järkevä kasvatustapa kiitos?
Tyttö päälle 2-v sai raivarin nukkumaanmenosta. Ei ole tuollaista raivaria vielä saanutkaan, huusi varmaan melkein tunnin putkeen. Mikään ei auttanut, ei puhe ei mikään. Kaikkeen vain huusi "eikä".
Tiedän että pettyi siitä kun olisi halunnut kantaa vellipullonsa sänkyyn. Vaan kun kyllästyin odottelemaan neitiä ja vein sen jo valmiiksi, siitä sai sitten hepulin.
Minua itseäni ei raivarit kauhistuta, osaan yleensä ottaa nuo uhmakohtaukset melko rennosti.
Äitini on nyt yökylässä ja ilta meni rutiineista poiketen eritavalla. Halusi kömpiä mummin viereen vähän väliä ja mummi kun antaa kaiken periksi niin sitä showta sitten jatkui. Tyttö oli ilmeisesti jo yliväsynyt ja raivostui tuosta vellipullo-pettymyksestä. Ja on luonteeltaan kovatahtoinen.
Äitini sitten tuli siihen vielä lasta nukuttelemaan, vaikka toinen karjui kuin syötävä. Minua alkoi ärsyttää, koska tiesin ettei tässä nyt auta äidin sekaantuminen asiaan yhtään. Kuulin sitten kun sanoi huutavalle lapselle "Linnunpojatkin pelkää sun huutoa". Siitä ärähdin, koska en halua tuollaista syötettävän lapselleni. Turhaa pelottelua ja syyllistämistä, kun toisella on vain pettymyksen aiheuttama raivokohtaus. Sain sitten äitini vihdoin siitä pois hössöttämästä.
En pystynyt oikeastaan tekemään mitään. Ei saanut koskea, ei ottaa syliin, ei puhua, kaikkeen vaan eikä eikä.
Annoin sitten lapsen karjua ja olin välillä pois huoneesta.
Mietin vain omaa lapsuuttanikin, että mitenkähän minua ja sisaruksiani on aivopesty kun on tullut kiukku. Sen tiedän että se on ainakin ollut niin kamala asia, että se on pitänyt ohittaa tai tukahduttaa jotenkin. Pettymyksiä ei saanut tulla, ettei tule kiukkua. Ja sen näkeekin sitten omasta elämästään mitä se on aiheuttanut. Paljon paskaa.
Mikä siinä lapsen huudossa on niin kamalaa, ettei pettymystä saisi olla? Äitini varmaan pitää mua nyt kauheana, kun välillä ärähdinkin tuolle pikkuhuutajalle, kun en jaksanut sen pelleilyä. Lopulta se sitten rauhoittui, ja menin luokse silittelemään ja sanoin että kaikki on kulta hyvin.
Vihainen olo jäi kuitenkin. Ei suinkaan lapsestani vaan äidistäni. Olisi antanut meidänkin vaan kokea ne pettymykset, uhmat ja raivarit huutoineen. Olisi voinut olla oma elämä paljon helpompaa
Tiedän että pettyi siitä kun olisi halunnut kantaa vellipullonsa sänkyyn. Vaan kun kyllästyin odottelemaan neitiä ja vein sen jo valmiiksi, siitä sai sitten hepulin.
Minua itseäni ei raivarit kauhistuta, osaan yleensä ottaa nuo uhmakohtaukset melko rennosti.
Äitini on nyt yökylässä ja ilta meni rutiineista poiketen eritavalla. Halusi kömpiä mummin viereen vähän väliä ja mummi kun antaa kaiken periksi niin sitä showta sitten jatkui. Tyttö oli ilmeisesti jo yliväsynyt ja raivostui tuosta vellipullo-pettymyksestä. Ja on luonteeltaan kovatahtoinen.
Äitini sitten tuli siihen vielä lasta nukuttelemaan, vaikka toinen karjui kuin syötävä. Minua alkoi ärsyttää, koska tiesin ettei tässä nyt auta äidin sekaantuminen asiaan yhtään. Kuulin sitten kun sanoi huutavalle lapselle "Linnunpojatkin pelkää sun huutoa". Siitä ärähdin, koska en halua tuollaista syötettävän lapselleni. Turhaa pelottelua ja syyllistämistä, kun toisella on vain pettymyksen aiheuttama raivokohtaus. Sain sitten äitini vihdoin siitä pois hössöttämästä.
En pystynyt oikeastaan tekemään mitään. Ei saanut koskea, ei ottaa syliin, ei puhua, kaikkeen vaan eikä eikä.
Annoin sitten lapsen karjua ja olin välillä pois huoneesta.
Mietin vain omaa lapsuuttanikin, että mitenkähän minua ja sisaruksiani on aivopesty kun on tullut kiukku. Sen tiedän että se on ainakin ollut niin kamala asia, että se on pitänyt ohittaa tai tukahduttaa jotenkin. Pettymyksiä ei saanut tulla, ettei tule kiukkua. Ja sen näkeekin sitten omasta elämästään mitä se on aiheuttanut. Paljon paskaa.
Mikä siinä lapsen huudossa on niin kamalaa, ettei pettymystä saisi olla? Äitini varmaan pitää mua nyt kauheana, kun välillä ärähdinkin tuolle pikkuhuutajalle, kun en jaksanut sen pelleilyä. Lopulta se sitten rauhoittui, ja menin luokse silittelemään ja sanoin että kaikki on kulta hyvin.
Vihainen olo jäi kuitenkin. Ei suinkaan lapsestani vaan äidistäni. Olisi antanut meidänkin vaan kokea ne pettymykset, uhmat ja raivarit huutoineen. Olisi voinut olla oma elämä paljon helpompaa