Haluaisin "karata" omasta elämästäni

["varpunen"]

Onko sinulla koskaan ollut sellainen olo, että haluaisit jättää kaiken ja aloittaa alusta? Hankkia kokonaan uusi henkilöllisyys ja tehdä katoamistemppu?

Elämä on ollut tosi raskasta ja yli vuoden. Oikeastaan jo kohta kolme vuotta jos tarkkoja ollaan. Olen kuitenkin luonteeltani taistelija enkä suostu synkistelemään. Tutut ovat hokeneet kuinka ihmettelevät jaksamistani ja stressin sietokykyäni. Olenkin saanut aina akuutin hädän jälkeen asiat kasaan ja katseen eteenpäin. sitten seuraa taas uusi kriisi, uusi romahdus.. Nyt en vaan enää jaksaisi.
Mielessä on alkanut pyörimään kuinka muuttaisin ulkomaille tai jonnekkin kauas yksin. Eläisin yksin huolehtien vain ja ainoastaan omasta onnestani. Minua seuraa huono karma ja kaikki läheiseni sairastuvat tms joten parempi, että ihan yksin vain jurnutan. Ehkä kissan voisin ottaa. Pieni koti joka olisi pesäni ja turvapaikkani. Omat pyykit, omat pienet kävelylenkit, aamupalat...

Tiedän etten oikeasti voisi noin perheelleni tehdä. Jättäisin heidät karmeaan pulaan. Olen kuitenkin NIIN väsynyt!! Apua on haettu ja vastaanotettu mitä on mahdollista saada. Fyysisesti rankin vaihe on ehkä onneksi jo takana päin, mutta haluaisin jo takaisin normaalin elämän ja tavalliset huolet.

Vaivun uudestaan ja uudestaan päiväunelmoimaan "karkaamisestani" ja kotiin autolla töistä ajaminen tuntuu välillä lähes mahdottomalta

 

[astrolabe]

Olen kerran karannutkin. Tästä tosin aikaa lähes päivälleen 14 vuotta. Toivon, että siihen ei enää tartte turvautua, vaan jos haluaa ottaa aikaa itselleen, voi tehdä sen suunnitellusti ja niin, että kotona tietävät minne olen lähtenyt.

 

["varpunen"]

Minulle ei riitä pieni oma aika tai loma. En edes halua sellaista koska vaatii kauheat järjestelyt ja hirveän huonon oman tunnon minulle. En pysty silloin nauttimaan omasta ajasta tai lomasta. Rahaakaan ei ole lomaan tai edes jumpassa käymiseen jos sellainen muuten jotenkin olisikin mahdollista.

ASTROLADE haluatko/uskallatko yhtään kertoa miten katoamisen teit. Taustoja ei tarvitse kertoa jos et halua, mutta vaihdoitko oikein maata vai mitä teit..?

 

["sivusta seuraaja"]

Olen kerran karannutkin. Tästä tosin aikaa lähes päivälleen 14 vuotta. Toivon, että siihen ei enää tartte turvautua, vaan jos haluaa ottaa aikaa itselleen, voi tehdä sen suunnitellusti ja niin, että kotona tietävät minne olen lähtenyt.

Mitä sulle ja datalle kuuluu? Joko olette päässeet asumaan saman katon alle? Miten lapset on sopeutuneet toisiinsa? En ole kuullut susta aikoihin, kesällä vaan seurailin teidän avioitumista yms.

 

[astrolabe]

[QUOTE="varpunen";27386762]Minulle ei riitä pieni oma aika tai loma. En edes halua sellaista koska vaatii kauheat järjestelyt ja hirveän huonon oman tunnon minulle. En pysty silloin nauttimaan omasta ajasta tai lomasta. Rahaakaan ei ole lomaan tai edes jumpassa käymiseen jos sellainen muuten jotenkin olisikin mahdollista.

ASTROLADE haluatko/uskallatko yhtään kertoa miten katoamisen teit. Taustoja ei tarvitse kertoa jos et halua, mutta vaihdoitko oikein maata vai mitä teit..?[/QUOTE]

Öööh, miten tein? Varasin lentolipun, lähdin kotoa, lensin toiselle mantereelle ja annoin maahantuloselvityksessä jo väärän osoitteen.

 

["vieras"]

Jos läheisiä pitää hyysätä niin paljon, että oma jaksaminen vaaraantuu ja ei osaa sanoa ei tai olla tapaamatta heitä, vaan pitää karata ulkomaille, niin sitten pieni matka paikkakunnan mielenterveystoimistolle on varmaan paikallaan. Matkaile sitten oikeasti, kun olet siinä kunnossa, että se on lomailua.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27386837]Jos läheisiä pitää hyysätä niin paljon, että oma jaksaminen vaaraantuu ja ei osaa sanoa ei tai olla tapaamatta heitä, vaan pitää karata ulkomaille, niin sitten pieni matka paikkakunnan mielenterveystoimistolle on varmaan paikallaan. Matkaile sitten oikeasti, kun olet siinä kunnossa, että se on lomailua.[/QUOTE]
Ja ihan ystävällisyydellä sanon tämän, koska tosiaan on hyvä huomata, jos omassa ajattelussa ja selvitytymiskeinoissa on perustavanlaatuista vikaa.

 

["varpunen"]

[QUOTE="vieras";27386837]Jos läheisiä pitää hyysätä niin paljon, että oma jaksaminen vaaraantuu ja ei osaa sanoa ei tai olla tapaamatta heitä, vaan pitää karata ulkomaille, niin sitten pieni matka paikkakunnan mielenterveystoimistolle on varmaan paikallaan. Matkaile sitten oikeasti, kun olet siinä kunnossa, että se on lomailua.[/QUOTE]

En oikein voi jättää lapsiani oman onnensa varaan. Vakavissa sairauksissa "hyysääminen" on joskus välttämätöntä. Vaikea sanoa ei.
Ja kylä, minulla on mieskin ja lapsilla mummo ja ukkikin. Kaikki panostavat täysillä ja alkavat olla todella väsyneitä.

 

["vieras"]

[QUOTE="varpunen";27386867]En oikein voi jättää lapsiani oman onnensa varaan. Vakavissa sairauksissa "hyysääminen" on joskus välttämätöntä. Vaikea sanoa ei.
Ja kylä, minulla on mieskin ja lapsilla mummo ja ukkikin. Kaikki panostavat täysillä ja alkavat olla todella väsyneitä.[/QUOTE]
No tuo muuttaa tilanteen. Olisiko silti aika hakea keskusteluapua jostakin, eikä yrittää olla vahva. Jos sinä sairastut tai katoat johonkin, niin keskenään joutuvat silloinkin tulemaan toimeen. Entä kunnasta saatava hoitoapu?

 

[Echo]

[QUOTE="varpunen";27386711]Onko sinulla koskaan ollut sellainen olo, että haluaisit jättää kaiken ja aloittaa alusta? Hankkia kokonaan uusi henkilöllisyys ja tehdä katoamistemppu?

Elämä on ollut tosi raskasta ja yli vuoden. Oikeastaan jo kohta kolme vuotta jos tarkkoja ollaan. Olen kuitenkin luonteeltani taistelija enkä suostu synkistelemään. Tutut ovat hokeneet kuinka ihmettelevät jaksamistani ja stressin sietokykyäni. Olenkin saanut aina akuutin hädän jälkeen asiat kasaan ja katseen eteenpäin. sitten seuraa taas uusi kriisi, uusi romahdus.. Nyt en vaan enää jaksaisi.
Mielessä on alkanut pyörimään kuinka muuttaisin ulkomaille tai jonnekkin kauas yksin. Eläisin yksin huolehtien vain ja ainoastaan omasta onnestani. Minua seuraa huono karma ja kaikki läheiseni sairastuvat tms joten parempi, että ihan yksin vain jurnutan. Ehkä kissan voisin ottaa. Pieni koti joka olisi pesäni ja turvapaikkani. Omat pyykit, omat pienet kävelylenkit, aamupalat...

Tiedän etten oikeasti voisi noin perheelleni tehdä. Jättäisin heidät karmeaan pulaan. Olen kuitenkin NIIN väsynyt!! Apua on haettu ja vastaanotettu mitä on mahdollista saada. Fyysisesti rankin vaihe on ehkä onneksi jo takana päin, mutta haluaisin jo takaisin normaalin elämän ja tavalliset huolet.

Vaivun uudestaan ja uudestaan päiväunelmoimaan "karkaamisestani" ja kotiin autolla töistä ajaminen tuntuu välillä lähes mahdottomalta [/QUOTE]

Millä tavalla läheisesi sairastuvat, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja mikä on tuo huono karma jolla ajattelet saavasi läheisesi sairastumaan?
Ettet nyt vaan syyllistäisi itseäsi liikaa.

 

[Echo]

Ja vastaus kysymykseen: juu, on ollut tuollaisia aikakausia, että kaikki kaatuu päälle, ja haluaisi piiiitkän loman omasta elämästä. Siitä yrittää pyristellä irti mutta ei pääse. Mutta uskon että kohdallasi tulee tilanne helpottamaan.

 

[......]

Astro ei vastaa. Ei tainnut ollakaan niin ihanaa.

 

["varpunen"]

[QUOTE="vieras";27386886]No tuo muuttaa tilanteen. Olisiko silti aika hakea keskusteluapua jostakin, eikä yrittää olla vahva. Jos sinä sairastut tai katoat johonkin, niin keskenään joutuvat silloinkin tulemaan toimeen. Entä kunnasta saatava hoitoapu?[/QUOTE]

Kaikki apu tosiaan on otettu vastaan mitä saadaan. Rankimmassa vaiheessa oli kamalaa tajuta kuinka vähän oikeasti perheille apua on saatavissa. Tilanne on helpottanut siitä, mutta uusia haasteita vaan satelee. Sairauden lisäksi talo taitaa olla homeessa, rahat lopussa (satsasimme rahaa tytön hoitoon, kun kunnalta ei herunut), oma terveys piiputtaa niin etten aina pysty edes kävelemään, työnantaja uhkailee potkuilla kun olen lapsen vuoksi ollut pois, lasta ahdisteltiin ja nyt täytyisi mennä oikeuteen että saataisiin se kusipää vankilaan (rankka juttu) jne.. Näitä juttuja vaan riittää, mutta enää ei voimia riitä!
Työterveyshuolto ei kata psykologia. Lapsen hoitopaikan kautta pääsen välillä juttelemaan hoitajan kautta, mutta hyvä jos saan sitä varten välillä järjesteltyä "omaa aikaa".
Olo on kuin umpikujassa. Lähteä en voi, enkä jäädä.

 

[astrolabe]

Astro ei vastaa. Ei tainnut ollakaan niin ihanaa.

Öööh, kyllä ehdottomasti suhteen mittari on se missä ajassa ehdin palstalla vastata toisten ketjuissa meitä koskeviin kysymyksiin. Laitapa yksäriä ens kerralla tai soluttaudu jomman kumman facekaveriksi, jos niin kiinnostaa.

 

["vieras"]

Kunnalliselta puolelta saa aina keskusteluapua ja vielä nopeasti, kun on paha tilanne. Ei kannata jättää sitä käyttämättä. Ihan ulkopuolisella ihmiseltä voi myös saada näkökulmia siihenkin, että miten edetä ja minkä kanssa. Jos vaan menee eteenpäin pysähtymättä, niin tuntuu varmasti, että kaikki kaatuu niskaan.

 

["varpunen"]

Millä tavalla läheisesi sairastuvat, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja mikä on tuo huono karma jolla ajattelet saavasi läheisesi sairastumaan?
Ettet nyt vaan syyllistäisi itseäsi liikaa.

Tässä suurimmat:
Itse sairaistuin ensin työuupumukseen, yksi perheen jäsen sairasti kaksi kertaa syövän, lapseni sairastui sairauteen johon liittyy TODELLA kovat kivut ja liikuntakyky lähti (hoidin kotona sänkyyn ja välillä oli sairaalassa puoli vuotta), lapseni sairastui epilepsiaan (ilmeisesti sairastanut jo pitkään), sairauden jälkeen kärsi posttraumaattisesta häiriöstä ja yritti itsemurhaa, nyt kärsii oudoista epämääräisistä neurologisista oireista joille etsitään syytä.
Itse pelkään itselläni puhkeamassa olevan reuman. En vain saa mentyä lääkäriin. Työnantaja vihjailee, ettei saisi käydä lääkärissä kun se tulee niin kalliiksi, voin kuulemma joutua vaihtamaan työpaikkaa..

En osaa varmasti selittää kuinka uuvuttavaa tämä aika on ollut. Ei varmaan aukena tuota listaa lukiessa..

 

["varpunen"]

[QUOTE="vieras";27387036]Kunnalliselta puolelta saa aina keskusteluapua ja vielä nopeasti, kun on paha tilanne. Ei kannata jättää sitä käyttämättä. Ihan ulkopuolisella ihmiseltä voi myös saada näkökulmia siihenkin, että miten edetä ja minkä kanssa. Jos vaan menee eteenpäin pysähtymättä, niin tuntuu varmasti, että kaikki kaatuu niskaan.[/QUOTE]

Sen keskusteluavun olen ottanut vastaan minkä voivat tarjota ja minkä voin itse järjestellä aikatauluihin.

Ja vielä tätä elämän hurjuutta... Annan itse työkseni keskusteluapua! Jippii! Kyllä on kivaa

 

["vieras"]

Aloita yhdesta asiasta eli pakollisimmasta, on se sitten rikosasia, asunto, lääkäriin meno tai joku muu. Minä aloittaisin lääkäristä. Jos olet kipeä, niin se vie viimeisenkin jaksamisen.

 

[Echo]

[QUOTE="varpunen";27387053]Tässä suurimmat:
Itse sairaistuin ensin työuupumukseen, yksi perheen jäsen sairasti kaksi kertaa syövän, lapseni sairastui sairauteen johon liittyy TODELLA kovat kivut ja liikuntakyky lähti (hoidin kotona sänkyyn ja välillä oli sairaalassa puoli vuotta), lapseni sairastui epilepsiaan (ilmeisesti sairastanut jo pitkään), sairauden jälkeen kärsi posttraumaattisesta häiriöstä ja yritti itsemurhaa, nyt kärsii oudoista epämääräisistä neurologisista oireista joille etsitään syytä.
Itse pelkään itselläni puhkeamassa olevan reuman. En vain saa mentyä lääkäriin. Työnantaja vihjailee, ettei saisi käydä lääkärissä kun se tulee niin kalliiksi, voin kuulemma joutua vaihtamaan työpaikkaa..

En osaa varmasti selittää kuinka uuvuttavaa tämä aika on ollut. Ei varmaan aukena tuota listaa lukiessa..[/QUOTE]

No kyllä tuo lista kertoi jo paljon, olet ollut todella lujilla. Mutta yhdestäkään noista et saa syyttää itseäsi. Joillekin perheille vaan tulee tavallista enemmän sairautta. Yhtään vähättelemättä teidän sairauksia, niin: omasta perheestäni ja lapsuudenperheestäni löytyy lähes nuo kaikki luettelemasi jutut. Elämä on tällaista...
Äläkä syyllistä itseäsi jos et saa pidettyä kaikkea kasassa, aina ei tarvitsekaan hallita kaikkea jos tulee liikaa voimia vieviä juttuja.

Järkyttävää vihjailua sun työnantajalta! :O Onko hänellä, ja sun työuupumuksella mahdollisesti jonkinlaista yhteyttä? Kuulostaa aika tylyltä ihmiseltä.

 

["varpunen"]

No kyllä tuo lista kertoi jo paljon, olet ollut todella lujilla. Mutta yhdestäkään noista et saa syyttää itseäsi. Joillekin perheille vaan tulee tavallista enemmän sairautta. Yhtään vähättelemättä teidän sairauksia, niin: omasta perheestäni ja lapsuudenperheestäni löytyy lähes nuo kaikki luettelemasi jutut. Elämä on tällaista...
Äläkä syyllistä itseäsi jos et saa pidettyä kaikkea kasassa, aina ei tarvitsekaan hallita kaikkea jos tulee liikaa voimia vieviä juttuja.

Järkyttävää vihjailua sun työnantajalta! :O Onko hänellä, ja sun työuupumuksella mahdollisesti jonkinlaista yhteyttä? Kuulostaa aika tylyltä ihmiseltä.

Uupumuksen aikaan työnantaja oli eri. Vaihdoin työpaikkaa ja hetken elämä ihan hymyili!
Kun lapsen sairaus oli pahimmillaan raahauduin töihin väkisin vaikka olin valvonut yön ambulanssi-sairaalareissun vuoksi. Ja näin tapahtui usein. Välillä jouduin ottamaan palkattomia lääkärin vuoksi tai kun toimenpiteitä tms. Mutamia sairaspäiviä lääkäri pakotti pitämään kun rytmihäiriöni alkoivat muuttua pahoiksi. Vuoden aikana olin poissa 23 päivää kun työnantajani ilmoitti että tätä menoa en voi enää jatkaa. Siirtävät kuulemma muihin hommiin. Nämä muut hommat ovat kuitenkin sellaisia etten voi niitä tehdä eli edessä olisi irtisanoutuminen. Työnantaja tietää tuon. Tälläistä on bisnes nykyään. Olen ollut oksennustaudissakin töissä ja lääkäriinkään en uskalla mennä, koska minulla ei riitä nyt voimavaroja aloittaa uudessa työpaikassa.


kiitos kaikille tuesta ja neuvoista. Elämä on nyt kuitenkin niin etten oikein mitään pysty enempää tilanteen eteen tekemään. Kuten kerroin olen sitkeä luonne, olen todellakin etsinyt vaihtoehtoja ja hakenut apua. Koittanut suhtautua positiivisesti ja hokenut "kohta helpottaa".
Joka asialle on kuitenkin joku este. Olen jo täysin luopunut omasta elämästäni, ei harrastuksia, ei mitään. Syinä raha ja ajan puute.
Tutuille jos kerron tilanteesta saan heiltäkin neuvoja ja huomaan kuinka heitä oikein turhauttaa ettei tarkemmin keskustellessa löydy mitään ratkaisuja ja apuja. Olenkin lopettanut tilanteesta puhumisen, mieluummin kuuntelen mitä muille kuuluu.

 

[Echo]

[QUOTE="varpunen";27387340]Uupumuksen aikaan työnantaja oli eri. Vaihdoin työpaikkaa ja hetken elämä ihan hymyili!
Kun lapsen sairaus oli pahimmillaan raahauduin töihin väkisin vaikka olin valvonut yön ambulanssi-sairaalareissun vuoksi. Ja näin tapahtui usein. Välillä jouduin ottamaan palkattomia lääkärin vuoksi tai kun toimenpiteitä tms. Mutamia sairaspäiviä lääkäri pakotti pitämään kun rytmihäiriöni alkoivat muuttua pahoiksi. Vuoden aikana olin poissa 23 päivää kun työnantajani ilmoitti että tätä menoa en voi enää jatkaa. Siirtävät kuulemma muihin hommiin. Nämä muut hommat ovat kuitenkin sellaisia etten voi niitä tehdä eli edessä olisi irtisanoutuminen. Työnantaja tietää tuon. Tälläistä on bisnes nykyään. Olen ollut oksennustaudissakin töissä ja lääkäriinkään en uskalla mennä, koska minulla ei riitä nyt voimavaroja aloittaa uudessa työpaikassa.


kiitos kaikille tuesta ja neuvoista. Elämä on nyt kuitenkin niin etten oikein mitään pysty enempää tilanteen eteen tekemään. Kuten kerroin olen sitkeä luonne, olen todellakin etsinyt vaihtoehtoja ja hakenut apua. Koittanut suhtautua positiivisesti ja hokenut "kohta helpottaa".
Joka asialle on kuitenkin joku este. Olen jo täysin luopunut omasta elämästäni, ei harrastuksia, ei mitään. Syinä raha ja ajan puute.
Tutuille jos kerron tilanteesta saan heiltäkin neuvoja ja huomaan kuinka heitä oikein turhauttaa ettei tarkemmin keskustellessa löydy mitään ratkaisuja ja apuja. Olenkin lopettanut tilanteesta puhumisen, mieluummin kuuntelen mitä muille kuuluu.[/QUOTE]

Jos jaksat vielä vastata...saatko vammaistukea epilepsialapsesta? Millainen se liikuntakyvyn menettäneen lapsen tilanne on nyt? Meinaan vaan että omaishoidontukeakin on saatavilla, jos ne ehdot täyttyy lapsessa. Ja omaishoitaja saa ilmaisia vapaita.

 

[totalfailier]

Kyllä!Juuri nyt...mutta tämä on vaan läpi käytävä,sille ei voi mitään.

 

["varpunen"]

Jos jaksat vielä vastata...saatko vammaistukea epilepsialapsesta? Millainen se liikuntakyvyn menettäneen lapsen tilanne on nyt? Meinaan vaan että omaishoidontukeakin on saatavilla, jos ne ehdot täyttyy lapsessa. Ja omaishoitaja saa ilmaisia vapaita.

Vammaistuki päättyy juuri ja täytyisi jaksaa hakea jatkoa. Pahimpaan aikaan kun lapsi oli sängyssä ja pyörätuolissa (puoli vuotta) olin myös omaishoitaja. Itse kuitenkin rakennettiin rampit, kaiteet sun muut. Vanhempani hoitivat päivällä etten joutunut jäämään työttömäksi. Välillä valvoin yötäpäivää, mutta pahinta oli niiden kipujen vierestä seuraaminen.. en voi edes ajatella sitä aikaa itkemättä Elämä heitti kerralla täysin häränpyllyä. Nyt tilanne tuon sairauden suhteen suht hyvä, mutta uusiutuminen pelottaa, yritän olla sitä miettimättä.
Vaivat ovat tällä hetkellä niin epämääräisiä ja tutkimuksen alla etten voi hakea omaishoitajuutta. Lisäksi kunnassani ei toistaiseksi enää myönnetä uusia omaishoitajuuksia (säästöt).
Lisäksi nämä elämän muut haasteet joihin nyt ei tietenkään voi valtiolta tukia saada.

 

["äitix6"]

En osaa sulle mitään neuvoja antaa, mutta tämä kirja mitä itsekkin olen parhaillaan lukemassa, tuli mieleeni.

http://www.bookplus.fi/kirjat/byrne,_rhonda/salaisuus-4223007

Lue jos kiinnostaa, voisi sopia sinunkin tilanteeseen.

 

["äitix6"]

[QUOTE="äitix6";27387492]En osaa sulle mitään neuvoja antaa, mutta tämä kirja mitä itsekkin olen parhaillaan lukemassa, tuli mieleeni.

Salaisuus (9789510337820) - Rhonda Byrne - Kirjat - Bookplus kirjakauppa

Lue jos kiinnostaa, voisi sopia sinunkin tilanteeseen.[/QUOTE]

Lisään vielä että voimia sinulle paljon paljon! Kuulostaa erittäin vaativalta sun elämäntilanne.