin asioihin lapsuudessasi. Vain niihin hyviin. Niitä varmasti on, sillä tekstistäsi näkyy että olet herkkä, syvällinen ja kielellisestikin pärjäävä nainen. Jotain on täytynyt mennä hyvinkin. Nyt on tosi tärkeää, että alat ruokkia hyviä asioita. Kun joku kysyy, millaista lapsuudessasi oli tai utelee, millaisia vanhempasi ovat, kerro hyviä asioita. Kerro kuinka kivan värisiä tyynyliinoja äitisi osasi ommella tai kuinka hauska käsiala isälläsi on (esimerkki). Voimista näitä. Myös huonolla hetkellä.

Takapakkia tulee, mutta sillä pääset eteenpäin.

Et ole ainoa Suomessa tuota kokenut. Kannattaa yrittää kääntää purjeet mahdollisimman nopeasti kohti parempia mielialoja, sillä jälkikäteen ajateltuna nämä "katkeratkin" kirjeet esim. tällä palstalla tuntuvat hukkaan heitetyltä ajalta, vaikka toki itsenäistymisprosessi onkin välttämätön ja joudut sitä käsittelemään.

Selviät varmasti.

Ei missään nimessä. Asiat täytyy realistisesti käsitellä. Vaikean lapsuuden kokenut on juuri sellainen ihminen, joka on aina tottunut selittelemään asiat parhainpäin. Että kyllä ne vanhemmat kuitenkin ja sitä ja sitä. Asiasta ei voi irtautua, jos ei aluksi näe todellisuutta ja siinä minusta ap:lla on vieläkin tekemistä.

 

[QUOTE="vieras";28493709]Ei missään nimessä. Asiat täytyy realistisesti käsitellä. Vaikean lapsuuden kokenut on juuri sellainen ihminen, joka on aina tottunut selittelemään asiat parhainpäin. Että kyllä ne vanhemmat kuitenkin ja sitä ja sitä. Asiasta ei voi irtautua, jos ei aluksi näe todellisuutta ja siinä minusta ap:lla on vieläkin tekemistä.[/QUOTE]
Ja mitkään tyynyliinat ja käsialat eivät korvaa huonoa käytöstä. On mahdollisuus tai pikemminkin ainut tapa eheytyä ilman että tarvitsee valehdella itselleen ja teeskennellä asioita.

 

[QUOTE="vieras";28482769]Minusta asenneongelma on tässä sinulla, eikä isovanhemmalla. Kerrot seikkaperäisesti kuinka ongelmainen äitisi on kohdellut huonosti sekä sinua että esikoistasi ja kuinka käyt terapiassa. Yrität silti lastasi hoitoon isovanhemmille ja teet heidän lupauksistaan ja lupaamattomuuksistaan sen pääongelman, vaikka itse meinaat altistaa lapsesi huonolle hoidolle. Menepä nyt itseesi.[/QUOTE]


Peesi!

 

Peesi!

No älä nyt noin vanhoja lainaile.

 

[QUOTE="Vieras";28482491]Jos et vanhempiisi voi luottaa, miksi edes haluaisit jättää heille lapsesi hoitoon täysipäiväisesti?

Itse menisin töihin ja hakisin hoitopaikkaa tai sitten en menisi töihin. Mitään tuollaista epäluotettavien vanhempien hoitojärjestelyä en lähtisi järjestämään, aiheuttaa vaan ylimääräistä stressiä ja jos jo nyt kärsit vanhemmuussuhteistasi siinä määrin, että terapiassa käyt, niin ehdoton ei mielestäni.[/QUOTE]

Just näin.

Mä itse menin töihin kun lapsi oli alle vuoden kun satuin saamaan hyvän työn. Tarkoitus oli olla kotona pidempään ja tuntui pahalta viedä hoitoon niin pienenä. Lapsi menee nyt kouluun eikä vaikuta ollenkaan kärsineen siitä että on mennyt pienenä hoitoon. Hetkeäkään en ole päätöstäni katunut. Tsemppiä sulle!

 

Taidat olla vieläkin liian kiinni äidissäsi, vaikka yrität pyristellä irti. Minä en missään, siis todellakaan missään, tapauksessa haluaisi lapsiani tuollaisen isovanhemman hoitoon ja omaa elämääni mitenkään hänestä riippuvaiseksi.

Suosittelen, että jatkat terapiaasi ja yrität kasvattaa itsestäsi erillisen äidistäsi. Voitte tietysti käydä siellä kylässä ja hän voi joskus satunnaisesti hoitaa lapsiasi, mutta ei missään nimessä pidä omaa työ- ja muuta elämää yhtään kytkeä hänen apunsa varaan.

Äidilläsi on varmaankin vielä paljon isompia ongelmia kuin sinulla. Yritä valita oma tiesi ja irtautua hänestä, koska et voi muuttaa häntä etkä ratkaista hänen ongelmiaan. Se on surullista, mutta mieluummin pelasta oma perheesi kuin yrität tehdä äidistäsi muuta kuin mitä hän on.

 

Taidat olla vieläkin liian kiinni äidissäsi, vaikka yrität pyristellä irti. Minä en missään, siis todellakaan missään, tapauksessa haluaisi lapsiani tuollaisen isovanhemman hoitoon ja omaa elämääni mitenkään hänestä riippuvaiseksi.

Tästä on pakko olla täysin samaa mieltä. Itsellänikään ei täysin ongelmaton lapsuus ole ollut, isäsuhde on ollut aika vaikea. Siksi olenkin alkuvuosina "kytännyt" hänen isovanhemmuuttaan erityisen tarkasti. Nyt kun isovanhemmuus on kestänyt kohta 6 vuotta, voin ilokseni todeta että kaikki on mennyt tosi hyvin. Välillä olen joutunut puuttumaan johonkin, mutta ei mitään kummempia ongelmia ole ollut.

Jos asiat ei olis sujuneet hyvin, olisin 1000 kertaa mieluummin rajottanut lapsi-isovanhempisuhdetta kuin antanut lapsieni kärsiä.