Kun vanhempi häpeää lastaan

[Guilt trip]

Kävin vastikään neuvolassa ja siellä lasta tutkittaessa lapseni alkoi itkeä. Samalla, kun itse lohduttelin lastani, huomasin, kuinka lähellä oli etten päästänyt ulos sanoja "meidän xxxxxxxx on vähän tällainen, anteeksi tästä".

Kotimatkalla ajattelin asiaa ja muistin kuinka äitini oli juuri tällainen. Hänen katseessaan näkyi aina pettymys silloin, kun aiheutin ihmisten ilmoilla hämmennystä, tai osoitin heikkoutta. Esimerkiksi pyörtyessäni urheilukisoissa hän katsoi pettyneesti ja keskittyi sitten pahoittelemaan tapahtunutta toimitsijoille. Kotiin päästyämme tiesin aina odottaa vielä sanoja "äiti tuli surulliseksi, mitä sinä nyt noin..."

Nyt aikuisena minusta tuntuu etten kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen. Äitini on toista mieltä ja kiistää että olisi hävennyt minua. Mitä äidistäni pitäisi ajatella?

 

[NO ei mitään]

Ei siitä äidistä tarvitse mitään ajatella. Annat olla sellainen kuin on, ei se ikinä myönnä tehneensä mitään väärin.
Keskity sinä siihen, että ET OLE samanlainen. Kuten itsekin sanoit, niin lohdutit lastasi neuvolassa, et häpeillyt tai moittinut. Eli olet oppinut olemaan parempi äiti, kuin omasi oli.
Ja jos äitisi vielä vähättelee/moittii sinua, niin voit siinä tilanteessa suoristaa selkäsi, katsoa häntä silmiin ja sanoa että "ei, olet väärässä, en ole heikko tai huono, ja sinun tehtäväsi äitinä olisi tukea ja kannustaa minua". Ja jätät sitten marinoitumaan siihen ajatukseen koko äitikullan

 

[Guilt trip]

Ei siitä äidistä tarvitse mitään ajatella. Annat olla sellainen kuin on, ei se ikinä myönnä tehneensä mitään väärin.
Keskity sinä siihen, että ET OLE samanlainen. Kuten itsekin sanoit, niin lohdutit lastasi neuvolassa, et häpeillyt tai moittinut. Eli olet oppinut olemaan parempi äiti, kuin omasi oli.
Ja jos äitisi vielä vähättelee/moittii sinua, niin voit siinä tilanteessa suoristaa selkäsi, katsoa häntä silmiin ja sanoa että "ei, olet väärässä, en ole heikko tai huono, ja sinun tehtäväsi äitinä olisi tukea ja kannustaa minua". Ja jätät sitten marinoitumaan siihen ajatukseen koko äitikullan

Kiitos. Onneksi olen onnistunutkin tässä. Myös siellä kuuluisassa kaupan kassajonossa. Pieni häpeän tunne on tullut pari kertaa, mutta onneksi olen samalla kokenut, että vika ei ole lapsen vaan minun puutteellisen ohjauksen ko. tilanteissa. Lapsi on niin pieni että hänen kohdallaan ei ole vielä syytä pettyä sopimusten rikkomiseen, koska hän ei vielä ymmärrä sopimuksia mielestäni.

 

["vieras"]

Olin äidin kanssa uimassa ollessani kuusivuotias. En osannut vielä uida ja keksnpä sitten tehdä uimarenkaan kanssa kuperkeikkoja vedessä. Yksi ei mennytkään putkeen, kun jäin jumiin pää veden alle. Aikani rimpuiltuani pääsin kuitenkin oikein päin.

Ja miten äiti suhtautui? Oli katsellut, mutta lähellä oli pari nuorta miestä puhunut toisilleen, että toi lapsi taitaa hukkua, pitäisköhän mennä pelastamaan. Eivät siis ehtineet, kun pääsin omin avuin ylös. Äiti sitten kertoi asiasta minulle ja vielä sanoi, että häntä HÄVETTI.

Olen jo keski-ikäinen ja kyllä minun vanhempani vieläkin häpeävät minua, se kyllä on tullut selväksi. Oikeastaan säälin vanhempiani, he eivät tiedä, millaista on olla ylpeä lapsistaan. Minä onneksi tiedän.

 

[Guilt trip]

[QUOTE="vieras";26122871]Olin äidin kanssa uimassa ollessani kuusivuotias. En osannut vielä uida ja keksnpä sitten tehdä uimarenkaan kanssa kuperkeikkoja vedessä. Yksi ei mennytkään putkeen, kun jäin jumiin pää veden alle. Aikani rimpuiltuani pääsin kuitenkin oikein päin.

Ja miten äiti suhtautui? Oli katsellut, mutta lähellä oli pari nuorta miestä puhunut toisilleen, että toi lapsi taitaa hukkua, pitäisköhän mennä pelastamaan. Eivät siis ehtineet, kun pääsin omin avuin ylös. Äiti sitten kertoi asiasta minulle ja vielä sanoi, että häntä HÄVETTI.

Olen jo keski-ikäinen ja kyllä minun vanhempani vieläkin häpeävät minua, se kyllä on tullut selväksi. Oikeastaan säälin vanhempiani, he eivät tiedä, millaista on olla ylpeä lapsistaan. Minä onneksi tiedän.[/QUOTE]

Kiitos vertaistuesta. Luin mll:n sivuilta, että mitä epävarmempi vanhempi, sitä enemmän lapselta odotetaan käyntikortin käytöstä. Se helpotti, vika ei olekaan minussa

Mutta kauan kesti että pääsin häpeästä itsekin eroon. Hiekkalaatikolla naapurin isä kertoi, kuinka poika oli kaatunut uudella polkupyörällä ja katsoi samalla lempeästi jälkikasvuaan. Ihmettelin, miksi hän paljastaa tuollaisen heikkouden muille, kunnes tajusin kuinka itsevarma vanhempi hän oli ja rakasti lasta ehdoitta. Aloin opetella samaan.

 

[Jarnuska]

Häpeä on vähän kakspiippuinen juttu. Joskus on kieltämään nolottanut pirusti kun poika on vetänyt apinamoodin päälle julkisella paikalla, mutta kyllä sen tajuaa että toinen nyt vaan on väsynyt yms, eikä sitä nolostumista tokikaan pura lapseen.

Toisaalta olen itse aikuisella iällä tehnyt ns. noloja valintoja, mutta alku shokista päästyään vanhempani ovat edelleen jaksaneet kannustaa ja olla ylpeitä "oman tien kulkija-tyttärestään". Moni ei varmaankaan olisi pystynyt. Toivon kovasti että pystyn itsekin tukemaan lastani huonoinakin hetkinä, ja muistan vielä myöhemminkin sen, että minua on kannustettu vaikeissa paikoissa ja hölmöilystä huolimatta.

 

["vieras"]

Kiitos vertaistuesta. Luin mll:n sivuilta, että mitä epävarmempi vanhempi, sitä enemmän lapselta odotetaan käyntikortin käytöstä. Se helpotti, vika ei olekaan minussa

Mutta kauan kesti että pääsin häpeästä itsekin eroon. Hiekkalaatikolla naapurin isä kertoi, kuinka poika oli kaatunut uudella polkupyörällä ja katsoi samalla lempeästi jälkikasvuaan. Ihmettelin, miksi hän paljastaa tuollaisen heikkouden muille, kunnes tajusin kuinka itsevarma vanhempi hän oli ja rakasti lasta ehdoitta. Aloin opetella samaan.

Joo, onneksi itse tiedostin tuon asian ja olen omien lasten kanssa osannut toimia toisin - ainakin siis itse uskon niin. Mun lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja heillä onneksi näyttäisi itseluottamus olevan kohdillaan.

Toissapäivänä soittelin vanhemman lapsen kanssa ja lopuksi sanoinkin hänelle, että olen hurjan ylpeä hänestä. Ihan tavallinen opiskelijapoika hän on, mutta ei hänen tehtävänsä ole tuottaa minulle asioita, joista saisin ylimääräistä gloriaa itselleni. Pääasia, että hän on itse onnellinen.

Kyllä se minut välillä surulliseksi vetää, kun mietin, miksi vanhempani eivät ole voineet rakastaa minua ehdoitta. En ole kaunis, hoikka, minulla ei ole menestyvää miestä, en tee menestyvää uraa, en asu hienossa omatkotitalossa, minulla ei ole hienoja harrastuksia (= intohimoinen urheilu). Olen ylipainoinen, minulla on miehenä duunari, itse teen toimistohommia, asun kerrostalossa, mutta olen tyytyväinen elämääni ja onnellinen perheestäni. Riitää minulle, miksi ei siis vanhemmilleni?

Onhan se kiva, että saat ja saan vertaistukea toisaalta toivon, että olisimme kuitenkin pienenpieni vähemmistö

 

[Guilt trip]

Häpeä on vähän kakspiippuinen juttu. Joskus on kieltämään nolottanut pirusti kun poika on vetänyt apinamoodin päälle julkisella paikalla, mutta kyllä sen tajuaa että toinen nyt vaan on väsynyt yms, eikä sitä nolostumista tokikaan pura lapseen..

kirjoitit olennaisen, eli ei tunne ole ongelma muulle kuin ehkä äidille, mutta se miten sen ohjaamana käyttäytyy. Jos empatiaa riittää enemmän kuin torua ja kylmyyttä, kaikki on ok mielestäni

 

["Tiina"]

Kävin vastikään neuvolassa ja siellä lasta tutkittaessa lapseni alkoi itkeä. Samalla, kun itse lohduttelin lastani, huomasin, kuinka lähellä oli etten päästänyt ulos sanoja "meidän xxxxxxxx on vähän tällainen, anteeksi tästä".

Kotimatkalla ajattelin asiaa ja muistin kuinka äitini oli juuri tällainen. Hänen katseessaan näkyi aina pettymys silloin, kun aiheutin ihmisten ilmoilla hämmennystä, tai osoitin heikkoutta. Esimerkiksi pyörtyessäni urheilukisoissa hän katsoi pettyneesti ja keskittyi sitten pahoittelemaan tapahtunutta toimitsijoille. Kotiin päästyämme tiesin aina odottaa vielä sanoja "äiti tuli surulliseksi, mitä sinä nyt noin..."

Nyt aikuisena minusta tuntuu etten kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen. Äitini on toista mieltä ja kiistää että olisi hävennyt minua. Mitä äidistäni pitäisi ajatella?

Ymmärrän tuo äidin pettyneen katseen. Isäni osasi vielä sanoa suoraan,e ttä "ei meidän tyttö pysty eikä kykene"...huutamalla. Toki paljon muutakin mukavaa sai kuulla. SAa sitä sitten ihmetellä miksi itsetunto on mitä on. Lapsen julkinen nolaaminen, väheksyminen jne. on tuhoisaa ihmisen itsetunnolle. Näin sanoi Jari Sinkkonen jossain blogissa.

 

[Guilt trip]

[QUOTE="vieras";26123036]Joo, onneksi itse tiedostin tuon asian ja olen omien lasten kanssa osannut toimia toisin - ainakin siis itse uskon niin. Mun lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja heillä onneksi näyttäisi itseluottamus olevan kohdillaan.

Toissapäivänä soittelin vanhemman lapsen kanssa ja lopuksi sanoinkin hänelle, että olen hurjan ylpeä hänestä. Ihan tavallinen opiskelijapoika hän on, mutta ei hänen tehtävänsä ole tuottaa minulle asioita, joista saisin ylimääräistä gloriaa itselleni. Pääasia, että hän on itse onnellinen.

Kyllä se minut välillä surulliseksi vetää, kun mietin, miksi vanhempani eivät ole voineet rakastaa minua ehdoitta. En ole kaunis, hoikka, minulla ei ole menestyvää miestä, en tee menestyvää uraa, en asu hienossa omatkotitalossa, minulla ei ole hienoja harrastuksia (= intohimoinen urheilu). Olen ylipainoinen, minulla on miehenä duunari, itse teen toimistohommia, asun kerrostalossa, mutta olen tyytyväinen elämääni ja onnellinen perheestäni. Riitää minulle, miksi ei siis vanhemmilleni?

Onhan se kiva, että saat ja saan vertaistukea toisaalta toivon, että olisimme kuitenkin pienenpieni vähemmistö [/QUOTE]

Onneksi voi ajatella, että eniten tässä ovat menettäneet vanhempasi.

 

["Sirkkeli"]

Äitini häpesi minua, kun olin todella ujo ja arka lapsena. Siitäkin huolimatta, että olin vain tullut häneen. Hän oli kuulema lapsena aivan samanlainen. Miksi tuo ei sitten osannut rohkaista, eikä ymmärtää? Tänäkään päivänä meillä ei ole hyvät ja lämpimät välit. Olen monessa asiassa samanlainen kuin hän, mutta en ollenkaan noin ymmärtämätön. Sori, enempää ei irtoa kun pää on pökkyrällä niskan takia

 

[MorbidMama]

Mutsi ei ole koskaan hyväksynyt mua sellaisena kuin olen ja ulottaa saman mun lapsiini. Tiedän tunteen itsekin.

 

["Sirkkeli"]

Juu, munkaan mutsi ei hyväksy edelleenkään minua sellaisena kuin olen, eikä lastani. Vaikka lapseni on sitten taas aivan erilainen kuin minä tai mun mutsi. Mutta kun se on minun lapsi...

 

["jippu"]

Kävin vastikään neuvolassa ja siellä lasta tutkittaessa lapseni alkoi itkeä. Samalla, kun itse lohduttelin lastani, huomasin, kuinka lähellä oli etten päästänyt ulos sanoja "meidän xxxxxxxx on vähän tällainen, anteeksi tästä".

Kotimatkalla ajattelin asiaa ja muistin kuinka äitini oli juuri tällainen. Hänen katseessaan näkyi aina pettymys silloin, kun aiheutin ihmisten ilmoilla hämmennystä, tai osoitin heikkoutta. Esimerkiksi pyörtyessäni urheilukisoissa hän katsoi pettyneesti ja keskittyi sitten pahoittelemaan tapahtunutta toimitsijoille. Kotiin päästyämme tiesin aina odottaa vielä sanoja "äiti tuli surulliseksi, mitä sinä nyt noin..."

Nyt aikuisena minusta tuntuu etten kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen. Äitini on toista mieltä ja kiistää että olisi hävennyt minua. Mitä äidistäni pitäisi ajatella?

No voi voi, ihmiset on inhimillisiä, myös häpeä kuuluu ihmisen tunteisiin(tietty rajansa kaikella) mut jos mun lapsi alkaa riehuu ja huutelee rumia yleisellä paikalla niin kyllä mua hävettää, ja minusta se on ihan ok hävetä jos 8v huutelee vittua kaupassa jos suuttuu jostain

 

[Guilt trip]

[QUOTE="jippu";26123430]No voi voi, ihmiset on inhimillisiä, myös häpeä kuuluu ihmisen tunteisiin(tietty rajansa kaikella) mut jos mun lapsi alkaa riehuu ja huutelee rumia yleisellä paikalla niin kyllä mua hävettää, ja minusta se on ihan ok hävetä jos 8v huutelee vittua kaupassa jos suuttuu jostain[/QUOTE]

Olet ihan oikeassa mielestäni. Ero on ehkä siinä, keneenhäpeän kohdistat.

Jos lapselle ei ole kerrottu kaupassa olon sääntöjä tai tiedät, että hänen ruma käytös johtuu vaikka liian vähäisestä huomiosta kotona, mielestäni häpeän pitäisi silloin kääntyä aikuisen omaksi syyllisyydeksi, jossa lapseen ei pureta sitä. Jos taas lapsesi on luvannut olla ihmisiksi, on käsittääksi vanhemmalla oikeus osoittaa että käytös loukkasi äitiäkin.

 

[nosto]

nosto

 

["vieras"]

[QUOTE="Tiina";26123063]Lapsen julkinen nolaaminen, väheksyminen jne. on tuhoisaa ihmisen itsetunnolle. Näin sanoi Jari Sinkkonen jossain blogissa.[/QUOTE]

Juuri tuota vanhempani harrastivat koko lapsuuteni. Mulle naurettiin, sanottiin kuinka tyhmä olen, kuinka mua saa taas hävetä. Mitään pahaa en koskaan tehnyt, olin ujo ja arka lapsi. Muistan vieläkin, kun kaupassa isän tuttava tuli tervehtimään. Olin noin 5-vuotias. Olin niin peloissani ja arka, etten saanut sanaa suustani, kun tuttava tervehti minua, katsoin vain lattiaan. Tästä sain sitten haukut, kuinka minua saa hävetä kun en osaa edes käyttäytyä.

Tämä johti olemattomaan itsetuntoon, ja kun ensimmäinen poikaystäväni alkoi lyödä, en ihmetellyt yhtään. Miksei hän olisi lyönyt, kun olin niin huono? 5 vuotta meni tässä suhteessa, kunnes sain jostain voimaa erota.

Vieläkin, nelikymppisenä, mulla pyörii mielessä että olen jotenkin huonompi kuin muut. Ujous on hivenen helpottanut, mutta mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko edelleen. Ja välillä masennus yrittää vallata mielen, miksi edes yritän mitään kun olen niin paska ihminen...

Välit vanhempiin eivät ole kovinkaan lämpimät, suoraan sanottuna mulle on ihan sama ovatko elossa vai eivät. Omat lapseni saavat toki mummolassa käydä, ja heitä kohtaan vanhempani ovat aivan toisenlaisia, mistä olen todella iloinen. Samalla hieman katkerakin, miksei äiti koskaan mun kanssa leiponut tai kehunut mun piirustuksia? Mutta yritän unohtaa sen asian, ei se siitä enää miksikään muutu. Omista lapsistani olen todella ylpeä.