Miltä tuntuu, kun ensimmäinen lapsen lapsi syntyy?

Itse olen hämmentynyt, mutta onnellinen. Lapseni on 23 ja en oikein osaa edes itse sanoa onko liian nuori vai ei. Ja entä sitten minä - en todellakaan ole missään mummo-iässä vielä!
Toisaalta olen sitä mieltä että jokainen lapsi on suuri lahja ja tulevat vanhemmat ovat ainakin toistaiseksi täydellisen onnellisia tästä "lahjastaan".

 

Ainakin itse "nuorena" mummoksi tulleena lapsenlapsi on ollut aivan mahtavan ihana, pakko sanoa että rakastan pientä kuin omaani <3

 

Se on sanoin kuvaamaton tunne, sitä ei voi verrata mihinkään.

 

Isänä voin sanoa että kyynel tuli slmään ja halasin vaimoa lapsi sylissä

 

Onko se just se ensimmäinen lapsenlapsi joka herättää tuollaiset tunteet? Vai tuleeko ne joka kerta uudestaan uuden lapsenlapen kanssa? Meillä on mahtava mummo lapsella, joka tuntuu oikeasti rakastavan lasta ja välittävän.

 

Kauan olen tätä iloista uutista jo odottanut. Itsekin sain esikoiseni parikymppisenä. Jotenkin tuntuu kuin olisin itsekin herkistynyt välittömästi uutisen kuultuani ja toisaalta voi että miten paljon odotankaan että saan sen pienen syliini ja ihan varmasti myös ajan kanssa hoitoon.
Mutta kuitenkin mummu-sana tuntuu tosi vieraalta ajatukselta näin omakohtaisesti

 

mummolle

 

Kauan olen tätä iloista uutista jo odottanut. Itsekin sain esikoiseni parikymppisenä. Jotenkin tuntuu kuin olisin itsekin herkistynyt välittömästi uutisen kuultuani ja toisaalta voi että miten paljon odotankaan että saan sen pienen syliini ja ihan varmasti myös ajan kanssa hoitoon.
Mutta kuitenkin mummu-sana tuntuu tosi vieraalta ajatukselta näin omakohtaisesti

Kyllä siihen mummuun äkkiä tottuu.

 

Lukikohan Aries78 tuon otsikon väärin vai ei kai 78 vuonna syntyneellä voi mitenkään olla vielä lapsenlapsia?

 

ei kannata liikaa miettiä ikä asioita. Meillä anoppi on mielestään niin nuori että korostaa kokoajan ikäänsä eikä halua että häntä mummotellaan, eli ei mitään sanoja jotka liittyy isovanhemmuuteen, mummiuteen, mummona oloon.. Mies on tosi pahoillaan asiasta koska äitiltään jää paljon välistä kun ei voi vaan asettua "uuteen" rooliinsa (tai no 5vuotias lapsenlapsi että on ollut kyllä aikaa totutella). Lapsikin on tosi hämmentynyt kun joskus sanoo vahingossa mummiksi ja siitä syntyy hirveä show aina.. Kannattaa vaan asennoitua siihen että oli ikä mikä hyvänsä niin uusi vauva on aina ihana asia, jaksaa touhuta lapsenlapsen kanssa eikä tuu iän tuomat ongelmat vastaan. Moni mummi on pahoillaan ku voimat ei riitä niin paljon kun haluaisivatkin olla läsnä lastenlasten elämässä ja touhuissa. Onnea isovanhemmuuteen!

 

[QUOTE="nana";27588540]ei kannata liikaa miettiä ikä asioita. Meillä anoppi on mielestään niin nuori että korostaa kokoajan ikäänsä eikä halua että häntä mummotellaan, eli ei mitään sanoja jotka liittyy isovanhemmuuteen, mummiuteen, mummona oloon.. Mies on tosi pahoillaan asiasta koska äitiltään jää paljon välistä kun ei voi vaan asettua "uuteen" rooliinsa (tai no 5vuotias lapsenlapsi että on ollut kyllä aikaa totutella). Lapsikin on tosi hämmentynyt kun joskus sanoo vahingossa mummiksi ja siitä syntyy hirveä show aina.. Kannattaa vaan asennoitua siihen että oli ikä mikä hyvänsä niin uusi vauva on aina ihana asia, jaksaa touhuta lapsenlapsen kanssa eikä tuu iän tuomat ongelmat vastaan. Moni mummi on pahoillaan ku voimat ei riitä niin paljon kun haluaisivatkin olla läsnä lastenlasten elämässä ja touhuissa. Onnea isovanhemmuuteen![/QUOTE]

Jos ei saa mummoksi sanoa, niin etunimelläkö sitten?

 

Kyllä me jo mietittiin tuota mummu-asiaa, mutta jotenkin tuntuu että kyllä minun pitää olla mummu. Kai sitä sitten aikanaan vanhenee itsekin niin että ansaitseekin tuon mummu-nimityksen. Missään tapauksessa en halua sitä kieltää, mutta jotenkin tuntuu hassulta että edes voisin olla sellaisen sanan tai nimityksen arvoinen kuin mummu. Mummu on jotain ihmeellistä, virheetöntä ja erinomaista.

 

En sittenkään vielä pääse mummuksi. Keskenmeno tuli, eilen hain tyttären sairaalasta ja itkuhan siinä pääsi. Noh nyt lohdutan pientä lastani, jolle en kuuna päivänä olisi tätä murhetta suonut. Oma suru on pienempi, valitettavasti elämänkokemus sitä helpottaa ja pystyn edelleen uskomaan siihen seuraavaan kertaan.

 

En sittenkään vielä pääse mummuksi. Keskenmeno tuli, eilen hain tyttären sairaalasta ja itkuhan siinä pääsi. Noh nyt lohdutan pientä lastani, jolle en kuuna päivänä olisi tätä murhetta suonut. Oma suru on pienempi, valitettavasti elämänkokemus sitä helpottaa ja pystyn edelleen uskomaan siihen seuraavaan kertaan.

:hug:

 

Palaanpa nyt tähän omaan ketjuuni. Surut on surtu ja uusi onni kolkuttelee uuden pienen elämänalun muodossa - marraskuussa pitäisi tämä pieni ihminen iloksemme ilmestyä. Voi että tätä onnea. Sukupuolenkin jo tiedän ja onpas ihanaa ostella sieltä täältä jotain pientä tätä ihmettä odottelemaan. Eikä se mummi-sana enää tunnu yhtään vieraalta, vaan todella odotettu ilmiö nyt meillä! :heart: