Mitä ajattelet, jos lapsella äitinsä sukunimi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja minnee
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

minnee

Vieras
Olen tässä lähiaikoina törmännyt paljon siihen, että ihmiset vieläkin ajattelevat, että lapsella tulee olla isänsä sukunimi. Esimerkiksi eräällä ystävälläni on kaksi lasta, joilla on eri isät. Molempien kanssa ystäväni on ollut avoliitossa lasten syntyessä. Tein sen erehdyksen, että kutsuin nuorempaa äitinsä sukunimellä, johon ystäväni tuumasi loukkaantuneeseen sävyyn, että kyllä lapsella on isänsä sukunimi. Appi myös ihmetteli männä päivänä ääneen sitä, että lapselle ei anneta isänsä sukunimeä. Ja eräs toinen ystäväni totesi asiasta, että "Kyllähän isseen nimi annetahan jos isseen nimi tiedetähän."

Eli miten on? Tulisiko lapsen aina saada isänsä sukunimi (mikäli se tiedetään)? Mitä mielikuvia sinulle tulee siitä, jos lapsella on äitinsä sukunimi (jos vanhemmat eivät ole naimisissa ja sukunimi ei ole yhteinen)?
 
Että lapsi on itse Helvetin tekemä ja hänestä ei koidu muuta kuin harmia. Isän sukunimellä lapsesta olisi taas tullut uusi pyhimys.

Eiköhän se ole nyt sitten ihan sama, kunhan lähdetä vetämään hommaa överiksi.
 
Meidän lapsilla on minun sukunimi. Miehen kanssa ollaan vaan avoliitossa, ja ollaan ajateltu, että jos joskus naimisiin mennään niin mies ottaa minun sukunimeni.

Jos tota nyt joku kauhistelee, niin siinähän kauhistelee. Ei liikuta minua.
 
Ajattelen, että jokaisella on syynsä ja vapaus nimetä lapsensa, miksi haluaa. Omalla lapsellani on minun sukunimi, vaikka olen naimisissa lapsen isän kanssa.
 
Jollen olisi naimisissa ja ottanut itselleni mieheni sukunimeä, en ikinä olisi antanut sitä lapsillenikaan. Äidillä on paljon helpompaa olla sama sukunimi kuin lapsilla.
 
Me emme ole naimisissa mieheni kanssa ja esikoista odottaessani kovasti mietittiin kumman sukunimi annetaan. Myöskään omat vanhempani eivät ole naimisissa ja minulla oli aluksi äidin sukunimi. Muistan edelleen muutamien päiväkodin hoitajien loukkaavia puheita isättömyydestäni (minulla siis on aina ollut isä joka on asunut samassa osoitteessakin, vanhempani eivät vain koskaan menneet naimisiin). Pari viikkoa ennen synnytystä ja pari viikkoa synnytyksen jälkeen sain kuulla ensin neuvolasta ja sen jälkeen täysin tuntemattomalta ihmiseltä päivittelyä sormuksettomista käsistäni sekä epäilyjä onko lapsen isä edes tiedossa. Tästä järkyttyneenä lapselle annettiin isän sukunimi. Nykyään se hieman harmittaa, minun sukunimeni kun olisi harvinainen ja erittäin kaunis. Itse en siis ajattele mitään oli lapsen sukunimi kumman vain, mutta olen järkyttynyt ettei ajatusmaailma ole muuttunut mihinkään kolmessakymmenessä vuodessa.
 
lapseni on nimelläni, koska on viimeinen tätä meidän sukuhaaraa ja suht harvinaista nimeä, muita ei tule, mun siskon poikakin on isänsä nimellä, joten mun poika jää sitten meistä viimeiseksi, kunnes toivottavasti oman perheen perustaa ja lapsilleen annetaan meidän nimi ;)
 
Millä planeetalla minä oikein elän? Minulla kun on isäni sukunimi eikä äitini ja se on ollut Todella Kummallista ja Epätavallista ja Poikkeavaa kun avoliitossa syntyneiden lasten sukunimi on aina äidin näiden ihmettelijöiden mukaan.

Joten siis ajattelen että se on se normaali käytäntö että lapsella on äitinsä sukunimi jos vanhemmilla on eri nimet. Tosin en osaa pitää kummallisena sitäkään että lapsella on se isän sukunimi ja eri siis kuin äidillään.
 
En ajattele mitään ihmeellisempää, mutta ei myöskään tulisi mielenkään kutsua lasta väärällä sukunimellä oletuksena että hänellä täytyy olla käytössä äidin sukunimi (tai hänellä täytyy olla isänsä sukunimi).
 
Meillä on aviomiehen kanssa molemmilla omat sukunimet. Meidän pojalla on minun sukunimi kun miehen mielstä se oli parempi ja sopii nyt etunimien kanssa hyvin yhteen. Ja tosi onkin että minun sukunimi on kauniimpi ja harvinaisempi. Lapsihan kuuluu aivan yhtä paljon kumpaankin sukuun, oli nimi sitten mikä tahansa.
 

Yhteistyössä