kuinka kiinnostuneita miehenne ovat lapsienne päiväkoti-pärjäämisestä yms.?

[vipinä]

otsikossa kysymys. kuinka paljon miehenne/lastenne isät ovat kiinnostuneita/osallistuvat lasten päiväkotiviihtyvyyten liittyvissä asioista?

mua raivostuttaa, melkein loukkaa, mun miehen asenne. tai siis se ei halua nähdä mitään ongelmallisena, siis liittyen lapsen käytökseen yms., vaan kaikki kuuluu ikään, tai on joku vaihe, tai lapset vaan on sellaisia, tai pojat on sellaisia...

mä tässä yksinäni väännän, ilman miehen aktiivista tukea (tällä hetkellä ei kiellä mitään, mutta ei nyt hirveän aktiivisesti halua asiasta keskustella), lapseni puolesta. ja tämä lapsi on melko todennäköisesti tuleva erityislapsi.

onko tuo nyt vaan huono mies ja isä tuossa suhteessa, vai miten muilla?

 

["vieras"]

Yhtä kiinnostunut kun minäkin. Joka päivä toinen vie ja toinen hakee, yhdessä käydään vanhempainillassa jne. Yhteinen lapsihan se on

 

[Anatolia]

On kiinnostunut, silleen sopivasti. Vie ja hakee, on kiinnostunut siitä miten lapsella pk:ssa menee.

Vanhempainvarteissa ja vanhempainilloissa käyn kuitenkin minä. Koska haluan. Ja koska ne on vuosien varrella aina ajoittuneet siten, että mies on töissä.

 

["vieras"]

Olen tuo toinen kirjoittaja; jossakin vaiheessa varmaan menee jompi kumpi vaan niihin vanhempainiltoihin, mutta vielä molemmat (lapsi ollut alle vuoden hoidossa). Yllättävää oli, että vaikka jokaiselta muulta lapselta tuli vain se yksi vanhempi, niin melkein puolet niistä oli niitä isiä.

 

["miimu"]

Kiinnostunut, järjestetään kaikki hops-keskustelutkin niin että miehellä on vapaapäivä tms. Jokaiseen vanhempain iltaankin on päässyt (pieniä työaika järjestelyitä kyllä vaatinut)

Välillä jopa tuntuu siltä että sitä kiinnostaa enemmän kuin minua

Ja ei päiväkoti ole ainut paikka mihin "on pakko päästä" miehen mukaan. Neuvolat ja lääkäri käynnit kans haluaa olla paikalla =)

 

[noei]

Meillä sit täysin päinvastainen. Hakee tai vie vaan pakon edessä, ei tykkää puhua hoitajille, eikä sitä kyllä kiinnosta pärjääminenkään. Ekaan joulujuhlaan pakotin lähtemään uhkailemalla.
Lähtisin menee jos ois mahdollista.

 

[Millipidetär]

Ihan yhtä kiinnostunut kuin minäkin. Häntä vituttaa se että päiväkodissa hoitajat juttelevat äidille yleensä lapsen asioista ja ohittavat hänet ja pitävät kakkosluokan vanhempana.

 

[Ultramariini]

Kun lapseni olivat päiväkodissa, mieheni kyllä osallistui heidän sinne viemiseensä ja hakemiseensa sikäli kun sai ne työaikoihinsa sovitettua. Enkä voi sanoa, ettei mieheni olisi ollut kiinnostunut siitä, miten lapseni siellä pärjäsivät ja viihtyivät. Mutta sellaista samanlaista voimakkasti tunneperäistä suhdetta hänellä ei asioihin ollut. Minä olin meistä se, joka murehdin ja märehdin asioita paljon enemmän. Joskus koin sen sellaisena välinpitämättömyytenä, jos oli jokin erityinen huolenaihe lapsesta sydänalassa. Ja koin olevani jotenkin yksin asioiden kanssa.
Mutta sitten oivalsin, että ei se välinpitämättömyyttä ole, hänen tapansa suhtautua asioihin on vaan toisenlainen. Ja ehkä asioihin tarvitaan myös sellaista ns, keveämpää ( tai ainakin märehtimisvapaampaa) suhtautumista. Sellaista, jossa uskalletaan myös luottaa siihen, että lapsi pärjää.
Kun sillä omalla murehtimisella ja märehtimisellä, ei kuitenkaan tavallaan voi itse asioihin vaikuttaa.

Tosin silloin, kun on jotain murhetta lapsista, huomaan taas saman ajatuskuvion, jossa osaksi tuomitsenkin miestäni, kun näyttää ainakin ulkoa päin tarkaseltuna ottavan asiat paljon kepeämmin kuin minä.
Tosin, toisaalta minä en osaa luopua roolistani ns. päiväkotiasioiden / nykyisin jo kouluasioiden päävastuunkantajana. Minä menen useammastakin käytännön syystä vanhempainvartteihin ja keskusteluihin. Sillä minä haluan tietää, mistä puhutaan ja päästä puhumaan omasta lapsestani.
En täysin luota mieheeni siinä asiassa, että keskustelussa tulisi käytyä kaikki minun haluamani asiat.. :ashamed:

 

[voimia!]

no mutta tuohan on klassinen tilanne. Sinä epäilet että on jotain vialla, miestä pelottaa että saatat olla oikeassa, joten hän kieltää asian kaikin voimin ja maalaa sinusta pellen.

Kun diagnoosi on plakkarissa, kaikki muuttuu, koska sitten on myöhäistä pelätä.

Ymmärrä miestä vaikka tämä raskasta sinulle onkin, varo ettet yritä todistella sitäkin innokkaammin koska sitten vain hänen vastarintansa lujittuu. Toimi omin päin äläkä vaadi miestä osallistumaan, ja vaadit vain kunnioitusta jos sinua puhutellaan alentuvasti.

Ja ole onnellinen lapsesi puolesta, että sinä et ole strutsi. Kun on niitäkin onnettomia tapauksia, jossa molemmat vanhemmat huutavat kuorossa, että on se nyt kummaa kun toisen ei anneta olla rauhassa lapsi ja kaikkea vikaa etsitään väkisin. Koulussa sitten vasta pystytään auttamaan, ja sittenkin huonosti.

 

["hmmm"]

Mieheni on samanlainen kuin sinun. Olen ällistuneenä katsonut päiväkodeissa että muunkinlaisia on. Sellaisia jotka ovat kakkosäitejä, tai siis ykkösäitejä perheessä, tekevät sen mitä yleensä pidettiin ennnenvanhaan äidin asiana.

 

["a p"]

Kun lapseni olivat päiväkodissa, mieheni kyllä osallistui heidän sinne viemiseensä ja hakemiseensa sikäli kun sai ne työaikoihinsa sovitettua. Enkä voi sanoa, ettei mieheni olisi ollut kiinnostunut siitä, miten lapseni siellä pärjäsivät ja viihtyivät. Mutta sellaista samanlaista voimakkasti tunneperäistä suhdetta hänellä ei asioihin ollut. Minä olin meistä se, joka murehdin ja märehdin asioita paljon enemmän. Joskus koin sen sellaisena välinpitämättömyytenä, jos oli jokin erityinen huolenaihe lapsesta sydänalassa. Ja koin olevani jotenkin yksin asioiden kanssa.
Mutta sitten oivalsin, että ei se välinpitämättömyyttä ole, hänen tapansa suhtautua asioihin on vaan toisenlainen. Ja ehkä asioihin tarvitaan myös sellaista ns, keveämpää ( tai ainakin märehtimisvapaampaa) suhtautumista. Sellaista, jossa uskalletaan myös luottaa siihen, että lapsi pärjää.
Kun sillä omalla murehtimisella ja märehtimisellä, ei kuitenkaan tavallaan voi itse asioihin vaikuttaa.

Tosin silloin, kun on jotain murhetta lapsista, huomaan taas saman ajatuskuvion, jossa osaksi tuomitsenkin miestäni, kun näyttää ainakin ulkoa päin tarkaseltuna ottavan asiat paljon kepeämmin kuin minä.
Tosin, toisaalta minä en osaa luopua roolistani ns. päiväkotiasioiden / nykyisin jo kouluasioiden päävastuunkantajana. Minä menen useammastakin käytännön syystä vanhempainvartteihin ja keskusteluihin. Sillä minä haluan tietää, mistä puhutaan ja päästä puhumaan omasta lapsestani.
En täysin luota mieheeni siinä asiassa, että keskustelussa tulisi käytyä kaikki minun haluamani asiat.. :ashamed:

puhut kovin tutun kuuloista asiaa. mulla on kovin tunneperäinen suhtautuminen lasten asioihin ja oon aika ylisensitiivinen eikä vähiten johdu mun jo päiväkoti-iässä kokemistani haasteista, joita näyttäis omalla lapsellakin olevan/tulevan. mutta olis se kamalaa, jos mä en olisi niin tunteella mukana... mies vaan on jotenkin niin ylirationaalinen, omasta mielestään. ei jaksa murehtia asioita ennen kuin ne on "tässä ja nyt", mikä on mun mielestä kyllä liian myöhään -ainakin nyt lapsen kehitykseen liittyvissä asioissa.

mutta siis on munkin mies kiinnostunut, totta kai, mutta ero suhtautumisessa on suuri ja mäkin koen sen välinpitämättömyytenä. toisaalta kans sama juttu, että en mäkään voi lasten asioissa luottaa että mies muistaisi ottaa huomionn kaikki mun haluamat asiat.

 

["vieras"]

[QUOTE="hmmm";25934332]Mieheni on samanlainen kuin sinun. Olen ällistuneenä katsonut päiväkodeissa että muunkinlaisia on. Sellaisia jotka ovat kakkosäitejä, tai siis ykkösäitejä perheessä, tekevät sen mitä yleensä pidettiin ennnenvanhaan äidin asiana.[/QUOTE]

Siis mitä oikein tarkoitat? Että mieheni on kakkosäiti? Kyllä hän ihan isä on, rakastava sellainen. En olis muunlaista miehekseni edes ottanut

 

[Rieputarallaa]

On kiinnostunut, silleen sopivasti. Vie ja hakee, on kiinnostunut siitä miten lapsella pk:ssa menee.

Vanhempainvarteissa ja vanhempainilloissa käyn kuitenkin minä. Koska haluan. Ja koska ne on vuosien varrella aina ajoittuneet siten, että mies on töissä.

Näin meilläkin.

 

[Ultramariini]

Minun lapseni ovat olleet päiväkodissa erityislapsina. Mies ei ole ehkä nähnyt lasteni erityispiirteitä ihan samanlaisina kuin minä. Ei hän ole ehkä piirteitä kieltänytkään, mutta suhtautunut toisin.
Toisaalta ehkä terveestikin sellaisella - aika korjaa asioita asenteella. Ja niin aika on monessa asiassa tehnytkin.
Mutta toisaalta, koska itse myös lapsena olin samankaltaisten pulmien edessä, kuin mitä lapsilani on ollut- on selvääkin, että oma suhtautumistapani on toinen.

 

["a p"]

no mutta tuohan on klassinen tilanne. Sinä epäilet että on jotain vialla, miestä pelottaa että saatat olla oikeassa, joten hän kieltää asian kaikin voimin ja maalaa sinusta pellen.

Kun diagnoosi on plakkarissa, kaikki muuttuu, koska sitten on myöhäistä pelätä.

Ymmärrä miestä vaikka tämä raskasta sinulle onkin, varo ettet yritä todistella sitäkin innokkaammin koska sitten vain hänen vastarintansa lujittuu. Toimi omin päin äläkä vaadi miestä osallistumaan, ja vaadit vain kunnioitusta jos sinua puhutellaan alentuvasti.

Ja ole onnellinen lapsesi puolesta, että sinä et ole strutsi. Kun on niitäkin onnettomia tapauksia, jossa molemmat vanhemmat huutavat kuorossa, että on se nyt kummaa kun toisen ei anneta olla rauhassa lapsi ja kaikkea vikaa etsitään väkisin. Koulussa sitten vasta pystytään auttamaan, ja sittenkin huonosti.

varmaan voi olla noinkin. tosin mies on paljon myös sellainen, ettei se vaan jaksa etukäteen murehtia. mutta miten asiat hoituu, jos ei ikinä murehdi ja ennakoi?! mun mielestä se on vastuunpakoiluakin. en osaa sanoa pelkääkö mies vai ei. mun prosessissa tää on ollut jo tosi paljon pidempään ennen kuin asiat lähti rullamaan, ja olen miehellekin niitä mietteitä heittänyt. ja paskat geenit kun on tiedossa, niin on enemmän todennäköistä että jotain häikkää olisi lapsellekin. tarkoitan, että tässä on ollut miehelläkin pitkä miettimisaika, paljon ennen tätä hetkeä.

mulla on sen takia vaan tosi kurjaa, koska en saa tukea mistään. niin kuin sanoin, olen jo pitkään (1,5v) aistinut ettei kaikki ole hyvin. en ole saanut päiväkodista mitään tukea epäilylleni, ja sitten vielä mieskään ei ole mukana. on vaikeeta olla mietteiden kanssa, varsinkin kun näen lapsesta että kaikki ei ole hyvin.

mutta siis nyt pyörät pyörii ja varmaan ennen kesää on jo jotain konkretiaa. toivottavasti mies alkaisi pikku hiljaa lämpenemään asialle. on kuitenkin lapsen kannalta merkitykselliä asioita.

 

["noksu"]

On kiinnostunut ja kuuntelee kuulumiset mutta ei ole sillä lailla perillä hoitomaailmasta kuin minä eli ei osaa kysyä itse. Kysyy sitten lisätietoja mun selostuksista jos jäi epäselväksi.
Ja mitä tulee johonkin erikoisuuksiin tai käytösongelmiin niin meillä ainakin mies usein asettaa oikeisiin mittasuhteisiin mun pelkoja ja havaintoja. Kun se ei siis palstaile niin se ei ole päässyt tutustumaan siihen puoleen kasvatusta jossa löydetään joka toiselta lapselta joku kirjainyhdistelmä. Eli tukee mua sanomalla höpsis ja tähän mennessä( esikoinen 8v) on aina ollut oikeassa

Tapaamiset hoidan minä ja ihan siitä syystä että mies ei töistään pääse.

 

["a p"]

Minun lapseni ovat olleet päiväkodissa erityislapsina. Mies ei ole ehkä nähnyt lasteni erityispiirteitä ihan samanlaisina kuin minä. Ei hän ole ehkä piirteitä kieltänytkään, mutta suhtautunut toisin.
Toisaalta ehkä terveestikin sellaisella - aika korjaa asioita asenteella. Ja niin aika on monessa asiassa tehnytkin.
Mutta toisaalta, koska itse myös lapsena olin samankaltaisten pulmien edessä, kuin mitä lapsilani on ollut- on selvääkin, että oma suhtautumistapani on toinen.

juuri näin. sitä mä olen mun miehelleni sanonut, että kun mä tiedän millaista voi olla poikamme asemassa - ja se ei ole kivaa. onhan se tietty luonnollista että jos ei ole omakohtaista kokemusta, niin noita asioita katsoo ihan eri silmin.

saako udella mitä diagnooseja teiltä löytyy? mulla itselläni adhd (tosin muutakin voi olla, mutta tuo on ainoa diagnosoitu). lapsi as- ja adhd-piirteinen (tai enempi add). aistiyliherkkyyksiä.

 

[Ultramariini]

Varsinaista selkeää diangonsia ei ole. Mutta lapsilla on ollut pulmaa motorisessa kehityksessä, aistiyliherkkyyttä, oman toiminnan ohjailussa jne. On tutkittu ja on hutkittu monin tavoin ja ovat saaneet mm. toimintaterapiaa avukseen. Osaksi adhd tyylisiä piirteitä, mutta mitään sellaista selkeää nimikettä ei ole.
Kaikilla kolmella ollut samankaltaisia pulmia, hieman erilaisin ilmenemismuodoin. Ja nyt koulussa esim. matikka tuottaa haasteita, siellä jossain aivoradoilla, joilla liikunta ja laskeminen kulkevat on pulmaa. Olen saanut asialle ihan virallisemmaltakin kuulostavaa lääkärilatinamääritelmää, mutta näin yksinkertaistettuna.

 

["a p"]

Varsinaista selkeää diangonsia ei ole. Mutta lapsilla on ollut pulmaa motorisessa kehityksessä, aistiyliherkkyyttä, oman toiminnan ohjailussa jne. On tutkittu ja on hutkittu monin tavoin ja ovat saaneet mm. toimintaterapiaa avukseen. Osaksi adhd tyylisiä piirteitä, mutta mitään sellaista selkeää nimikettä ei ole.
Kaikilla kolmella ollut samankaltaisia pulmia, hieman erilaisin ilmenemismuodoin. Ja nyt koulussa esim. matikka tuottaa haasteita, siellä jossain aivoradoilla, joilla liikunta ja laskeminen kulkevat on pulmaa. Olen saanut asialle ihan virallisemmaltakin kuulostavaa lääkärilatinamääritelmää, mutta näin yksinkertaistettuna.

ok. meilläkin siis tutkimusvaihe päälle. tärkeintähän ei ole dg vaan tarvittava apu. meillä lähti julkisen puolen pyörä pyörimään 4v neuvolan jälkeen ja motoriikan ongelmat. toiminnanohjauksen ongelmat ja herkkyydet taas viestitty päiväkodista.

ja toinen lapsi tulee heti kohta perässä....osittain samoilla ongelmilla varustettuna.

 

[Ultramariini]

Voimia teidän arkeenne:hug: Huoli ja pelko lapsista ja heidän pärjäämisistään syö sydäntä. Enkä suinkaan halua vähätellä huoltasi. Ja on raskasta olla se aktiivisempi vanhempi, tuollaisten asioiden hoidossa.
Mutta silti sanon, että myös siitä huolesta kannattaa yrittää päästää hetkittäin irti. :hug:
Aika on joissain asioissa aika armollinen, ja vie lapsia eteenpäin omassa aikataulussaan. Mutta vie kuitenkin.

 

["höh"]

Kun lapseni olivat päiväkodissa, mieheni kyllä osallistui heidän sinne viemiseensä ja hakemiseensa sikäli kun sai ne työaikoihinsa sovitettua. Enkä voi sanoa, ettei mieheni olisi ollut kiinnostunut siitä, miten lapseni siellä pärjäsivät ja viihtyivät. Mutta sellaista samanlaista voimakkasti tunneperäistä suhdetta hänellä ei asioihin ollut. Minä olin meistä se, joka murehdin ja märehdin asioita paljon enemmän. Joskus koin sen sellaisena välinpitämättömyytenä, jos oli jokin erityinen huolenaihe lapsesta sydänalassa. Ja koin olevani jotenkin yksin asioiden kanssa.
Mutta sitten oivalsin, että ei se välinpitämättömyyttä ole, hänen tapansa suhtautua asioihin on vaan toisenlainen. Ja ehkä asioihin tarvitaan myös sellaista ns, keveämpää ( tai ainakin märehtimisvapaampaa) suhtautumista. Sellaista, jossa uskalletaan myös luottaa siihen, että lapsi pärjää.
Kun sillä omalla murehtimisella ja märehtimisellä, ei kuitenkaan tavallaan voi itse asioihin vaikuttaa.

Tosin silloin, kun on jotain murhetta lapsista, huomaan taas saman ajatuskuvion, jossa osaksi tuomitsenkin miestäni, kun näyttää ainakin ulkoa päin tarkaseltuna ottavan asiat paljon kepeämmin kuin minä.
Tosin, toisaalta minä en osaa luopua roolistani ns. päiväkotiasioiden / nykyisin jo kouluasioiden päävastuunkantajana. Minä menen useammastakin käytännön syystä vanhempainvartteihin ja keskusteluihin. Sillä minä haluan tietää, mistä puhutaan ja päästä puhumaan omasta lapsestani.
En täysin luota mieheeni siinä asiassa, että keskustelussa tulisi käytyä kaikki minun haluamani asiat.. :ashamed:

Sinähän sanotkin "lapseni", ei lapsemme. Eli ei ihme ettei mies kiinnostunut.

 

["a p"]

Voimia teidän arkeenne:hug: Huoli ja pelko lapsista ja heidän pärjäämisistään syö sydäntä. Enkä suinkaan halua vähätellä huoltasi. Ja on raskasta olla se aktiivisempi vanhempi, tuollaisten asioiden hoidossa.
Mutta silti sanon, että myös siitä huolesta kannattaa yrittää päästää hetkittäin irti. :hug:
Aika on joissain asioissa aika armollinen, ja vie lapsia eteenpäin omassa aikataulussaan. Mutta vie kuitenkin.

kiitos vaan. kyllä tämä tästä. raskaaksi tän tekee tosiaan tuo tuen puute ja se että lapsesta näkee ettei voi hyvin. etenkin tuo jälkimmäinen, pistää melkein vihaksi. siis pari kertaa on ollut olo, että lapsen kokonaan päiväkodista kun olen nähnyt pari tapausta jossa pojan erityiset piirteet aiheuttavat kummastusta ja kiusantekoa parin "kaverin" toimesta.

olen yrittänyt välillä irroittaa ajatukset, mutta sitten tulee jotain uutta (viimeisempänä lapsen aggressiokohtaukset kotona), joka palauttaa mut takaisin aktiiviseen pohdintaan. kyllä mä sitten rauhoitun kun saadaan tukitoimia, ja se voi tapahtua jo ennen kesää.

 

[Ultramariini]

Sanoin lapseni,, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö lapsemme olisi meidän lapsiamme.
Vaikka joissain asioissa olenkin vähän liiankin hanakka, pitämään kaikkia lankoja omissa käsissäni.