Minusta dokumentissa oli juuri hienoa se, että siinä ei ihannoitu tai paheksuttu sen paremmin länsimaista kuin muutakaan kasvatusta. Ei minusta sekään amerikkalaislapsi vaikuttanut yhtään onnettomalta, vaan tyytyväiseltä ja tasapainoiselta lapselta. Japanilaistytön olot olivat ehkä henkisesti vaikeimmat, mutta iloiselta tytöltä hänkin vaikutti, varsinkin niissä lopun tuoreimmissa pätkissä.
Mitään turhaa kitinöintiä tai kiukuttelua ei myöskään juurikaan näytetty, vaan samojen kehitysvaiheiden läpikäymistä, äidin rinnalta kävelemisen oppimiseen. Lasten synnynnäiset luonne-erot ja se, miten ympäristö niitä vahvistaa, tulivat myös hyvin esiin, samoin kuin se, missä määrin vanhemmat pyrkivät ohjaamaan tai tukemaan lasten kehitystä. Afrikkalaislasten en esimerkiksi nähnyt kiusaavan toisiaan, kun taas mongolialaispoika joutui sietämään isoveljensä aika fyysistä kiusantekoa. Amerikkalaislapsen hentoiseen läimäisy-yritykseen vastattiin lempeästi etsimällä kirja "No hitting !".
Se, miten lasten kasvuympäristöt erosivat toisistaan, tuli minusta esiin etenkin kahdessa asiassa. Ensinnäkin vauvan suhteessa häetä ympäröiviin ihmisiin. Namibialaispoika kasvaa tiiviissä yhteydessä kaikenikäisiin toisiin lapsiin ja aikuisiin, eikä ole oikeastaan koskaan yksin vaan aina yhteisön jäsen, mukana sen elämässä ja vanhempien arkiaskareissa. Mongolialainen poika viettää hurjan paljon aikaa yksin ympäristöään tutkien, alussa isoveljen "hellässä" huomassa, kun vanhemmat ovat poissa töissään suuren osan ajasta.
Amerikkalaistyttö varttuu vanhempiensa muodostaman perheyhteisön keskipisteessä, kahden aikuisen keskellä, ja kontakteja muihin lapsiin on vähän ja valvotusti. Vanhemmilla on hyvin läheinen, hellä ja fyysinen suhde vauvan kanssa. Japanilaistyttö on aika yksin ihmispaljouden keskellä, suhde vanhempiin on läheinen mutta kontakteja muihin lapsiin ei oikeastaan ollenkaan.
Toinen suuri ero on lapsen suhde ympäristöönsä. Namibialaisen ja mongolialaisen lapsen koko elinpiiri on heidän vapaasti tutkittavissaan, ja he ovat välittömässä kosketuksessa ympäristöönsä, sen eläimiin ja luontoon. Suurkaupunkien lasten välitön ympäristö rajoittuu heidän kotiinsa, eikä kosketusta luontoon ole oikeastaan koskaan.