En jaksa seurustella vauva kanssa tämän ollessa hereillä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "uusiäiti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
U

"uusiäiti"

Vieras
Vauveli on nyt 6-viikkoinen ja koko hänen elämänsä ajan en ole kunnolla jaksanut seurustella lapsen kanssa, kun tämä on hereillä. Päällimmäinen ajatus on vain, että nukkuisipa jo.. Yöllä ei ole minkäänlaisia hankaluuksia syöttämisessä (siis etten jaksaisi syöttää yms) ja päivisin vaihdan vaipan tarpeeksi usein jne.

Muutaman kerran olen iltaisin itkenyt, kun vauva syö sitten nukahtaa ja kun pääsen sohvalle istumaan niin itkee jo lisää ruokaa. Yksi ilta olin kaksi tuntia tissi vauvan suussa.

Ja kun itsekkin menen iltaisin nukkumaan katselen vauvaa ja ajattelen kuinka ihana hän on jne jne, mutta miks silti en jaksa seurustella lapsen kanssa?

Kun kotiuduttiin sairaalasta silloin oli jaksoin paremmin, kun mieheni oli kotona myös ,vaikka ei mies kuitenkaan kauheasti vaippoja vaihdellut. Enemmän nykyään kuin silloin.

Ei mennyt ensimmäinen kunnon hymy minulle ei. Enkä halua jäädä "paitsi" muistakaan uusista asioista joita vauva oppii. Ja eikö kuitenkin olisi lapsen kehitykselle tärkeää, että hänen kanssaan seurustellaan ja jutellaan tämän ollessa hereillä?
 
"Uusiäiti" - onko tämä vauva siun ensimmäinen lapsesi?

Minähin sinua kehoittasin soittelemaan heti uuden päivän koittaessa neuvolaan.. vaikuttaisi, että olet masentunut:'((babyblues/raskauden jälkeinen masenus)

Itselläni masennus hiipi -04 vauvan syntymän jälkeen viivellä - poikanen syntyi marraskuusssa, masennus hiipi vasta -05 alku kesästä.
..sain masennuslääkkeet ja olo helpottui.:)

Tuo väsy ja voimattomuus voi mennä kyllä ohi ilman lääkitystäkin.
..mutta jos olo jatkuu vain tuollaisena, lääkitys saattaisi olla paikallaan - vauvan kera kerkeät vielä seurustella, älä siitä kanna huonoa omaatuntoa.:kiss:

((muoks))
hyvä, otappa asia puheeksi neuvolassa, se on heille arkipäivää kumminhin..moni Äiti turhaa hiljaa kärsii kun apuahin on saatavilla.

Hormoneilla on meihin naisiin niin suuri valta ja niiden heittelyt synnytyksen jälkeen, saavat monasti aikaan tuon masennuksen.

Hyvää kesää siulle toivottelen.:wave::flower:
 
Viimeksi muokattu:
Ensimmäinen on juu.

Sain tänään jonkun lappusen joka pitää täyttää huomiseksi, kysellään jaksamisesta ja fiiliksistä muutenkin.

Mitä apua sitten neuvolassa tarjottaisiin? Kun en kuitenkaan halua joutua suurennuslasin alle, ahdistuisin vain enemmän.
 
Toisaalta ymmärrän sinua, eikä kyse välttämättä ole mistään masennuksesta. En itsekään lasten ollessa aivan pieniä olisi jaksanut "seurustella" vauvan kanssa. Lähinnä toivoin ja odotin että olisi taas päikkäriaika. Vasta kun lapsi alkoi kunnolla vuorovaikutukseen (n. puolesta vuodesta ylöspäin) aloin nauttia vauvan äitinä olemisesta.
Eniten tykkään leikki-ikäisistä ja sitä isommista ja vauva-aikoja muistelen kauhulla. Ei se vauva-aika kaikille ole luksusta, mutta läpi sekin on käytävä jos lapsia haluaa.
 
En puhuisi neuvolassa ekana vaan laittaisin mieheni välillä hoitamaan ja viihdyttämään, tai hoitaisimme välillä yhdessä.
itse kärsin jonkinlaisesta masennuksesta kuopuksen syntymän jälkeen ja se oli pahimmillaan kun lapsi oli noin 6-8 viikkoa. sitten helpotti.
 
[QUOTE="kolmen äiti";26669124]Toisaalta ymmärrän sinua, eikä kyse välttämättä ole mistään masennuksesta. En itsekään lasten ollessa aivan pieniä olisi jaksanut "seurustella" vauvan kanssa. Lähinnä toivoin ja odotin että olisi taas päikkäriaika. Vasta kun lapsi alkoi kunnolla vuorovaikutukseen (n. puolesta vuodesta ylöspäin) aloin nauttia vauvan äitinä olemisesta.
Eniten tykkään leikki-ikäisistä ja sitä isommista ja vauva-aikoja muistelen kauhulla. Ei se vauva-aika kaikille ole luksusta, mutta läpi sekin on käytävä jos lapsia haluaa.[/QUOTE]

Samaa mieltä olen!

Itse innostuin vauvasta kunnolla vasta noin 8kk iässä, sitä ennen ihmettelin, että mitä ihmettä tuon kanssa oikein tarttisi tehdä... Itselläni todettiin synnytyksen jälkeinen masennus ja lääkkeitäkin söin, mutta tuntuu, että aika auttoi eniten.

Ja kyllä sinne neuvolaan kannattaa nuista tunteista kertoa, eivät mitenkään kyttää. Minulla ainakin vain kyselivät lapsen voinnin ohella myös minun vointiani ja se oli minusta pelkästään positiivista. Kun äiti voi hyvin niin lapsikin voi. Ja vaikka itsekin sitä kovasti aikoinani epäilin, niin kyllä, vauva-aika kuluu äkkiä. Onneksi.
 
Mä luulen että kaikki eivät vaan ole ns. vauvaihmisiä. En mä itekään jaksanut vauvan kanssa koko aikaa seurustella. Sitten kun vauva kasvaa isommaksi niin vuorovaikutus helpottuu. Vauvasta on kasvanut normaali ja iloinen taapero vaikken mä sen kans koko ajan pikkuvauva-aikana seurustellutkaan. Mulle on jotenkin luonnollisempaa ja "mukavempaa" hoitaa isompaa lasta.
 
Mä luulen että kaikki eivät vaan ole ns. vauvaihmisiä. En mä itekään jaksanut vauvan kanssa koko aikaa seurustella. Sitten kun vauva kasvaa isommaksi niin vuorovaikutus helpottuu. Vauvasta on kasvanut normaali ja iloinen taapero vaikken mä sen kans koko ajan pikkuvauva-aikana seurustellutkaan. Mulle on jotenkin luonnollisempaa ja "mukavempaa" hoitaa isompaa lasta.

Näin juuri. Luulenpa että meille äideille on vaikea asia myöntää tätä ääneen edes itsellemme ja turhaan masennutaan ja otetaan stressiä siitä ettei oltukaan se täydellinen lastaan/vauvaa hoitava äiti. Olkaamme siis itsellemme armollisempia ja unohdetaan ne sädekehät pään päältä, ihmisiä me äiditkin vain ollaan! :)
 
  • Tykkää
Reactions: Littledeath
Voisiko olla ihan normaalia ekan lapsen kohdalla? Minusta oli jotenkin yksinäistä, kun oli eka lapsi, ja itse jäi pois normaaleista aikuisasioista, kuten työstä, joka iso osa identiteettiä. Äitiys on ekan kanssa uuden identiteetin opettelun paikka, ja sellaiset elämänvaiheet tuo aina tullessaan kaikenlaisia tunteita. Ne kuuluu siis asiaan! Ja uuden identiteetin omaksuminen on aikaavievä prosessi.

Neuvolan kautta voi päästä juttelemaan tunteistaan neuvolapsykologin kanssa. Hänen tehtävänsä on auttaa ymmärtämään niitä tunnemyllerryksiä, joita vaikkapa äidiksi opettelu tuo tullessaan. Kannattaa ehdottomasti suoda itselle se apu, mitä meidän hieno järjestelmä tarjoaa! Ne on käytettäväksi tarkoitettu ja ihan kaikille. Ei tarvitse todellakaan olla minkäänlainen "marginaalitapaus" tai hurjissa vaikeuksissa. Eikä neuvolassa asioista puhuminen johda suurennuslasin alle. He haluavat ihan oikeasti olla avuksi siellä, kun ovat sen työkseen valinneet. (Tämän opin kokemuksesta.)

Keskustelutukea on saatavilla myös yksityisesti.
 
[QUOTE="kolmen äiti";26669369]Näin juuri. Luulenpa että meille äideille on vaikea asia myöntää tätä ääneen edes itsellemme ja turhaan masennutaan ja otetaan stressiä siitä ettei oltukaan se täydellinen lastaan/vauvaa hoitava äiti. Olkaamme siis itsellemme armollisempia ja unohdetaan ne sädekehät pään päältä, ihmisiä me äiditkin vain ollaan! :)[/QUOTE]


Juuri näin! Sitä kutsutaan jostain syystä masennukseksi, vaikka käy läpi ihan normaaleja tunteita. Iloa ja pettymystä, tyhjyyttä ja täyttymystä, jne jne... Äidiksi tuleminen iso muutos, paljon uutta ja yhtä paljon vanhasta luopumista => vaikeitakin tunteita. Mikä duuni meille naisille! (Miehille sitten isäksi tuleminen vastaava vaativa, mutta erilainen juttu.)

Tuo täydellisyyden tavoittelu on niin tuttua! Vakavaa on, jos ei jaksa yhtään seurustella vauvan kanssa. Ymmärsin kuitenkin, että tämän ketjun käynnistäjä ei ole siinä pisteessä. Tervettä on tunnistaa itsessään erilaisia tunteita ja taipumuksia ja puhua niistä muille. Saa perspektiiviä!
 
Voisiko olla ihan normaalia ekan lapsen kohdalla? Minusta oli jotenkin yksinäistä, kun oli eka lapsi, ja itse jäi pois normaaleista aikuisasioista, kuten työstä, joka iso osa identiteettiä. Äitiys on ekan kanssa uuden identiteetin opettelun paikka, ja sellaiset elämänvaiheet tuo aina tullessaan kaikenlaisia tunteita. Ne kuuluu siis asiaan! Ja uuden identiteetin omaksuminen on aikaavievä prosessi.

Neuvolan kautta voi päästä juttelemaan tunteistaan neuvolapsykologin kanssa. Hänen tehtävänsä on auttaa ymmärtämään niitä tunnemyllerryksiä, joita vaikkapa äidiksi opettelu tuo tullessaan. Kannattaa ehdottomasti suoda itselle se apu, mitä meidän hieno järjestelmä tarjoaa! Ne on käytettäväksi tarkoitettu ja ihan kaikille. Ei tarvitse todellakaan olla minkäänlainen "marginaalitapaus" tai hurjissa vaikeuksissa. Eikä neuvolassa asioista puhuminen johda suurennuslasin alle. He haluavat ihan oikeasti olla avuksi siellä, kun ovat sen työkseen valinneet. (Tämän opin kokemuksesta.)

Keskustelutukea on saatavilla myös yksityisesti.

Olen samaa mieltä, mitä ensimmäiseen kappaleeseen tulee, mutta itse en suosittelisi heti hakemaan apua. Monesti neuvolassa oikeasti joutuu suurennuslasin alle ja sehän vasta mukavaa tuoreesta äidistä on. Toki riippuu neuvolantädistäkin, itse en ainakaan esikoisen aikaiselle tädille olis mitään uskaltanut sanoa, toisen lapsen saatuani neuvolan täti vaihtui ja tämän uuden kanssa kemiat synkkkaa paremmin..

Mutta ap, itselläni oli esikoisen kanssa samanlaista, odotin siis vain päikkäriaikaa enkä oikein osannu jutella vauvalle mistään. Luulen, että se johtui siitä uudesta tilanteesta. Olin ollut vuosia töissä ja yhtäkkiä olinkin vain kotona pienen vauvan kanssa. Mua masensi, mutta tuskin siihen mitkään lääkkeet ois auttaneet ja mitä se puhuminenkaan ois siinä hyödyttäny kun ongelma oli uusi elämäntilanne, joka vaati aikaa hyväksyä. Toisen lapsen saadessani tilanne oli onneksi toinen ja vasta silloin ymmärsin vauva-ajan ihanuuden. En oikein enää edes voinut olla höpsöttelemättä vauvani kanssa, niin ihana hän oli. Lopuksi vielä todettakoon, että tuosta esikoisesta on tullut täysin normaali nelivuotias, joka on äärimmäisen sosiaalinen ja ihana tapaus. Ei siis jääny traumoja, vaikken hälle kauheasti vauvana jutellutkaan.:)
 
Kannattaa vaikka kertoa sille vauvalle mitä hommailet, esim. nytpäs mennään vaippaa vaihtamaan jne. itselle oli helpompi noin aluksi, toisaalta puhun yksin paljon muutenkin :)
 
Ota yhteyttä neuvolaan, ei toi tosta itsellään parane. Vauvalle on ensiarvoisen tärkeää läheisyys vanhempien kanssa elämän ensimmäisinä kuukausina. Ehkä kärsit lievästä masennuksesta, joka voi muuttua siitä vakavammaksi, ellet hae apua. Neuvola ohjaa toimimaan lapsen kanssa paremmin ja voit saada esim. kotiavustajan muutamaksi kuukaudeksi, joka hoitelee arjen askareita sinun keskittyessä täysillä vauvaan. Näin ainakin pitäisi olla, en sitten tiedä, toimiiko kaikilla paikkakunnilla. Et kuitenkaan mitään menetä, jos otat asian puheeksi neuvolassa. Sitä vartenhan neuvola on olemassa.
 
[QUOTE="Vieras";26669704]Ota yhteyttä neuvolaan, ei toi tosta itsellään parane. Vauvalle on ensiarvoisen tärkeää läheisyys vanhempien kanssa elämän ensimmäisinä kuukausina. Ehkä kärsit lievästä masennuksesta, joka voi muuttua siitä vakavammaksi, ellet hae apua. Neuvola ohjaa toimimaan lapsen kanssa paremmin ja voit saada esim. kotiavustajan muutamaksi kuukaudeksi, joka hoitelee arjen askareita sinun keskittyessä täysillä vauvaan. Näin ainakin pitäisi olla, en sitten tiedä, toimiiko kaikilla paikkakunnilla. Et kuitenkaan mitään menetä, jos otat asian puheeksi neuvolassa. Sitä vartenhan neuvola on olemassa.[/QUOTE]

Siellä olis kuule aika ruuhka, kun mammat kilpaa valittais kotiavustajan toivossa. Ei kai niitä enää missään oo tarjolla? Ja miten neuvola voi ohjata olemaan lapsen kanssa paremmin? Ei ketään voi pakottaa lepertelemään vauvalleen, jos se ei luonnostaan tule. Eikä se silti ole mielestäni sen merkki, että olis edes lievästi masentunut ja tarttis apua. Ja miten niin ei itsestään parane? Itsellä oli siis samoja ajatuksia esikoisen kanssa ja kyllä se siitä itsestään ihan parani.'

Hienoa toki, kun tarjoatte apuanne, mutta mielestäni tässä nyt toitotetaan aivan liikaa jostakin masennuksesta, vaikka oikeasti ap:n tilanne on varmasti ihan tuttu monelle uudelle äidille eikä se siltikään ole masennusta. En minä kiellä ap:ta ottamaan asiaa esiin neuvolassa (tottakai tästä voit puhua) mutta korostaisin myös, että nuo ovat normaaleja tuntemuksia.
 
Meistäkin tehtiin ls-ilmoitus, kun jouduin ihan osastolle kolmikuisen kanssa hoidattamaan masennustani. Mut se ilmoitus oli ihan sen takia, että sitä kautta oltiin oikeutettuja tukitoimiin, missäänn vaiheessa ei oltu ottamassa lasta multa pois.
 
Mainitsin tosiaan neuvolassa ja kyselivät tunnenko olevani masenutunut ja vastasin, että en. Ja en tunne olevanikaan. Kysyivät myös millainen tukiverkosta minulla on ja kehotti pyytämään reilusti apua jos siltä tuntuu.

Enkä myöskään nyt kauheasti joudu olemaan vauvan kanssa yksin, että vauva kyllä saa osakseen sitä vuorovaikutusta. Jotkut päivät ovat tietysti hieman hiljaisempia tämän suhteen, ei aina joku voi olla minun seuranani ( joku muu kuin vauva)

Ihmettelen, että miksi se on vain silloin kun olen yksin? Yritänkö esittää jotain superhyvää-äitiä, kun on "arvostelevia" katseita ympärillä?

Kiitos teille jotka kerroitte, että myös teillä on ollut tälläisiä tuntemuksia. Nimittäin sinä iltana, kun tämän aloituksen tänne tein itkin ja mietin olenko huono äiti ym. Kun kuitenkin olen aina pitänyt lapsista ja lapset minusta. sukulaisteni lapset ovat aina minussa kiinni kun minut näkevät ja tämän takia myös mietin, että tulenko epäonnistumaan äitinä ja oman lapseni kanssa, koska en jaksa panostaa tähän. Tajusin kuitenkin etten ole koskaan osannut puhua vauvoille ja istunut aina kauhusta jäykkänä kun sellainen on syliin tuotu.

Oma lapseni on kuitenkin maailman helpoin lapsi! (varmasti monet äidit tätä mieltä ;D ) Mutta poika on niin tyytyväinen, ei turhia itkeskele eikä ole muutenkaan "vaativa". Tämäkin asia sai minut epävarmaksi itseni suhteen "miten en voi jaksaa, kun vauva on kiltti"

Ja sinä joka puhuit korvikkeen tarjoamisesta, ei meidän poika suostu enää korviketta kunnolla juomaan ja olen huomannut, että vatsanväänteitä tulee raukalle, vaikka ollaan kokeiltu eri merkkejä.

Mutta kiitos teille tukijoille! En ehkä olekkaan ihan epäonnistunut äitinä :)
 

Yhteistyössä