Ei yhtään ystävää :/

Surettaa, kiukuttaa, masentaa, ettei ole yhtään ketään, ketä kutsua ystäväksi. Muutama kaveri on, mutta ei sen läheisempiä.

Nekin harvat, keitä aikanaan ystävikseni luulin, katosivat lasten syntymän jälkeen (ts. eivät pidä yhteyttä, ellen itse pidä)

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen joka vielä uusiutui ja paheni vaikeaksi masennukseksi ja toistaiseksi olen työkyvytön. Olisi ollut oikeasti tarvetta ystävälle. Ne kaverit, keille asiasta kerroin, katosivat yllättäen mystisesti.

Edes sisaruksia ei kiinnosta minä tai lapset. Mulle ei soita ku puhelinmyyjät ja anoppi ehkä kerran kk.

 

mulla oli joskus samanlainen tilanne (ei masennusta kylläkään, mutta ystävät unohtivat lapsen saamisen jälkeen). Vuoden verran olin ihan totaalisen yksin, ainoat aikuiskontaktit olivat mies ja omat vanhemmat.
Sitten mä päätin ettei tää voi jatkua näin. Ostin itselleni kalenterin, ja googletin KAIKKI lähialueen perhekerhot, muskarit ja perhekerhot. Kirjoitin siihen kalenteriin joka ikiselle arkipäivälle jonkin menon, ja kävin järjestelmällisesti niissä kaikissa. Lisäksi pakotin itseni juttelemaan ainakin yhdelle ihmiselle jokaisessa muskarissa, kerhossa ja jumpassa jossa kävimme.
Yhtäkkiä mulla olikin kavereita, toisia äitejä. Nyt me kaikki ollaan jo palattu työelämään, mutta ollaan hyviä ystäviä ja nähdään monta kertaa viikossa lasten kanssa ja ilman

 

Ootko miettinyt et millainen ihminen olisi parasta "matskua" ystäväksi? Kun selkeästi kuka tahansa ei käy.

Se helpottais rajaamaan ja ehkä sua muutenkin. :hug:

 

Missäpäin asut?

 

[QUOTE="vieras";27097049]mulla oli joskus samanlainen tilanne (ei masennusta kylläkään, mutta ystävät unohtivat lapsen saamisen jälkeen). Vuoden verran olin ihan totaalisen yksin, ainoat aikuiskontaktit olivat mies ja omat vanhemmat.
Sitten mä päätin ettei tää voi jatkua näin. Ostin itselleni kalenterin, ja googletin KAIKKI lähialueen perhekerhot, muskarit ja perhekerhot. Kirjoitin siihen kalenteriin joka ikiselle arkipäivälle jonkin menon, ja kävin järjestelmällisesti niissä kaikissa. Lisäksi pakotin itseni juttelemaan ainakin yhdelle ihmiselle jokaisessa muskarissa, kerhossa ja jumpassa jossa kävimme.
Yhtäkkiä mulla olikin kavereita, toisia äitejä. Nyt me kaikki ollaan jo palattu työelämään, mutta ollaan hyviä ystäviä ja nähdään monta kertaa viikossa lasten kanssa ja ilman [/QUOTE]

Oon yrittäny tuota (en tosin yhtä systemaattisesti ja päivittäin) mutta jotenkin olen kokenut itseni aina ulkopuoliseksi vaikka jotain yrittäisinkin jutella muiden kanssa. Leikkipuistossa olen yhteen kivaan äitiin tutustunut, mutta kaveruutta pidemmälle se ei ole syystä tai toisesta edennyt, vaikka aina on tosi kiva nähdä.

Muutama hyvä yritys on ollut, mutta on tullut sellainen fiilis että kun minusta on imetty kaikki hyöty (jatkuvia autokyytejä, raha-lainoja jne.) ja alan kieltäytymään näistä, on yhtäkkiä se kaveruuskin hävinnyt.

 

Asun Helsingissä.

 

asut? täällä toinen.

 

Ootko miettinyt et millainen ihminen olisi parasta "matskua" ystäväksi? Kun selkeästi kuka tahansa ei käy.

Se helpottais rajaamaan ja ehkä sua muutenkin. :hug:

Olen miettinyt eikä oikein ole tullut vastaan sellaista. Olen yrittänyt olla sosiaalinen, mutta ilmeisesti oon niin tylsä tyyppi ettei ketään minun seura kiinnosta.

 

Minulta myös ovat ystävät kaikonneet vähitellen. No muutama kaveri on, joita tapaan ehkä kerran pari vuodessa, mutta siinäpä se sitten on. Toki tuolla puistoissa ja perhekahviloissa on paljon tuttuja, joiden kanssa voi muutaman sanan vaihtaa, mutta sen kummenpaa kaveruutta niistä ei ole kehkeytynyt. Ajatella, että 5 vuoden kotiäitiyden aikana täällä meillä kotona on käynyt tasan 2 kertaa joku mamma kylässä lapsensa kanssa.

ajatuksen tasolla tämä asia surettaa, mutta arjessa en sitten oikeasti ehkä kaipaakaan sen kummempaa kaveria/ystävää. Oma perhe tuntuu nyt riittävän. Tehdään yhdessä paljon asioita, mennään ja tullaan, on harrastuksia, joten aika ei käy pitkäksi. En ehdi murehtia tuota kaverittomuutta. Olen vissiin sellainen "sosiaalinen erakko".

Puhelin soi ehkä kerran viikossa ja soittaja on aina oma äiti. Viimeksi joltain tutulta olen saanut tekstarin 2 kuukautta sitten. Soitosta onkin jo pidempi aika.

 

Harmi. Täällä samassa tilanteessa oleva Tamperelainen :/

Todella ahdistavaa, kun on 2-vuotiaan kanssa mökkiytynyt kotiin, eikä pysty käymään edes puistoissa.
Mulla kans vaikee masennus ja tukiverkosto tosi minimissä.
Aijonkin nyt laittaa lapsen päiväkotiin, vaikka en ole töissä. Ainut keino saada ittensä elävienkirjoihin, kun muuten ei ole mitään mahdollisuutta aloittaa jotain harrastusta, jossa näkee ihmisiä.

 

Täälä on sama tilanne.. Välillä havahtuu siinen että kukaan ei ole yli viikkoon soittanut, eiedes se puhelin myyjä...

 

[QUOTE="yksinäinen";27097117]Olen miettinyt eikä oikein ole tullut vastaan sellaista. Olen yrittänyt olla sosiaalinen, mutta ilmeisesti oon niin tylsä tyyppi ettei ketään minun seura kiinnosta.[/QUOTE]


No ainakin yhtä "tylsälle" voisit olla vertaisystävä. Heh, enkä kyllä usko kenestäkään tuota tylsyysjuttua, ellei ole masentunut niin että on täysin vailla iloa ja turtunut kaikin tavoin. Siinä kohtaa tuskin pystyy mitään ystävälle antamaan, ottamaan vain ja sehän ei oo ystävyyttä.

 

[QUOTE="yksinäinen";27097108]Asun Helsingissä.[/QUOTE]

Laita ystävähakuilmoituksia negttiin jos tykkäät kirjoittelusta ja/tai sokkotreffeistä?

 

Täällä myös yksi kohtalotoveri. Kaverit hävinneet ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Sain esikoisen 21-vuotiaana, ja muilla kavereilla oli aivan muut kuviot tuon ikäisinä, opiskelut ym. Jäin aika yksin.. Edelleen yksinäisyys vaivaa, ikää 27 ja lapsia kolme. Jokaisen lapsen jälkeen olen hetken ollut työelämässä, jossa mukavat työkaverit, mutta ei sen syvempään kaveruuteen/ystävyyteen ole koskaan johtanut. Nyt kolmen lapsen äitinä tuntuu että ei ole aikaa/jaksamista edes yrittää löytää ystäviä, kun lasten menot (kerhot, eskarit, terapiat..) vievät niin paljon aikaa ja energiaa..

 

Harmi. Täällä samassa tilanteessa oleva Tamperelainen :/

Todella ahdistavaa, kun on 2-vuotiaan kanssa mökkiytynyt kotiin, eikä pysty käymään edes puistoissa.
Mulla kans vaikee masennus ja tukiverkosto tosi minimissä.
Aijonkin nyt laittaa lapsen päiväkotiin, vaikka en ole töissä. Ainut keino saada ittensä elävienkirjoihin, kun muuten ei ole mitään mahdollisuutta aloittaa jotain harrastusta, jossa näkee ihmisiä.

Me laitettiin kans meidän 3- ja 4- vuotiaat muksut päiväkotiin, ovat 3 päivää viikossa. On kyllä helpottanut meidän arkea ja sitten jotain säännöllistä "pakkoa" minulle viedä ja hakea muksut. Mies tekee ympäripyöreitä työpäiviä ja tuntuu kuin olisin yh..

 

Laita ystävähakuilmoituksia negttiin jos tykkäät kirjoittelusta ja/tai sokkotreffeistä?

Mulla on joskus ollu, enkä saanu yhtää vastausta.

Yhden kaverin (nähdään muutaman kerran vuodessa) olen toiselta mammapalstalta saanut.. Välillä on kiva kirjoitella, mutta tykkään tutustua ihan livenä.

Pitäis varmaan rekkautua ja alkaa täällä enemmän kirjoittelemaan. Luulis täällä olevan muitaki pk-seudulta

 

Minä olen yh. Se tekee arjesta raskasta, kun ei ole mitään hengähdystaukoja tai mahdollisuutta nähdä ihmisiä.
Tietysti lapsen voi ottaa mukaan, mutta ei silloin pysty keskittyyn ihmisten kanssa seurusteluun, kun touhu on semmosta lapsen viihdyttämistä ja vahtimista.
Perhekahvioissa en ole käynyt ikinä. Mulla on joku päähänpinttymä, että siellä mammat puhuu vaan välikausihaalareista yms.

 

[QUOTE="kolmen lapsen äiti";27097250]Täällä myös yksi kohtalotoveri. Kaverit hävinneet ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Sain esikoisen 21-vuotiaana, ja muilla kavereilla oli aivan muut kuviot tuon ikäisinä, opiskelut ym. Jäin aika yksin.. Edelleen yksinäisyys vaivaa, ikää 27 ja lapsia kolme. Jokaisen lapsen jälkeen olen hetken ollut työelämässä, jossa mukavat työkaverit, mutta ei sen syvempään kaveruuteen/ystävyyteen ole koskaan johtanut. Nyt kolmen lapsen äitinä tuntuu että ei ole aikaa/jaksamista edes yrittää löytää ystäviä, kun lasten menot (kerhot, eskarit, terapiat..) vievät niin paljon aikaa ja energiaa..[/QUOTE]

Mulla on ihan sama tilanne kuin sulla, vaikkakin olen jo kohta 30v ja neljän äiti. Mulla ei kertakaikkiaan ole aikaa istua missään perhekahvilassa tms. kaikkia päiviä. Lisäksi täälä ainakin on perhekahvilassa aina ne samat tyypit, jotka ovat sielä omien kavereiden kanssa ja kattovat vaan nyrpeinä jos sinne uskaltaa mennä.

 

Mulla on ihan sama tilanne kuin sulla, vaikkakin olen jo kohta 30v ja neljän äiti. Mulla ei kertakaikkiaan ole aikaa istua missään perhekahvilassa tms. kaikkia päiviä. Lisäksi täälä ainakin on perhekahvilassa aina ne samat tyypit, jotka ovat sielä omien kavereiden kanssa ja kattovat vaan nyrpeinä jos sinne uskaltaa mennä.

Joo ja jos vielä sattuu olee ihminen joka juttelis muustakin kun haalarimerkeistä niin vaikeeta se on.

Ap vois miettii haluaako itselleen ystävää vai mammakavereita, jolloin kun ne lapset on mukana niin eihän siinä pysty ees juttelemaan mitään!

 

Harmi ap. kun asut niin kaukana. Minulla olisi aikaa uusille ystäville, varsinkin viikolla kun kaikki ovat töissä ja koulussa. olen 1,4v. kanssa päivät kotona.

olen Oulun pohjoispuolelta. Laittakaa lähistöllä asuvat sähköpostiosoitetta yksityisviestinä jos kiinnostuitte

 

up!

 

harmi kun yksinäisyys on yleistynyt

 

Kannattiko ryhtyä sen lapsen jatkeeksi. Eihän teillä edes ole mitään omaa persoonaa enää, aina vaan tullaan se räkänokka edellä ja se tungetaan naaman eteen ihasteltavaksi. "Katso nyt kun meidän Kauno-Kuuno Toukopetteri osaa hymyillä". Just joo. Suurempi uutinen on jos ihminen EI osaa hymyillä.

Sitten JOS joskus sattuisi olemaan joku muu puheenaihe kuin toukan ruumiineritteet, niin eikös se tule jatkuvasti keskeyttämään aikuisten jutut huomionkipeänä, tai niistää nokkaansa vieraan lahkeeseen. Sitten täytyy ihastella niitä uhmakohtauksia kun toinen heittäytyy lattialle huutamaan selkä kaarella ja naama punaisena. Ei kiitos.

Olisitte ajatelleet ennen kuin ryhdyitte poikimaan, että ei teidän elämäänne enää koskaan tule kuulumaan muuta kuin sen kiittämättömän rääpäleen passaaminen ilman kiitosta. Eikä kukaan semmoisesta ole kiinnostunut tai jaksa sitä vierestä katsella.

Nauttikaa nyt. Se on niin ihanata se lasten kanssa eläminen.

 

Täällä kanssa yksi yksinäinen, lasten kanssa kotona oleileva (ei masentunut) äiti. Mua on vaivannut tämä asia siitä asti, kun lapseni syntyivät ja heille piti kummit löytää, silloin tajusin että mulla ei ole ketään niin hyvää ystävää, jonka voisin pyytää.... Sama juttu nyt, kun olen omia häitäni järjestämässä, niin ei mulla ole ketään kaasoksi tai polttareihin... Surettaa...

 

Täällä kanssa yksi yksinäinen, lasten kanssa kotona oleileva (ei masentunut) äiti. Mua on vaivannut tämä asia siitä asti, kun lapseni syntyivät ja heille piti kummit löytää, silloin tajusin että mulla ei ole ketään niin hyvää ystävää, jonka voisin pyytää.... Sama juttu nyt, kun olen omia häitäni järjestämässä, niin ei mulla ole ketään kaasoksi tai polttareihin... Surettaa...

Mulla ihan samoja mietteitä, eipä tosin olla naimisiin menossa mutta vieraat ois kyl miehen puolelta.

Ennenkaikkea haluaisin niitä omia ystäviä, mulle on ihan se ja sama onko toisella lapsia vaiko ei. Lasten kanssa se nyt vaan on luonnollisinta siellä leikkipuistossa koittaa tutustua. Mutta ei se että ollaan äitejä, riitä yhteiseksi tekijäksi. Tottakai on luonnollista keskustella lapsista jos niitä sattuu olemaan, mutta kyllä mulla ensisijaisesti ihan muut keskustelun aiheet on jos aikuisseuraa haluan