Miten voitte elää sen tosiasian kanssa..

että miehesi tulee aina törmäämään kauniimpiin tai seksikkäämpiin naisiin kuin sinä?
Että ettette koskaan voi olla niin "hyviä" ja riittäviä,etteikö jostain löytyisi vieläkin paremman näköinen ja lahjakkaampi ihminen.
Ettei koskaan voi olla niin hyvä,etteikö jostain löytyisi vieläkin parempi.

Miten sitä voi ikinä olla tyytyväinen itseensä jos pitää yhtä aikaa elää sen kanssa?
Miten koskaan voisi esim. hyväksyä se ettei jonkin sairauden vuoksi pysty liikkumaan ja kunto rapistuu, samaanaikaan mies ihailee muita timmissä kunnossa olevia?
Miten tyytyä siihen ja hyväksyä se että kumppani haaveilee muista, aina ja ikuisesti ja että minä tahansa päivänä saattaa lähteä jonkun muun mukaan?
Että on täysin arpapeliä(ja sinun viitseliäisyydestä ja geeneistä ym.) kiinni, onnistutko pitämään kumppanin itselläsi vai löytääkö hän jostain paremman.
Miten tietää se, onko kumppani kanssasi vain koska ei löytänyt parempaa vai voiko sitä edes tietää?

 

So what.

 

Hmm, miten sä pystyt elämään itses kanssa, kun aina on jossain joku sua kauniimpi ja parempi?

Sitä kai sanotaan itsetunnoksi. Kaikkien niiden naisten joukosta mies valitsi minut omakseen, joten kyllä minussa joku sellainen combo on, mitä muissa ei ole

 

Mä en ole ikinä edes ajatellut moista.

 

Mä en ole ikinä edes ajatellut moista.

en kyllä mäkääm

 

Peesaan vaimoketta. Johtuneeko ap:n huonosta itsetunnosta vai mistä, mutta miksi et ajattele asiaa toisinpäin: aina on olemassa komeampia ja fiksumpia miehiä kuin mitä omasi on. Pitäisikö miehen pelätä jatkuvasti sitä, että ap löytää paremman.

 

Miten voi elää jos ajattelee noin typerästi?

 

En ole niin riippuvainen miehestäni, että antaisin tuollaisten ajatusten häiritä elämääni.

Tottakai hän kohtaa / tulee kohtaamaan minua kauniimpia ja lahjakkaampia naisia. Ihmisessä kun on muutakin, kuin se ulkoinen puoli. Itse tiedän mieheni arvostavan sitä luonnetta ja asioiden natsaamista ulkonäköä enemmän.

Ja jos hän sattuu kohtaamaan naisen, joka on sekä ulkoisesti että sisäisesti minua parempi, niin sitten käy niin. Ei siihen voi vaikuttaa, vaikka kuinka sellaista mahdollisuutta etukäteen päässään pyörittelisi.

Kuulostaa aloittajalla olevan helvetin huono itsetunto.

 

Mä en ole ikinä edes ajatellut moista.

En minäkään ennen.
Olen kärsinyt melkoista itsetuntokriisiä erinäisten tapahtumien vuoksi, enkä oikein enää edes tiedä mitä ajatella jotta itsetunto normalisoituisi.
Pitäisikö vain opetella hyväksymään se, ettet koskaan ole riittävän kaunis,taitava,fiksu tai hyvä vaan aina ja ikuisesti vajavainen ja huonompi kuin joku muu, vai pitäisikö päinvastoin ajatella että on aivan riittävä..

 

Kuulostaa, että ap:lla on tosi huono itsetunto. Moisia en ole ajatellut. Samoinhan se sitten toimii toisinkin päin, että mies ajattelee, että vaimo voi löytyy jostain komeamman, rikkaamman, mukavamman miehen, joten tasoissa ollaan.

 

sen tiedän et aina on mua kauniimpia, mutta ku mies valitsi just mut.. mä olen niin ihana ilmeisesti.. ja muillehan mun ei tartte kelvata ku itelleni ja ukolle

 

No onhan toi vankka tosiasia. Mutta kuka jaksaa moista pohtia? En minä ainakaan.

 

En ole koskaan ajatellutkaan että minun pitäisi olla maailman kaunein nainen, sen enempää kuin että mieheni pitäisi olla maailman komein mies. On vältytty noilta paineilta.

 

Ketään ei voi täyttää ihmisen kokoajan muuttuvaa mieltä ja haluja. Siksi on parempi rakastaa enemmin kuin hakea rakkautta, lohduttaa enemmin kuin hakea lohdutusta.
Mä uskon,että sen saa mitä antaa.

 

Mieheni on sanonut minulle, ettei ole minun kanssani siksi, että olisin niin kaunis, rikas tai älykäs ( sisälyttäen niihin juuri sen ajatuksen, että maailmassa on kauniimpia, rikkaampia ja älykkämpiä ihmisiä kuin minä ) vaan siksi, että minä olen minä.

Toista täysin samankaltaista mies ei löydä. Onneksi.
Paremman voisi löytää, jos ihmisiä paremmuusakselilla arvioida voi. Mutta ainakin nyt se olen minä, joka sillä akselilla lojun. Minä olen minä ja aikalailla saan olla sitä juuri tälläisenä kuin olen. Se riittää.

Minulle:xmas:

 

Mua helpottaa paljon se, ettei ole olemassa mitään täydellisyyttä.
Ei pelkästään miesasioissa, vaan yleensäkin elämässä.

Mä en ole kyllä ajatellut ikinä noin kuin aloittaja, mutta voisin kuvitella, että moisella ajatusmallilla varustetun ihmisen olisi erittäin vaikea luoda hyvää suhdetta.
Turha tollasia on miettiä. Ja eiköhän lähes jokainen haaveile välillä muista.

 

Mitä sitte..

 

Ihan hyvin.

 

Mun kanssa ei kenenkään aikuisen ihmisen ole pakko elää.

 

En oo ajatellut asiaa.

Mutta toisaalta..samahan toimii myös toisin päin jos alkaa asiaa ajattelemaan..

 

[QUOTE="vieras ap";28231075]En minäkään ennen.
Olen kärsinyt melkoista itsetuntokriisiä erinäisten tapahtumien vuoksi, enkä oikein enää edes tiedä mitä ajatella jotta itsetunto normalisoituisi.
Pitäisikö vain opetella hyväksymään se, ettet koskaan ole riittävän kaunis,taitava,fiksu tai hyvä vaan aina ja ikuisesti vajavainen ja huonompi kuin joku muu, vai pitäisikö päinvastoin ajatella että on aivan riittävä..[/QUOTE]

Onko siinä vajavaisuudessa sitten jotain vikaa? Itseasiassa tuntuisi lähes pelottavalta jos kumppani olisi täydellinen kaikessa... Tuskin rakkaus on kiinni tuosta.

Me vietetään huomenna esikoisen 8v syntymäpäiviä. Hän on lapsi joka ei puhu eikä varmaan koskaan opikaan puhumaan, kävelemään lähti vasta liki 4v iässä, tarvitsee pyörätuolia pidemmille matkoille, kaikkineen tarvitsee enemmän apua ja ohjausta arjen asioissa kuin 2v pikkusiskonsa. Ulkonäkönsäkin on poikkeava. Siltikään ei tuota ongelmia rakastaa häntä. En edes usko että pystyisin rakastamaan häntä yhtään enempää vaikka hän olisikin "täydellinen".

Miksi sitten puolisoa ei voisi rakastaa vaikka hänessä jotain virheitä olisikin?

 

No maailmaan mahtuu kauniita naisia ja komeita miehiä. Aivan ihania kuolattavia miehiä ja voin hyvin sanoa sen ääneen. Mitä ihmeellistä siinä nyt on? Kyllä mä kattelen ja mies kattoo varmasti kauniita naisia ja jos sanoisi ettei katso, valehtelisi. Johan se olisi vähän epäluonnolista! Mun mies on silti kaikista arvokkain eikä mikään tai kukaan voi päihittää sitä astetta jolle oma mies on päässyt, vaikka olisi niin syötävän söpö ja ihana lahjakas fiksu mies. Meillä on kuitenkin yhteiset kokemukset ja saavutukset, ollaan kasvettu yhteen eikä sitä lahjakkuuksilla ohiteta edes lähelle.

En ole koskaan kyllä älynnyt pohtia tuota mitenkään kilpailuasiana tai huolestuttavana seikkana, ihan sellainen luonnollinen juttu vain. Ei tullut tämän ketjun seurauksena yllärinä, että ympärillä on kauniita ihmisiä joita voisi mahdollisesti jopa vilkaista pidempäänkin.

 

Mua helpottaa paljon se, ettei ole olemassa mitään täydellisyyttä.
Ei pelkästään miesasioissa, vaan yleensäkin elämässä.

Mä en ole kyllä ajatellut ikinä noin kuin aloittaja, mutta voisin kuvitella, että moisella ajatusmallilla varustetun ihmisen olisi erittäin vaikea luoda hyvää suhdetta.
Turha tollasia on miettiä. Ja eiköhän lähes jokainen haaveile välillä muista.

Ei tietenkään! Mehän ollaan AVIOLIITOSSA!

 

Mua helpottaa paljon se, ettei ole olemassa mitään täydellisyyttä.
Ei pelkästään miesasioissa, vaan yleensäkin elämässä.

Mä en ole kyllä ajatellut ikinä noin kuin aloittaja, mutta voisin kuvitella, että moisella ajatusmallilla varustetun ihmisen olisi erittäin vaikea luoda hyvää suhdetta.
Turha tollasia on miettiä. Ja eiköhän lähes jokainen haaveile välillä muista.

Se on kyllä totta ja lohduttaa ajatuksena itseänikin.
En ehkä koe noita ajatuksia vielä miksikään vakiintuneeksi ajatusmalliksi,koska ne eivät ennen ole edes tulleet mieleen.
Erinäisten tapahtumien ja romahdusten myötä itsetunto vain laski kuin lehmänhäntä ja nyt mieleen tulee ties mitä kaikkea sekopäistä, mitä ennen ei ole tullutkaan.
Kärsin tästä tilasta älyttömän paljon ja haluan ihan vilpittömästi, oikeasti tietää MITEN ihmiset voivat olla ajattelematta tuollaista?
Pelkään myös että oikeasti en pystykään sitä suhdetta enää luomaan koska esim. kaikkiin kehuihin mitä saan, tulee aina liittymään se MUTTA:
"Silmäsi ovat kauniit"- MUTTA sillä ja sillä on kauniimmat..
"Olet hauska"- mutta se ja se on hauskempi..
"Vartalosi on ihana" - mutta aina löytyy joku jolla on vieläkin ihanampi.
Pitäisikö minun pyrkiä olemaan mahdollisimman hyvä,fiksu ja hyvännäköinen kokoajan jotta maksimoisin sen kuinka hyvä voin olla vai hyväksyä se että olen nyt tälläinen enkä enempään pysty(ja saan syyttää siitä itseäni).

 

[QUOTE="vieras ap";28231159]Se on kyllä totta ja lohduttaa ajatuksena itseänikin.
En ehkä koe noita ajatuksia vielä miksikään vakiintuneeksi ajatusmalliksi,koska ne eivät ennen ole edes tulleet mieleen.
Erinäisten tapahtumien ja romahdusten myötä itsetunto vain laski kuin lehmänhäntä ja nyt mieleen tulee ties mitä kaikkea sekopäistä, mitä ennen ei ole tullutkaan.
Kärsin tästä tilasta älyttömän paljon ja haluan ihan vilpittömästi, oikeasti tietää MITEN ihmiset voivat olla ajattelematta tuollaista?
Pelkään myös että oikeasti en pystykään sitä suhdetta enää luomaan koska esim. kaikkiin kehuihin mitä saan, tulee aina liittymään se MUTTA:
"Silmäsi ovat kauniit"- MUTTA sillä ja sillä on kauniimmat..
"Olet hauska"- mutta se ja se on hauskempi..
"Vartalosi on ihana" - mutta aina löytyy joku jolla on vieläkin ihanampi.
Pitäisikö minun pyrkiä olemaan mahdollisimman hyvä,fiksu ja hyvännäköinen kokoajan jotta maksimoisin sen kuinka hyvä voin olla vai hyväksyä se että olen nyt tälläinen enkä enempään pysty(ja saan syyttää siitä itseäni).[/QUOTE]
Itsekö sinä nuo mutan jälkeiset jutut kuvittelet toisen sanovan, vai onko joku niin pässi, että tosiaan sanoo noin?