Miehen äidin nurja suhtautuminen raskauteeni

Anoppilasta kotiuduttu, tulipa osa talvilomasta vietettyä "mukavissa tunnelmissa" miehen kotona. Kerroimme raskaudesta, joka on nyt viikolla 16. Miehen äiti on suhtautunut kyseenalaisesti kaikkeen kihlautumisestamme alkaen, mutta tämä veti kyllä pohjat. "Onneksi olkoon nyt sitten.." tokaisi ja alkoi kertoa omasta keskenmenostaan isoilla viikoilla toisen ja kolmannen lapsen välissä!

Tähän asti olen jättänyt hänen moukkamaiset kommentit omaan arvoonsa, mutta tämä oli mullekin liikaa. Sanoin, että jos et pahastu niin en mielelläni kuulisi tällaista juuri nyt. Anoppi kiljahti: No ANTEEKS nyt sitte kauheesti!! Sanoin vielä, että omien pelkojen kanssa on ihan riittävästi painiskeltavaa, etten haluaisi enää enempää mietittävää ja kauhutarinoita. Mielestäni varsin hyvät perustelut.

Loppuvierailu meni hyisessä tunnelmassa. Rupesi ärsyttämään myös miehen isä, joka vätysmäisesti jättäytyi hiljaiseksi vaimoaan peläten. Ala-arvoista porukkaa, todella. Miehen kanssa ajeltiin tyrmistyneinä kotiin tänään näitä asioita ihmetellen..

 

No älä enää mene sinne, jos tulee niin paha mieli.

 

No enemmän ehkä olisin käärmeissäni ukolleni et mikä hitto on ettei puolusta minua ja pistä äitillensä jauhoja suuhun ja selvitä et missä mättää.

Mutta eipä tuo selviä kun puhumalla tai sit lakkaatte käymästä siellä.

 

Tuo on kurjaa, mutta nyt kannattaa vaan nauttia raskaudesta ja jättää huomautukset omaan arvoonsa. Valitettavasti vaan ennustan vaikeuksia sitten, kun vauva on syntynyt. Joko anopistasi kehkeytyy kaikkeen puuttuva neuvoja-anoppi tai sitten välinpitämätön, olen jo hoitanut omat lapseni-anoppi. Varaudu henkisesti ongelmiin ja keskustele miehesi kanssa yhteiset pelisäännöt jo etukäteen

 

Tuo on kurjaa, mutta nyt kannattaa vaan nauttia raskaudesta ja jättää huomautukset omaan arvoonsa. Valitettavasti vaan ennustan vaikeuksia sitten, kun vauva on syntynyt. Joko anopistasi kehkeytyy kaikkeen puuttuva neuvoja-anoppi tai sitten välinpitämätön, olen jo hoitanut omat lapseni-anoppi. Varaudu henkisesti ongelmiin ja keskustele miehesi kanssa yhteiset pelisäännöt jo etukäteen

Ei välttämättä.. Meillä oli aika nuivaa alussa kanssa anopin kanssa, mut niin vaan sekin pehmeni ja nyt hän on korvaamaton apu meille ja meidän välit on ihan mahtavassa tilassa..

 

No enemmän ehkä olisin käärmeissäni ukolleni et mikä hitto on ettei puolusta minua ja pistä äitillensä jauhoja suuhun ja selvitä et missä mättää.

Mutta eipä tuo selviä kun puhumalla tai sit lakkaatte käymästä siellä.

No joo, tuota minäkin sanoin miehelle, että miksi et sanonut äidillesi heti, että tuollaista et tässä tilanteessa kertoile! Mies sanoi typertyneensä niin totaalisesti, ettei saanut sanaa suustaan.

 

Kurja juttu! Tiedän omasta kokemuksesta millainen voi olla hankala anoppi...Kun me rupesimme lasta yrittämään ja kerroimme mieheni vanhemmille siitä, oli kommentti: "Minä en ole valmis isovanhemmaksi!" Kaikkea muutakin on tullut nähtyä ja kuultua, kun anoppi kokenut ettei saa tarpeeksi huomiota tai ole poikansa elämän keskipiste.

Pidä vaan rajasi! Jos anoppi ei tykkää siitä, ettei hän ei saa sua pelotella, mököttäköön. Älä kuitenkaan rupea pyytelemään anteeksi tai hyvittelemään, vaikka hän loukkaantuisi. Eri asia on jos oikesti olet käyttäytynyt tökerösti.

Rajoja pitämällä ja varsinkin jos mies pitää rajoja äidilleen ja puolustaa vaimoaan, on toivoa, että anoppi asettuisi joskus. Meillä ainakin on niin käynyt ja melko hyvät välit nykyään on, vaikka anoppi edelleen herkkä loukkaantumaan, jos hän ei ole tärkein. No, senkin kanssa oon oppinut elämään.

 

Tässä tapauksessa myös kyseessä ns. huomion keskipisteenä paistattelu. Jos anoppi ei saa olla huomion valokeilassa hän rupeaa hankalaksi. Miehen isä ei voinut edes ihastella uutta taloamme, kun anoppi kihisi vieressä vihreänä kateudesta. Hän kadehtii kaikkea - minun sisustustyyliäni, rauhallisuuttani, kotimme tunnelmaa jne. Hän on ailahteleva ja arvaamaton - hänen kodissaan kaikki pelkäävät mitä milloinkin tuleman pitää.

Jos huomio kääntyy esim. minuun tai johonkuhun toiseen hän vie sen takaisin itseensä vaikka väkisin - esim. kertomalla jonkun läheisen sairastuneen vakavasti. Kyllä, hän voi vajota jopa niin alas että liioittelee / värittää toisen terveydentilaa.

Rajanveto (tiukka sellainen) on tosiaan ainut keino selvitä, sitä olemme pyrkineet käyttämään.

 

miten tuo kuulostaa niin tutulle.. Mullekki anoppi hokee kokoajan että älkää hankkiko lapsia, lapset on vaan kokoelämän taakka ja niistä ei tule kun harmia. Suosittelen että harvennat käyntejä. Ite oon huomannu että tepsii.

Mies on nyt rumpannu tyylii jo tässä joka päivä kotonansa ja minä oon jääny kotiin. Mulla on lomalla parempaa tekemistä, kun mennä sinne mieltä pahoittamaan ja kuuntelemaan kun koko perhe purkaa minuun ahdistavaa elämäänsä. Olen heille kun ilmaa ja saan kylmiä katseita ja piikitteleviä kysymyksiä.

Nyt kun tässä on taas tätä anoppi keskustelua, niin kertopaakas mielipiteenne kuinka usein anoppilassa tarvii käydä jos asuu sellaisen 15min ajomatkan päässä? Ollaan nyt parin kuukauden sisällä käyty ihan joka viikonloppu ja kaikkina päivinä. Ja ihaninta se, että vierailut ei oo mitää 2h luokkaa vaan aina vähintään se 6h.
Mies ei ymmärrä kun oon turhautunu kun en nää ystäviä, eikä tehä viikonloppuna muuta ku rumpataan anoppilassa... EN jaksa tehä omaa keskustelua niin kertokaapas.

 

miten tuo kuulostaa niin tutulle.. Mullekki anoppi hokee kokoajan että älkää hankkiko lapsia, lapset on vaan kokoelämän taakka ja niistä ei tule kun harmia. Suosittelen että harvennat käyntejä. Ite oon huomannu että tepsii.

Mies on nyt rumpannu tyylii jo tässä joka päivä kotonansa ja minä oon jääny kotiin. Mulla on lomalla parempaa tekemistä, kun mennä sinne mieltä pahoittamaan ja kuuntelemaan kun koko perhe purkaa minuun ahdistavaa elämäänsä. Olen heille kun ilmaa ja saan kylmiä katseita ja piikitteleviä kysymyksiä.

Nyt kun tässä on taas tätä anoppi keskustelua, niin kertopaakas mielipiteenne kuinka usein anoppilassa tarvii käydä jos asuu sellaisen 15min ajomatkan päässä? Ollaan nyt parin kuukauden sisällä käyty ihan joka viikonloppu ja kaikkina päivinä. Ja ihaninta se, että vierailut ei oo mitää 2h luokkaa vaan aina vähintään se 6h.
Mies ei ymmärrä kun oon turhautunu kun en nää ystäviä, eikä tehä viikonloppuna muuta ku rumpataan anoppilassa... EN jaksa tehä omaa keskustelua niin kertokaapas.

No, me käymme max 4-5 kertaa vuodessa. Tosin matkaakin on huimasti enemmän kuin teillä.

Eikö sun mies sitten puutu noihin tilanteisiin joissa sua kohdellaan huonosti? Ja eikö hän voi käydä anoppilassa yksinään...?

 

No, me käymme max 4-5 kertaa vuodessa. Tosin matkaakin on huimasti enemmän kuin teillä.

Eikö sun mies sitten puutu noihin tilanteisiin joissa sua kohdellaan huonosti? Ja eikö hän voi käydä anoppilassa yksinään...?

EI puutu. On vaan hiljaa yms. Kyllä se tietää miten mua ahdistaa mennä sinne, mutta silti pitää minut aina sinne raahata. Siinä perheessä rakkaus on raakaa.

 

miten tuo kuulostaa niin tutulle.. Mullekki anoppi hokee kokoajan että älkää hankkiko lapsia, lapset on vaan kokoelämän taakka ja niistä ei tule kun harmia. Suosittelen että harvennat käyntejä. Ite oon huomannu että tepsii.

Mies on nyt rumpannu tyylii jo tässä joka päivä kotonansa ja minä oon jääny kotiin. Mulla on lomalla parempaa tekemistä, kun mennä sinne mieltä pahoittamaan ja kuuntelemaan kun koko perhe purkaa minuun ahdistavaa elämäänsä. Olen heille kun ilmaa ja saan kylmiä katseita ja piikitteleviä kysymyksiä.

Nyt kun tässä on taas tätä anoppi keskustelua, niin kertopaakas mielipiteenne kuinka usein anoppilassa tarvii käydä jos asuu sellaisen 15min ajomatkan päässä? Ollaan nyt parin kuukauden sisällä käyty ihan joka viikonloppu ja kaikkina päivinä. Ja ihaninta se, että vierailut ei oo mitää 2h luokkaa vaan aina vähintään se 6h.
Mies ei ymmärrä kun oon turhautunu kun en nää ystäviä, eikä tehä viikonloppuna muuta ku rumpataan anoppilassa... EN jaksa tehä omaa keskustelua niin kertokaapas.

Käy kuule, just niin harvoin tai usein kun haluat! Ikävää, jos sun mies ei ymmärrä ja ramppaa itse siellä usein.

Mä en kävisi anoppilassa joka päivä, vaikka olisi hyvät välit. Pitäähän sulla olla omaa aikaa kotona, omien ystävien näkemistä ym.

Kerran viikossa ois mun mielestä maksimi, jos on huonot välit. Käy vaikka kerran kuussa ja silloinkin olet maksimissaan pari, kolme tuntia.

 

Itse erehdyimme kertomaan ekasta raskaudesta appivanhemmille jo melko varhaisilla viikoilla. Raskaus ei ollut suunniteltu, emmekä olleet silloin vielä naimisissa. Kumpikin kuitenkin jo aikuisia ihmisiä - ja uskovaisia. Tuskin unohdan koskaan sitä, mitä anoppi sanoi, kun soitti minulle kuultuaan raskaudesta. "No, sun täytyy nyt sitten päättää aiotko pitää tämän lapsen vai et." Minulle oli aikamoinen järkytys että hän edes saattoi ajatella abottia vaihtoehtona.

Ikävät töksäytykset eivät todellakaan loppuneet siihen - ja sitä paljon puhuttua päällepäsmäröintiä lastenhoitoon ja -kasvatukseen liittyen on myös ollut. Itselle anoppilan reissut ovatkin henkisesti aika rasittavia. Olemme päätyneet sellaiseen toimintamalliin, että enimmäkseen mies käy yksinään lasten kanssa siellä. (Tietenkään ei ole voinut viedä vielä ihan tissivauva-vaiheessa, mutta isompana.) Itse olen mukana harvemmin kuin kerran kuussa. Tämä systeemi sopii hyvin siinäkin mielessä, että silloin saan myös omaa aikaa, jota minulla muuten on aika harvoin.

 

Piut, paut puheille. Onneksi teillä on anopit ja äidit elossa.

 

Ei siinä oisi mitään jos vierailut oisi sellaisia 2h mittaisia. Mutta kun ne menee aina niin pitkiksi. Kokeilin kerran aikasemminki tuota etten lähtenyt miehen mukaan ja siitäkös soppa synty. Anoppi jankkaa mieheltä meneekö meillä hyvin ja mies luuli että en halua olla hänen kanssaan enään. Voisi vaan joskus vähän muakin ajatella, jos tilanne ois vaikka toisinpäin..? Mies kun sanoo että lähetään ihan kohta niin silti huomaan vielä kyhnöttäväni 2 tuntia yksin. On se nyt vähän ahdistavaa kun kukaan ei puhu mulle ja anoppi saa ihme raivareita ja leikkii pyhimystä päivät pitkät. No onneksi tulen hänen pikkuveljensä kanssa juttuun, se on edes plussaa.

Mutta rakastan häntä niin paljon että koitan vaan jaksaa ja olla välittämättä.

 

Piut, paut puheille. Onneksi teillä on anopit ja äidit elossa.

Niin juuri, käytöstavoista viis..

 

Tällaisia ei tietenkään pitäisi edes ajatella, mutta... Viime vuonna kun menetin itse toisen omista vanhemmistani, niin mielessä kävi siinä "katkeruusvaiheessa" välillä sekin, että miksei mielummin olisi voinut mennä vaikka anoppi tai appiukko.

Tottakai niistä hankalistakin anopeista on yleensä joskus myös ihan apua, ja kaikesta huolimatta toivon että lapsilla olisi hyvä suhde isovanhempiinsa. Mutta ei sille minkään mahda, että välillä korpeaa - ja saattaa hetkittäin tuntua että paras anoppi olisi edesmennyt anoppi.

 

Piut, paut puheille. Onneksi teillä on anopit ja äidit elossa.

Tavallaan se on noinkin, mutta ei kaikkeen voi noinkaan reagoida. Ei omaa elämäntilannetta voi muille sysätä, ihan aidosti kun kerran puhutaan vaikeista suhteista.

Me käydään anoppilassa ehkä 4krt vuodessa, matkaa n.500km, mutta sitten ollaankin viikko tai reilu. Appiukon luona käydään samoilla reissuilla, mutta siellä vain päiväseltään tai korkeintaan 1 yö. Syitäkin siihen on. Mutta ei mulla hankaluuksia ole anopin kanssa, vähän ollaan erilaisia, mutta meidän parasta hän ajattelee ja olen siitä kiitollinen. Paljon on ollut apua ja kun joidenkin asioiden ja vanhahtavien neuvojen antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos niin hyvin menee. Ei sitä anoppia kannata nolata niinkuin mun äitini miniä tekee, ja mun äidin neuvot on harvoin typeriä, lähinnä nuori miniä omaa mielipiteitä ja "ohjeita" joille itse voin vaan nauraa. Vai kuka voi vakavalla naamalla kuunnella kun toinen selittää, ettei anna lapselle (1v10kk) rusinoita kun niissä on niin järjettömästi sokeria, mutta sitten syöttää kourakaupalla viinirypäleitä...

niin ja ap, tee niin kuin hyvältä tuntuu, jos et halua mennä, älä mene, jos ei ihan pakko ole. Ei mun miestä raahata jokaiselle visiitille mun vanhempien luo, vaikkei mitään kärhämää olekaan.

 

Niin juuri, käytöstavoista viis..

no onneks ovat, mutta voi sitä silti käyttäytyä. Mua ainakin ihmetyttää tuollasissa ihmisissä että eikö se tee onnelliseksi kun tietää lapsensa olevan. Kyllä itekkin joskus mietin että sitten kun meille tulee lapsia ja iskoksi kasvavat sekö kottoonsa lähtevät.. että tuntuuhan se varmasti sydämmessä kun oma lapsi on aina oma pieni lapsi. Kyllä minä oisin ainakin onnellinen jos oma lapsi löytäny hyvän elämänkumppanin ja perustaa oman perheen yms, kun että kyhnöttää meidän nurkissa yksinäisenä 30-kymppisenä. En vaan ymmärrä mikä siinä on vaikeaa.

 

Jospa anoppisi ei ole päässyt omien keskenmenojensa yli vieläkään. Ihmisiä me kaikki ollaan eikä kukaan ole täydellinen. Eli en nyt oikein usko että sinä olet se viaton tässä ja anoppi se läpimätä. Oletko itse joskus loukannu anoppiasi etkä sitten itse ole sitä edes huomannut?? Kuka tietää. Miehelläsi varmaan vaikeeta olla teidän välissä.

 

No äläs nyt, mun äitini sanoi ekan raskaudesta kuultua "Kai teet abortin?", tokan "Oliko vahinko?" ja kolmannen "Onko tossa järkee?".
Kaikki lapset suunniteltuja ja rakkaudella tehtyjä.

 

Jospa anoppisi ei ole päässyt omien keskenmenojensa yli vieläkään. Ihmisiä me kaikki ollaan eikä kukaan ole täydellinen. Eli en nyt oikein usko että sinä olet se viaton tässä ja anoppi se läpimätä. Oletko itse joskus loukannu anoppiasi etkä sitten itse ole sitä edes huomannut?? Kuka tietää. Miehelläsi varmaan vaikeeta olla teidän välissä.

MIllä tavalla välissä? Eikai hän missään välissä ole, me olemme miehen kanssa samalla puolella.

 

meillä mies käy anoppilassa 2-3kertaa ja mä lähden taas kerran mukaan jne.. ihan vaan kun ei meinaa järki riittää kestämään anoppia..