Parisuhteesta

[pian se entinen]

Olen ollut parisuhteessani pian 20 vuotta, naimisissakin olen, perhe meillä on. Luulin, että me selviämme kaikesta, koska aina olemme selvinneet, rankkojakin juttuja ollaan läpi käyty, mutta rakkaus on kantanut eteenpäin ja tahtoa on löytynyt. Mutta nyt on keskusteluyhteys katkennut. Emme osaa puhua keskenämme, emme riitele enää vaan se on vaihtunut välinpitämättömyydeksi. Arkinen toiminta on tosin vielä sujunut, mutta se on rutiininomaista suorittamista. Seksiä meillä ei ole ollut ties koska, ja viimeisin kerta jonka muistan oli täysi katastrofi. Pientä väsyttävää nalkuttamista esiintyy puolin ja toisin, lähes vittuiluksi voisi kutsua. Sellaista tuskin kumpikaan jaksaa kauan. Onko tästä paluuta enää takaisin toimivaan parisuhteeseen vai olikohan se sitten tässä. Onko minunkin luovutettava ja sanottava, että en osannut enää korjata rikki mennyttä?

 

["vieras"]

Terapia?

 

["Piika-äiti"]

Jos tahtoa edelleen molemmilla on, niin mikään ei ole mahdotonta.

Ja vaikka tahtoa ei olisi alkuun kuin sinulla, niin en ihan yrityksettä luopuisi. Ensin sitä tehostettua huomioimista ja sen oikeasti raskaan piilovittuilukehän katkaiseminen. Ja arkiläheisyyttä: halaus, suukko, 3-minuutin hartiahieronta jne. Jo se voi lähteä lämmittämään ilmapiiriä.

 

["vieras"]

Aika mahdotonta se on, meillä on tilanne kutakuinkin sama ja välillä sitten menee muutama päivä kivasti ja sitten mies vetäsee jostain olemattomasta herneet ja homma jatkuu. Eipä enää kiinnosta yrittääkään kun tietää että viimestään viikon päästä ollaan samassa tilanteessa, hänen tapansa korjata kaikki on mököttäminen ja minä olen noin 10 vuotta sitten sanonut että senkun mököttää vaikka hamaan loppuun asti. Otti siitä vähän opikseen, mutta eipä sellastakaan viitti varmaan enää kovin pitkään että puhuu vain lapsille, mulle olisi lähes sama vaikka ei joku ilta tulisikaan takasin.

 

["minä"]

Samaa mietin minäkin. Halua parisuhteen parantamiseen on, mutta lähinnä lasten takia. Itse näkisin lasten kannalta ihanteellisena mahdollisuuden elää päivittäistä arkea molempien vanhempien kanssa. Itse voisin elää ihan hyvin ilman miestäkin. Tykkään olla itsekseni, enkä todellakaan ole mitään "parisuhdetyyppiä".

Onko aivan väärin yrittää pelastaa parisuhde lasten takia? Voiko se toimia? Kun siis mitään isompaa ongelmaa ei ole, toinen ei vain kiinnosta pätkääkään, toisen läsnäolo lähinnä vaan ärsyttä. Mies kyllä haluaisi enemmänkin olla minun kanssa ja kaipaisi erityisesti sitä kahdenkeskeistä aikaa. Itse haluan viettää kaiken vapaa-aikani lasten kanssa touhuten, mies saa toki olla mukana siinä.

 

["alli"]

Olen ollut parisuhteessani pian 20 vuotta, naimisissakin olen, perhe meillä on. Luulin, että me selviämme kaikesta, koska aina olemme selvinneet, rankkojakin juttuja ollaan läpi käyty, mutta rakkaus on kantanut eteenpäin ja tahtoa on löytynyt. Mutta nyt on keskusteluyhteys katkennut. Emme osaa puhua keskenämme, emme riitele enää vaan se on vaihtunut välinpitämättömyydeksi. Arkinen toiminta on tosin vielä sujunut, mutta se on rutiininomaista suorittamista. Seksiä meillä ei ole ollut ties koska, ja viimeisin kerta jonka muistan oli täysi katastrofi. Pientä väsyttävää nalkuttamista esiintyy puolin ja toisin, lähes vittuiluksi voisi kutsua. Sellaista tuskin kumpikaan jaksaa kauan. Onko tästä paluuta enää takaisin toimivaan parisuhteeseen vai olikohan se sitten tässä. Onko minunkin luovutettava ja sanottava, että en osannut enää korjata rikki mennyttä?

Kuullostaa ihan samalta joltain osin kuin meilläkin... yhdessä olemme olleet 23 vuotta. Meillä ollaan siinä pisteessä,että minä ja lapset elämme omaan tahtiimme ja mies elää miten tahtoo. Käy yönsä täällä nukkumassa, yleensä sohvalla. Mihinkään perheen yhteiseen ei halua osallistua, kun ei muka jaksa... vaan annappa olla kun kaverit soittaa niin johan jaksaa. Olen aikani yrittänyt miehelle puhua,että tämä ei toimi näin... mutta milläs aikuisen miehen pään käännät jos hän ei itse halua. Niin ja kun miehen mielestä missään ei ole ongelmaa... ei tietenkään,kun hän saa elää niinkuin tahtoo.

Työmenot ymmärrän vaan kun näkyy menoja olevan niin paljon ettei muka mitään ehdi kotona tehdä ja kun kuulema kaikki jutut ei hänelle edes kuulu.

Parisuhteemme on juurikin siinä vaiheessa,että en jaksa edes rueta vääntämään asioista kun tiedän,että mies sanoo,että mitä sä jauhat kaikki on hyvin... Ollaan sitten näin. Kuin kämppikset saman katon alla.

 

[ap.]

Niin, mahdotonta se tuntuu vaan olevan. Vaikka kuinka päättää, että nyt panostan ja käyttäydynkin niin aina tulee joku ärsytyksen aihe, enkä enää jaksa silti ärsyyntyä vaan lamaannun vaan. Annan olla enkä viitsi kun ei kiinnosta. Inhoan asua tässä asunnossa jossa olemme. Lomiksikin pitää aina päästä jonnekin kun ei täällä voi olla, siis henkisesti minusta tuntuu siltä. Arkena pääsee töihin pakoon tai kaverien kanssa aikaa viettämään. Kyllä me yhdessäkin vielä silti teemme kaikkea, se kaikken hämmästyttävintä onkin. Esitämme osamme nätisti, homma sujuu kunhan emme juuri puhu toisillemme. keskusteluyhteyttä kun ei enää ole. Ja se seksi, voi luoja! Miten voin sanoa toiselle, että se ei enää sytytä minua?