Miks miä aina haluan että mun lapsi on paras? Mitä muut ajattelette?

  • Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti
"vieras"
Onko tää normaalia? Haluan että ne pärjää koulussa ja harrastuksissa, ehtii lukemaan ja leikkimään ja askartelemaan luovasti, että kehittyisivät kaikessa muita parhaimmaksi. Lapset on innoissaan ("ihanaa että on näitä kivoja juttuja" sanoi tyttö viikonloppuna) mutta mua rasittaa pitää hymynaamaa ja samalla mielessä irvistellä että miksi et juossu kovempaa, soittanut paremmin, hypännyt pidemmälle, saanut 10 kokeesta, voittanut peliä... ja lapselle en sitä toki näytä, ettei into latistuisi, mutta MUA stressaa tämä oma mieli, että oman lapsen pitäisi aina olla parempi kuin muut!

Tykkään kyllä myös muistakin lapsista, lasten kavereista ja seurakavereista, mutta silti toivon että omani olisi paras!
 
"vierailija"
Tuo menee jo hieman yli ja on aika raskasta sulle itsellekin? Kyllä minäkin tavallaan noin ajattelen mutta en koskaan että olisit nyt ollut vielä parempi, kun jo hyvä on.
 
Normaalius loppuu siinä vaiheessa jos joka hetki on tungettu täyteen jotain kehittävää vain siksi, että lapsesta kasvaisi kaikkitietävä ja kaiken osaava kone. Oletko itse kaikkia muita parempi kaikissa asioissa? Elämän realiteetit syövät sinut hengiltä josset pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaikessa ei voi olla paras, vaikka niin toivoisikin.
 
Varmaan etevän ainokaisen vanhempien ongelma :)
Mä muistan kans treenauttaneeni esikoistani vähän tuohon tyyliin ja pakahtuneeni ylpeydestä hänen taitojensa vuoksi, silloin kun hän oli ainut lapsi.

Kyllä sitä sitten palautuu maanpinnalle kun lapsia on useampi, ei enää ehdi tai jaksa kaikkea ja huomaa, että oma lapsi on oikeasti jossain asiassa sieltä huonommasta päästä =P Siinä menee asiat tärkeysjärjestykseen ja riittää kun on ihan kelpo äiti ja kun lapsi nyt jotenkin pärjää kaikessa ja löytää edes jonkun oman jutun itsetuntoaan pönkittämään :)
 
En itse allekirjoita noita.

Tottakai haluan, että lapsi oppii hyvin asiansa. En silti siihen patista, en kanna kilokaupalla kartonkia kotiin jotta lapsi voisi harjoitella askartelun maailmanmestariksi.
En väkipakolla istuta lasta helmitaulun edessä, jotta oppisi laskemaan ikätovereitaan paremmin.
En myöskään osta aapista ja sen muita versioita ennen kouluikää, että lapsi varmasti oppisi lukemaan.

Rohkaisen ja tuen lasta uuden kanssa. Kun hänellä on kiinnostusta laskea kaikkia lyhtypylväät joita matkan varrella on, niin autan häntä ja olen läsnä oppimisessa. Myös kun lapsi on kiinnostunut kirjaimista, opetan parhaani mukaan.

Urheiluasioissa olen tyytyväinen lapsen suorituksiin. Hän yrittää parhaansa, ja jos ei yritäkkään, on siihen jokin syy. Jokin syy, jota ei ehkä halua kertoa. Ehkä hän ei vaan juuri sillä hetkellä jaksanut innostua juoksemisesta - ei se maailmaa kaada.
Väkisin lasta ei voi laittaa harrastamaan sitä, mitä itse äiti haluaisi. Silloin se ei ole lapsesta mieluisaa, ellei se ole lapsen oma tahto.

En ole lapsia tehnyt vain jotta he voisivat olla kaikessa parhaita. He ovat hyviä jokainen jossain ja se riittää.
 
  • Tykkää
Reactions: Kurjenkello
ap..
Varmaan etevän ainokaisen vanhempien ongelma :)
Mä muistan kans treenauttaneeni esikoistani vähän tuohon tyyliin ja pakahtuneeni ylpeydestä hänen taitojensa vuoksi, silloin kun hän oli ainut lapsi.

Kyllä sitä sitten palautuu maanpinnalle kun lapsia on useampi, ei enää ehdi tai jaksa kaikkea ja huomaa, että oma lapsi on oikeasti jossain asiassa sieltä huonommasta päästä =P Siinä menee asiat tärkeysjärjestykseen ja riittää kun on ihan kelpo äiti ja kun lapsi nyt jotenkin pärjää kaikessa ja löytää edes jonkun oman jutun itsetuntoaan pönkittämään :)
No joo mutta noita lapsia on 4 kpl :D ehkä tämä siksi niin rasittavaa onkin kun koko ajan yrittää pitää langat käsissä että kaikki oppii kaikkea! Paitsi tytön kohdalla olen luovuttanut matematiikan kohdalla, ei tule 9 parempaa vaikka mitä tekis, olkoon sitten se. Se loistaa sitten jossain muussa paremmin kuin veljet. Sen olen pitänyt rajana, että lapsia ei saa painostaa väkisin.
 
huuti
No mikä nyt on normaalia...Mutta kurjaa tuo on lastasi kohtaan. Lapsi vaistoaa varmasti tuollaisen varsinkin vanhemmaksi tultuaan. Ja lapsi ajattelee sen tietenkin niin, että äidin mielestä en ole tarpeeksi hyvä...Mutta onhan noita, ja joistain lapsista tulee sitten jonkun alan huippuja vanhempien kunnianhimon takia, ja joistain sitten taas onnettomia.
 
Äitini
Oot niinkuin mun äitini. En muista sen koskaan suoraan sanoneen että ei olly tyytyväinen mutta silti sen aina huomas. Kauhee tunne. Edelleenkin äitini saattaa reakoida samoin. Jos esim kerron työstäni josta kovasti pidän niin hän toteaa siihen jotenkin vähättelevästi. En osaa selittää mutta vaistoan sen aina. Yritän olla aidosti iloinen lapseni saavutuksista, en vaadi liikoja.
 
"vieras"
Mulla on erityislapsi, joka ei luultavimmin koskaan tule olemaan luokkansa paras missään... :(, mulle kuitenkin rakkain ja tärkeintä olisi, että olisi elämässään onnellinen ja itse tyytyväinen!
 
"vieras"
Kuullostat äidiltä, jonka lapset traumatisoituvat ja tulevat katkeriksi sinulle kun riistät heiltä normaaliuden älyttämällä kilpailuttamisella.

Hanki itsellesi elämää ja ole itse paras kodinhoitaja, leipoja, luistelija, tytär, neuloja, nikkaroija, sisar, rullaluistelija, rakastajatar, balettitanssija ja ties mikä ja anna lasten olla rauhassa.
 
Sinun pitäisi mietti, miksi lastesi paremmuus on sinulle niin tärkeää, että stressaat ja toivot aina vain parempia suorituksia hampaat irvessä. Toivotko muiden ihailua? Parantaako se jotenkin lapsesi ja sinun onnellisuutta ja elämänlaatua, jos todistus on täynnä kymppejä ysien sijaan?

Onko sinulla tai lapsillasi ollut oikeita vastoinkäymisiä elämässä? Minua ei ainakaan huoleta lapseni tulevassa koulunkäynnissä kokeiden arvosanat vaan se, riittääkö kavereita, kiusataanko jne. Jos jossain haluaisin lapseni olevan hyvä, niin empatiassa, itsensä ja muiden arvostamisessa, siinä, kuinka reilu ja pidetty kaveri on.
 
hmmmhmm
Huomaan joskus käyttäytyväni vähän noin.
Loppupeleissä en kuitenkaan haluaisi.
Koska lapsesta ei voi kuitenkaan tulla neroa kaikessa. tärkeintä olisi että hän olisi onnellinen ja saisi tehdä mitä haluaa ja hänelläkin olisi vapaata aikaa ja että tietäisi olevansa arvokas minulle ja rakas vaikka olisi huonoin kaikessa.
Siksi minä kehitän itseäni, opin uutta.
 
hmmmmhmm
Toisekseen, en halua, että vingun vanhana ja katkerana, että vit..., ettekö te ymmärrä mitä tein vuoksenne. Ilman minun treenaamista ja niitä vidun virikkeitä ette olisi mtiään!!! Ja vaadin jotain vastapalveluksia, koska huomaan, että lapset lähtivät ja minulla ei ole mitään...

Mitä teet työksesi ap?
 
Voi äidit..

Älkää tehkö lapsistanne aina parhaita. Jokainen on etevä omalla alallaan. Jokainen epäonnistuu joskus. Pahimmassa tapauksessa lapsi ei kiinnostu mistään, eikä hio mitään tiettyä omaksi erityisosaamiksekseen, koska yrittää epätoivoisesti olla kaikessa hyvä.

Minä olin lapsen aina paras. Vanhempani kyllä kannustivat mua. Jos hävittiin peli, niin ei äiti tai isä suoraan sanoneet, että olivat pettyneitä. Päinvastoin he sanoivat, että ei se mitään. Kyllä mä silti aistin, että äiti olisi toivonut voittoa.
Olin hyvä koulussa, hyvä harrastuksissa ja osasin vähän kaikkea. Ysiluokan lopetin 9,8 keskiarvolla ja olin lahjakas urheilija. Lisäksi soitin pianoa ja viulua. Lukiossa pärjäsin hyvin, pääsin ekalla yrityksellä lääkikseen jne.

On oikeasti ollu HELKARIN RASKASTA elää aina hyvänä. Vaikka en koskaan näyttänytkään sitä muille. Mä oikeasti usein itkin ja itkin, koska pelkäsin jos en olekkaan luokan paras kokeessa tai jos kevätkonsertissa joku soittaa mua paremmin pianoa. Musta tuli hirveä täydellisyydentavoittelija. Ahdistuin kauheasti, jos tulikin tilanne jossa en ollut paras.
Mun elämä on ollut hirveää taistelua, syömishäiriötä, masennusta ja epätaivoa. Nyt aikuisenakin mä pelkään kaikkea suoriutumista. En mielelläni vie lapsiani mihinkään kilpailuihin, koska mulla on oikeasti traumat tuosta parhaana olemisesta.
 
"vieras"
DaLin tietää mistä puhuu. Minullakin oli aikoinaan onnistumisen pakko, vaikka en mikään joka alan huippu ollutkaan. Oli raskasta, kun ei saanut epäonnistua vaan oli pakko saada huipputuloksia. Koko ikäni olen opetellut eroon täydellisyyden tavoittelusta. Vanhempani eivät onneksi ole lisänneet lisänneet täydellisyyden tavoitteluani, vaan olen aina saanut olla oma itseni. Sääliksi käy niitä, jotka joutuvat ostamaan vanhempiensa hyväksynnän omalla suoritumisellaan. Sama meno nimittäin jatkuu työelämässä. Vanhemmat vain vaihtuvat esimiehiksi, joita yritetään miellyttää yrittämällä antaa aina vain enemmän.
 
Minusta taas yksi tärkeimpiä asioita elämässä on ollut oppia, että ei ole kaikessa paras, eikä aina voi onnistua. Mutta silti on hyvä ja rakastettu ihminen, juuri sellaisena kuin on, ja voi iloita niistä asioista joissa onnistuu ja on hyvä.

Minusta ap vaatii liikaa itseltään ja lapsiltaan, eikä loppujen lopuksi kukaan voi hyvin. Johan ap:kin tuossa tunnustaa olevansa ihan loppu tuohon suorittamiseen. Jos itsekin on uuvuksissa, kuinka voi vaatia lapsilta suoriutumista? Lapset vaistoavat 110% varmuudella, jos äiti ei ole heihin tyytyväinen.
 
Tiitiäiskä
Minä olen pärjännyt tosi huonosti elämässäni, ja olen huomannut että jos (hyvin pienet) lapseni eivät kehity samaan tahtiin jossain muiden kanssa tai ovat jäljessä jossain, se harmittaa minua aivan älyttömästi.

Olen tajunnut sen olevan jotain omaa häpeääni, siis minua hävettää etten MINÄ voi kehuskella lapsillani. Älyttömän nolo juttu, josta ihan totta pyrin pois kaikin voimin.
 
"vieras"
Mun isosikoni oli meidän perheen lapsista aina se "huono". Kömpelö liikunassa ja oppi sujuvasti ajamaan ilman apupyöriä vasta 8-vuotiaana. Koulussa joutui tekemään hirveästi pärjätäkseen edes seiskan oppilaana. Ei ollut kovin taiteellinen, eikä musikaalinen.
Nyt täytti pari viikkoa sitten 40-vuotta. Hän meidän perheen lapsista menestynein, sillä hänen erikoisalansa löytykin vasta aikuisena. Hänellä on oma menestyvä ratsastuskoulu ja pyörittää ns "heppabisnestä". Tienaa paremmin, kuin me muut kouluttautuneet sisarukset. On todella lahjakas ja taitava hevosten kanssa.
 
Mun tytöllä oli ala-asteella itsellään kauhea täydellisyyden tavoittelu. Ei ollu tyytyväinen kokeeseen, jos sai 9, 10 ois pitäny olla. Mä sitten just yritin opettaa sitä siihen, ettei kaikkea voi eikä tarvi osata. Ja ettei liikaa kannata ressata. Mä oon ite kanssa tosi vaativa itseeni kohtaan ja stressaan helposti jne. ja oon yrittäny opetella siitä pois. En missään nimessä halunnu, että lapsestani tulee liikaa suorittaja. Onneksi se on nyttemmin karissut. Ja silti onnistunut säilymään se, että asiat silti tehdään kunnolla eikä lusmuilla.

On se vaikeaa. Kannustaa tekemään parhaansa silti ollen tyytyväinen ja luottamaan itseensä, vaikkei aina paras tai edes hyvä olisi. Ja kyllähän sitä aina parasta ja menestystä lapselleen toivoo. Ne erot on joskus hiuksenhienoja kannustamisen ja patistamisen välillä.
 
"Kerttuli"
Tottakai lasta pitää kannustaa ja tukea. Jos lapsi haluaa askarrella, niin silloin askarrellaan. Jos toteat, että meidän Jori-Petterihän on todella lahjakas musiikissa, niin kannusta häntä siihen musiikkiin. Eikä se tarkoita sitä, että muut asiat pitäisi unohtaa. Tai jos lapsi kiinnistuu lukemisesta 3-vuotiaana, niin aivan hyvin voi opettaa.
Mun poika ei vieläkään osaa kunnolla ajaa ilman apupyöriä ja menee ensi syksynä eskariin.
Sen sijaan hän hiihtää helposti 5-8km lenkkejä, osaa luistella ja osaa uidakin jo. On hyvä esim. jalkapallossa. En siis koe mitään painetta siitä, miksi hänen pitäisi välttämättä ajaa niin hienosti myös pyörällä. Keväällä harjoitellaan sitten sitä lisää.

Mulle riittää, että lapsi on ikätasollaan suurimassa osassa asioista. Poika on ajoittain todella kiinnostunut esim. koulumaailmasta ja silloin otetaan helmitaulu esiin, luetaan, harjoitellaan englantia jne. Lapsen tahtiin mennään.

Ennen kouluikää ei tarvitse osata lukea. Jos lasta kiinnostaa (niinkun omaani) niin voi opettaa lukemaan. Jne jne..
 
"Sanna"
Minä opetan lapsilleni, ettei aina tarvitse olla paras. Onhan se kiva välillä voittaa, mutta yleensä ottaen tärkeintä on osallistuminen ja muiden mukana oleminen. Olenkin erittäin ylpeä 4 v ja 6 v lapsistani, jotka eivät suutu, jos häviävät esim. lautapeleissä.

Pahinta on opettaa lapsi vaatimaan itseään olemaan aina muita parempi, koska siihen ei kukaan pysty. Tällaisista lapsista kasvaa ylisuorittajia. He palavat loppuun jo parikymppisinä ja tuntevat aina riittämättömyyttä osaamisestaan. Mikään ei riitä heille.
 

Yhteistyössä