Nipo?
Parisuhdekysymys, olenko nipo ja liian vaativa? Synnytin puolitoista viikkoa sitten keisarileikkauksella (kiireellinen sektio, joka ei todellakaan ollut oma valinta). Olen edelleen niin kipeä, että en pysty juuri muuhun kuin lepäämään sängyssä. Mies on hoitanut minua ja vauvaa, kotia ja kahta koiraamme hyvin. Toipumiseeni menee lääkärin mukaan noin kuukausi (iho paranee nopeasti, mutta alemmat leikatut kerrokset vaativat aikaa), ja tuona aikana en saa nostella mitään vauvaa painavampaa tai tehdä mitään muutakaan sellaista, mikä nostaa vatsaontelon painetta.
Eilen mies sanoi, että häntä on pyydetty harrastukseensa liittyvään asiaan koko päiväksi ensi viikonloppuna. Ja selvisi, että jo 8 päivää sitten hän on sopinut menevänsä, minun maatessani juuri leikattuna sairaalassa. Mies ei siis halunnut sopia ensin minun kanssani asiasta, pystytäänkö tuollainen päivä järjestämään, vaan ensin sopii ja sen jälkeen yli viikon päästä ilmoittaa minulle. Fakta on, että en pärjää kotona yksin vauvan ja koirien kanssa kellon ympäri. En voi viedä koiria ulos, molemmat ovat isoja ja jos tulee pienikin nykäisy hihnasta, haava voi revetä. Toinen koiristamme on vielä pentu vaikka onkin jo kooltaan iso, ja kun pennulla kierrokset nousee, se ei vielä usko puhetta vaan sitä täytyy ohjata fyysisesti esim. kiinni pitämällä. Itse en nyt pysty tuotakaan tekemään, eli en saa nuorempaa koiraa kuriin jos se villiintyy, ja villiintyessään se saattaa helposti tulla päälle tai tehdä jotain muuta sellaista joka on riski toipumiselleni. Meille on myös tulossa vieraita tuolloin, ja kun mieheltä noista vieraista kysyin, ei hän kertonut mitään harrastuspäivästä vaan sanoi että vieraiden tulo on ok.
Onko liikaa pyydetty, että nyt kun meillä on lapsi, kaikki tuollaiset isommat menot sovitaan ensin yhdessä ennenkö lupaudutaan mihinkään? Lasta täytyy kuitenkin jonkun hoitaa. Onko liikaa vaadittu, että isommat harrastusmenot laitetaan nyt hetkeksi taka-alalle, kunnes olen toipunut leikkauksesta? Kaikkia harrastuksia en tietenkään nytkään vaadi jättämään, mies on nytkin käynyt iltaisin salilla, kun siitä parin tunnin menosta ei tule liikaa ongelmia täällä kotona. Mies kävi myös tuollaisessa koko päivän vieneessä harrastuksessa juuri äskettäin, minun maatessani sairaalassa (mikä kyllä harmitti, koska toivoin hänen viettävän aikaa minun ja vauvan kanssa sairaalassa, mutta siitä en valittanut).
Toivoisin, että mies voisi viettää sellaista elämää että hän on onnellinen, mm. harrastaessaan hänelle tärkeitä asioita. Mutta mielestäni tässä tilanteessa tuollaiset menot on sovittava hyvissä ajoin etukäteen, eikä niin että ensin lupaudutaan kavereille menemään, ja vasta paljon myöhemmin otetaan asia puheeksi kotona. En haluaisi olla pirttihirmu, joka "antaa luvan" lähteä tai ei "anna lupaa". Asia saisi ihan erilaisen sävyn jos tähän meidän perheeseen suhtauduttaisiin yhdessä tiiminä, joka yrittää hoitaa asiat perheelle ja sen kaikille jäsenille parhain päin. Varmasti pystyttäisiin myös järjestämään molemmille omaa aikaa ilman, että perhe siitä kärsii.
Jos tuosta kellon ympäri kestävästä menosta olisi keskusteltu heti yhdessä, olisin ollut valmis yrittämään ratkaisuja, jotka olisivat mahdollistaneet miehen menon. Mutta nyt tuntuu että tässä on toimittu salassa selkäni takana, eikä yhtään huvita alkaa järjestämään. Tuntuu, kuin mies olisi toiminut minua vastaan ja sen jälkeen pyytää minulta isoa palvelusta samassa asiassa. Minun pitäisi esim. lähteä vanhempieni luokse evakkoon tuoksi päiväksi (koirien takia), ja pitäisi saada joku tänne ulkoiluttamaan koirat. Ja vieraiden tulo meille pitäisi perua tuolta päivältä. Jälkikäteen muutellen ja selvitellen en ole tuohon valmis, vaikka heti sopimalla olisin voinut olla (vointini huomioiden toki). Liian nipoa?
Eilen mies sanoi, että häntä on pyydetty harrastukseensa liittyvään asiaan koko päiväksi ensi viikonloppuna. Ja selvisi, että jo 8 päivää sitten hän on sopinut menevänsä, minun maatessani juuri leikattuna sairaalassa. Mies ei siis halunnut sopia ensin minun kanssani asiasta, pystytäänkö tuollainen päivä järjestämään, vaan ensin sopii ja sen jälkeen yli viikon päästä ilmoittaa minulle. Fakta on, että en pärjää kotona yksin vauvan ja koirien kanssa kellon ympäri. En voi viedä koiria ulos, molemmat ovat isoja ja jos tulee pienikin nykäisy hihnasta, haava voi revetä. Toinen koiristamme on vielä pentu vaikka onkin jo kooltaan iso, ja kun pennulla kierrokset nousee, se ei vielä usko puhetta vaan sitä täytyy ohjata fyysisesti esim. kiinni pitämällä. Itse en nyt pysty tuotakaan tekemään, eli en saa nuorempaa koiraa kuriin jos se villiintyy, ja villiintyessään se saattaa helposti tulla päälle tai tehdä jotain muuta sellaista joka on riski toipumiselleni. Meille on myös tulossa vieraita tuolloin, ja kun mieheltä noista vieraista kysyin, ei hän kertonut mitään harrastuspäivästä vaan sanoi että vieraiden tulo on ok.
Onko liikaa pyydetty, että nyt kun meillä on lapsi, kaikki tuollaiset isommat menot sovitaan ensin yhdessä ennenkö lupaudutaan mihinkään? Lasta täytyy kuitenkin jonkun hoitaa. Onko liikaa vaadittu, että isommat harrastusmenot laitetaan nyt hetkeksi taka-alalle, kunnes olen toipunut leikkauksesta? Kaikkia harrastuksia en tietenkään nytkään vaadi jättämään, mies on nytkin käynyt iltaisin salilla, kun siitä parin tunnin menosta ei tule liikaa ongelmia täällä kotona. Mies kävi myös tuollaisessa koko päivän vieneessä harrastuksessa juuri äskettäin, minun maatessani sairaalassa (mikä kyllä harmitti, koska toivoin hänen viettävän aikaa minun ja vauvan kanssa sairaalassa, mutta siitä en valittanut).
Toivoisin, että mies voisi viettää sellaista elämää että hän on onnellinen, mm. harrastaessaan hänelle tärkeitä asioita. Mutta mielestäni tässä tilanteessa tuollaiset menot on sovittava hyvissä ajoin etukäteen, eikä niin että ensin lupaudutaan kavereille menemään, ja vasta paljon myöhemmin otetaan asia puheeksi kotona. En haluaisi olla pirttihirmu, joka "antaa luvan" lähteä tai ei "anna lupaa". Asia saisi ihan erilaisen sävyn jos tähän meidän perheeseen suhtauduttaisiin yhdessä tiiminä, joka yrittää hoitaa asiat perheelle ja sen kaikille jäsenille parhain päin. Varmasti pystyttäisiin myös järjestämään molemmille omaa aikaa ilman, että perhe siitä kärsii.
Jos tuosta kellon ympäri kestävästä menosta olisi keskusteltu heti yhdessä, olisin ollut valmis yrittämään ratkaisuja, jotka olisivat mahdollistaneet miehen menon. Mutta nyt tuntuu että tässä on toimittu salassa selkäni takana, eikä yhtään huvita alkaa järjestämään. Tuntuu, kuin mies olisi toiminut minua vastaan ja sen jälkeen pyytää minulta isoa palvelusta samassa asiassa. Minun pitäisi esim. lähteä vanhempieni luokse evakkoon tuoksi päiväksi (koirien takia), ja pitäisi saada joku tänne ulkoiluttamaan koirat. Ja vieraiden tulo meille pitäisi perua tuolta päivältä. Jälkikäteen muutellen ja selvitellen en ole tuohon valmis, vaikka heti sopimalla olisin voinut olla (vointini huomioiden toki). Liian nipoa?
