Mitä ihmettä? Kyllähan sitä voi omaehtoisestikin reippailla ja kuntoutua liikunnan avulla. Ei siihen mitään Kelaa tarvita!
Itse putosin vuosi sitten portailta kotona yöllä pimeässä. Täräytin selkäni pahasti pudotessani suoraan peffalleen lattialle alle puolen metrin korkeudesta! Pääsin omin avuin Jorviin, jossa sain selän lihasjännitykseen pari piikkiä ja kotiin lääkitykseksi Sirdaludia kipulääkkeen kera. Seuraavana päivänä alkoi mieletön särky keuhkoissa, olkapäissä, käsivarsissa ja ranteissa. En pystynyt kävelemään juuri metriäkään, kuin aivan hitaasti kymmensenttisin askelin. Keuhkoista tuntui ilma loppuvan jo silläkin! Kuuma suihku lievensi kipuja, mutta ylimääräinen kipulääkepilleri ei auttanut yhtään. Tämähän viittasi sydänkohtaukseen, mutta hädissäni päättelin, että oireet johtuisivat Sirdaludista, joten lopetin sen syönnin välittömästi. (Voin olla väärässä, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että romahdus johtui suoranaisesti Sirdaludista, mitä tukee se mitä olen muutamalta tutultanikin kuullut: Sirdaludilla voi olla todella rajuja haittavaiktuksia ruumiinkuntoon - jopa kuolemista huhutaan!)
Siitä alkoi ennen täysin terveellä 50-kymppisellä miehellä pitkä ja hidas toipuminen, jota nyt on siis kestänyt jo vuoden. Vähitellen pystyin kävelemään pysähtymättä yli 100 metriä ja joidenkin viikkojen kuluttua jo kilometrin sekä edelleen rauhallisesti kävellen jopa 10 kilometriä. Juoksemaan en pysty vieläkään sataakaan metriä. Reipas kävely aiheuttaa edelleen puuskutusta, ahdistusta keuhkoissa sekä lapaluissa ja kipua erityisesti vasemmassa ranteessa. Aikaisemmin juuri näiden oireiden kovuus esti liikuntaa.
Ulkoilemalla rauhallisesti ja tekemällä pari kertaa viikossa 10 kilometrin sauvakävelylenkin, olen omin toimin tullut jo toimistotyökuntoiseksi, sillä istumalevossa ei oikeastaan häiritsevää kipua enää tunnu, ellen ole juuri syönyt. Olo on siis sitä parempi, mitä vähemmän syön. Ilmeisesti ruoka mahassa painaa palleaa tai sydäntä.
Mutta töitä en ole enää kovasta yrityksestä huolimatta saanut, vaikka visusti vaikenen tapaturmastani! Minulla on takana luja, yli 20-vuotinen tutkijankokemus, kolme ylemmän tason korkeakoulututkintoa, hyvä kielitaito ja useita vuosia ulkomaan kokemusta suurista tutkimuslaitoksista. Työmotivaatio olisi hyvä ja tunnen, että minulla olisi vielä paljon annettavaa, mutta yli kahdensadan työhakemuksen ja vain muutaman haastattelun jälkeen on masennus alkanut viedä voiton, sillä on käynyt päivänselväksi, ettei tämänikäistä halua kukaan enää palkata.
Olipa kokemusta kuinka paljon hyvänsä, niin aina näyttää paikka mieluummin annettavan vastavalmistuneelle. Se ei voi olla työnantajan etu, ettei asiansa jo osaavia ihmisiä palkata, mutta se lienee työhönottajien henkilökohtaisen edun mukaista, koska niin vältetään mahdollisesti vaarallinen, kilpaileva työntekijä.
En koskaan osannut kuvitella joutuvani työttömäksi. Mitään muita tukia en Kelan alhaista, hieman päälle 500 euron nettotyömarkkinatuen lisäksi saa ja elän siis vaimoni siivellä. Näin alhaiset tulot ovat vieneet itsetunnon rippeetkin. Olen kuitenkin virittelemässä omaehtoista, rauhallista ja välillä jopa onnellistakin kotielämää. Harrastan mitä haluan, kuvittelen tekeväni vielä tiedettä vaikka omalla rahoituksellla ja olen alkanut jo täydentää taitojani niillä osa-alueilla, joilla ennen en ehtinyt tai viitsinyt tehdä riiittävästi. Olen oppinut ymmärtämään terveyden tärkeyden ja myös sen miten vaikeaa on täytynyt olla yksin jääneillä, vanhoilla ja hyljätyillä tutkijoilla. Minulla on sentään vielä vaimo, mutta kuinka kauan?
