Voiko uskottomuudesta oikesti päästä yli?

  • Viestiketjun aloittaja "Onneton"
  • Ensimmäinen viesti
"Onneton"
Tiedän tunteen...
Mä kirjoitan paperille tunteeni ja ajatukseni kun on tosi paha olla. Pari kertaa olen näyttänyt kirjoitukseni miehellekin. Mulla ja tällä naisella oli hyvin alkuun päässyt ystävyys, tai siis siinä uskossa mä olin... Naisen miehen kans olen puhunut monestikin (on/oli mieheni kaveri) sen jälkeen. Jonkun sortin vertaistukea. Mieheni on jutellut myös tämän miehen kans sen jälkeen kerran, mieheni soitti hälle.
Onko ne keskustelut auttanut? Mulla ei ole oikeastaan ollut ketään jonka kanssa puhua. Äitini tietää asiasta ja on ehdottomasti sillä kannalla ettei perhettä voi hajottaa tämän takia. Itse ei ole vastaavaa kokenut.
Muille en ole halunnut kertoa. Jotenkin häpeän että näin tapahtui.

Mä en ymmärrä keitä nää on, nää naiset joiden mielestä on hyväksyttävää rikkoa perheitä? Ja tiedänhän toki että mies siinä kaikkein suurimman vääryyden tekee, mutta eivät ne naisetkaan mielestäni ole viattomia. Etenkään jos itselläänkin on lapsia jolloin tietävät millaista vauva-aika on.
 
[QUOTE="Onneton";25149825]Meillä on samanlaisia ajatuksia. Toivon koko ajan että mies olisi tyytynyt johonkin tuntemattomaan, kun kerran oli vierasta pakko saada. Sillon en tietäis miltä toinen näyttää, mikä sen nimi on, monta lasta sillä on, millanen sen edellinen mies oli, miltä se kuulostaa, missä se liikkuu.... Mitä enemmän toisesta naisesta tietää sen vaikeampi sitä on olla ajattelematta.[/QUOTE]

Vaan eikö sitä ala selvittää siitä toisesta naisesta kaiken, tunsi tai ei. Se on tuskallista, mut niin se ihmismieli toimii.... Paitsi jos omaa hyvänki itsekurin.
 
"Onneton"
Meillä aikaa kulunut 7kk:tta ja nykyään mulla on jo parempi olla. Välillä tulee todella ahistava olo ja mielikuvitus jyllää. Mutta silloin puhun mieheni kanssa ja hän ottaa kyllä vastaan mitä multa tulee. Olen päättänyt antaa anteeksi ja yrittänyt parhaani mukaan laittaa asian pois mielestä. Ja jos vielä on pettääkseen niin sitten pettää, mutta uutta tilaisuutta multa ei saa.
Meillä takana 13vuotta ja 2 lasta, ja siksi haluan vielä yrittää. Mies tuntuu vilpittömästi olevan pahoillaan ja haluan uskoa sen. Ja uskonkin, vaikka sitäkin huonoina päivinä epäilen.
Voimia sinulle! Minäkin saatan törmätä siihen muijaan joku päivä. Vielä en onneksi ole törmännyt...
Minäkin sain aluksi puhua ja raivota ja itkeä, mies oli tukena tai itki mukana. Nyt tuntuu, etten enää saisi ajatella asiaa, tai puhua siitä. Tai olla vihainen.

Voimia sinullekin! Toivottavasti pahin on jo kaukana takanapäin.
 
ssss
[QUOTE="Onneton";25149859]Onko ne keskustelut auttanut? Mulla ei ole oikeastaan ollut ketään jonka kanssa puhua. Äitini tietää asiasta ja on ehdottomasti sillä kannalla ettei perhettä voi hajottaa tämän takia. Itse ei ole vastaavaa kokenut.
Muille en ole halunnut kertoa. Jotenkin häpeän että näin tapahtui.

Mä en ymmärrä keitä nää on, nää naiset joiden mielestä on hyväksyttävää rikkoa perheitä? Ja tiedänhän toki että mies siinä kaikkein suurimman vääryyden tekee, mutta eivät ne naisetkaan mielestäni ole viattomia. Etenkään jos itselläänkin on lapsia jolloin tietävät millaista vauva-aika on.[/QUOTE]

On auttaneet. Me ollaan puhuttu tosi paljon ja usein. Yhden kerran olen saanut hirveät huuto-märyraivarit ja se oli n. 3 kuukautta tapahtuneen jälkeen, muuten olemme pystyneet rauhallisesti puhumaan asiasta.
Yhdelle kaverille ( asuu kaukana ja kokenut saman) puhuin kun tapahtuneesta oli kulunut yli viikko. Ja meni yli kuukausi ennenku kerroin 3 lähimmälle kaverille. Halusin käydä asian läpi ja tehdä päätökset ensin omassa päässä ja olen siitä tosi tyytväinen että näin tein. Pari kertaa olen asiasta sen jälkeen puhunut kavereideni kanssa. Välillä he kysyy miten menee ja miten jaksan.

Kyllä mullakin tuli häpeän tunne, mutta se varmaan kuuluu asiaan. Eikä meilläkään ollut mun mielestä mitään vialla parisuhteessa eikä kyllä miehenkään mielestä. Tasaistahan tämä perhearki on eli uskon sen hakeneen jotain jännitystä tai jotain.

Pyrin uskomaan siihen että tää kerta oli ainoa ja viimeinen kunnes toisin todistetaan ja se auttaa yllättävän hyvin, vaikkakin välillä mennään tunteiden pohja mudissa ja lujaa.
 
"Onneton"
Vaan eikö sitä ala selvittää siitä toisesta naisesta kaiken, tunsi tai ei. Se on tuskallista, mut niin se ihmismieli toimii.... Paitsi jos omaa hyvänki itsekurin.
Toi on kyllä jännä! Mä googlasin sen naisen nimen ehkä kymmenen kertaa ja tuijotin sen Facebook profiilin etusivua vieläkin useammin. Eihän googlesta mitään löytyny, enkä fb:ssa päässy sen pidemmälle, mutta pakko oli yrittää jostain saada vielä vaan lisää tietoa.

Hirveän paljon ahdistaa se, että tämä nainen ei koskaan kokonaan poistu meidän elämästä jos jatketaan yhdessä. Miehen sisko kun hänet siinä pitää. Tiedän että on naurettavaa olla niin vihainen ihmiselle joka on täysin ulkopuolinen koko asiassa mutta... Jotenkin kuvittelin, että jos ollaan tosi läheisiä, niin sitten puolustetaan toista. Jos joku mun kaveri menis mulle läheisen ihmisen ja sen puolison väliin, niin en haluais enää olla sen kaveri!

Terapiassa ollaan oltu. Perheneuvolassa käytiin kesän aikana monta kertaa. Silloin asiat olivat kyllä paremmin. Tuntuu että nyt vasta se varsinainen "tietoisuus" asiasta on iskenyt.
 
ssss
[QUOTE="Onneton";25149890]Minäkin sain aluksi puhua ja raivota ja itkeä, mies oli tukena tai itki mukana. Nyt tuntuu, etten enää saisi ajatella asiaa, tai puhua siitä. Tai olla vihainen.

Voimia sinullekin! Toivottavasti pahin on jo kaukana takanapäin.[/QUOTE]

Mä sanoin miehelle että jos aikoo jatkaa mun kans eteenpäin yhdessä niin on annettava mulle aikaa päästä taas tunteideni herraksi ja otettava vastaan mitä tulee tai sitten on turha yrittääkään. Onneksi mieheni sen ymmärsi.
Mä yritän olla piikittelemättä siitä, vaikka se välillä aika vaikeaa onki... Se nimittäin pahentaa omaakin oloa, varsinkin jos miehen reaktio ei ole se minkä haluais. Vaikka mä en oikeastaan edes tiedä minkälaisen reaktion sillä haluaisin saadakaan aikaan, siis silloin kun "tikareita kylkeen" heittelen.
 
"Onneton"
On auttaneet. Me ollaan puhuttu tosi paljon ja usein. Yhden kerran olen saanut hirveät huuto-märyraivarit ja se oli n. 3 kuukautta tapahtuneen jälkeen, muuten olemme pystyneet rauhallisesti puhumaan asiasta.
Yhdelle kaverille ( asuu kaukana ja kokenut saman) puhuin kun tapahtuneesta oli kulunut yli viikko. Ja meni yli kuukausi ennenku kerroin 3 lähimmälle kaverille. Halusin käydä asian läpi ja tehdä päätökset ensin omassa päässä ja olen siitä tosi tyytväinen että näin tein. Pari kertaa olen asiasta sen jälkeen puhunut kavereideni kanssa. Välillä he kysyy miten menee ja miten jaksan.

Kyllä mullakin tuli häpeän tunne, mutta se varmaan kuuluu asiaan. Eikä meilläkään ollut mun mielestä mitään vialla parisuhteessa eikä kyllä miehenkään mielestä. Tasaistahan tämä perhearki on eli uskon sen hakeneen jotain jännitystä tai jotain.

Pyrin uskomaan siihen että tää kerta oli ainoa ja viimeinen kunnes toisin todistetaan ja se auttaa yllättävän hyvin, vaikkakin välillä mennään tunteiden pohja mudissa ja lujaa.
Mä toivon että joku päivä pääsen sinne missä sä oot. Siis henkisesti. Kuulostat jotenkin ihanan....tasapainoiselta...? =)

Eilen raivosin miehelle että vihaan sitä ja sen koko perhettä ja haluan vaan eroon niistä kaikista. Sen jälkeen ei pahemmin olla puhuttu. Mä en ole tottunut huutamaan, eikä kai mieskään osaa sitä sitten kuunnella. Ja tosiaan sanon nykyään niin paljon pahemmin kuin mitä haluaisin sanoa. Päässä vaan sumenee ja suusta tulee liikaa sanoja.
 
"minä"
Voi päästä. Oma mieheni teki muutenkin ison muutoksen elämässään samoihin aikoihin kun myönsi pettäneensä. Itse tiesin, mutta mies ei ollut myöntänyt. Siitä oikeastaan meidän parisuhde vain parani, koska tuo minun vahvistamaton tieto pettämisestä kummitteli taustalla vuosien ajan aiheuttaen mustasukkaisuutta ja luottamuksen puutetta. En sitten tiedä miten olisi käynyt, jos kyse olisi ollut suhteesta. Meidän tapauksessa kyse oli onneksi vain seksistä muutamien eri henkilöiden kanssa, jossa ei ollut kenenkään tunteita mukana.
Meillä on hyvä suhde, paljon rakkautta ja ihana perhe.
 
Toinen osapuoli
Painin samojen murheiden kanssa, vaikka siinä mielessä täysin eri kantilta kun olen itse se pettäjä.
Mies päätti että hänen rakkaus kestää, hän haluaa olla kanssani, haluaa luottaa ja aikoo päästä pettämisestäni yli.
Tästä on aikaa nyt 9kk, ja mies onkin pysynyt päätöksessään ja kaikki on suhteessamme hyvin.
MUTTA: en ole itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi, en ole saanut itselleni selitettyä että miksi petin. On niin epäonnistunut, arvoton ja kaikin puolin surkea olo. En tiedä tulenko koskaan olemaan sujut menneiden kanssa.
Ehkä tämä tästä. Joskus.
 
Sun tilanne kuulostaa tosi kinkkiseltä, kun siihen on jo sukukin sotkeentunut. Tunnistan ton sun loukkaantumisen niin hyvin. Mun eksän kuvioissa oli mukana auttamassa yks sen hyvä ystävä, josta mäkin kovasti pidin tähän asti. Nyt mulla ei oo kyseisen henkilön kanssa enää mitään tekemistä, koska koen hänenkin tavallaan pettäneen mut. Tosi ikävää kyllä, jos kälysi on tiennyt miehesi suhteesta eikä ole edes yrittänyt puhua veljelleen järkeä. Jos mun veli säätäis tohon malliin, niin sais meikäläiseltä kyllä niin ympäri korvia! :)

Kysyit siitä välimatkan merkityksestä, niin itse olen sitä mieltä, että se saattais olla jopa hyväkin asia. Molemmat saisi tahoillaan miettiä asioita rauhassa ja tunnustella onko suhteella tulevaisuutta vai ei.
 
"Onneton"
Painin samojen murheiden kanssa, vaikka siinä mielessä täysin eri kantilta kun olen itse se pettäjä.
Mies päätti että hänen rakkaus kestää, hän haluaa olla kanssani, haluaa luottaa ja aikoo päästä pettämisestäni yli.
Tästä on aikaa nyt 9kk, ja mies onkin pysynyt päätöksessään ja kaikki on suhteessamme hyvin.
MUTTA: en ole itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi, en ole saanut itselleni selitettyä että miksi petin. On niin epäonnistunut, arvoton ja kaikin puolin surkea olo. En tiedä tulenko koskaan olemaan sujut menneiden kanssa.
Ehkä tämä tästä. Joskus.
Mutta jollet itse selvitä miksi petit, niin eikö mielestäsi ole mahdollista, että löydät itsesi samasta tilanteesta uudestaan?

Ole kuitenkin onnellinen että sulla on mies joka rakastaa sua noin paljon...ja uskoo suhun. Voin nimittäin kertoa että siihenkin sattuu... Olisinpa itekin yhtä vahva.
 
ssss
[QUOTE="Onneton";25150015]Mä toivon että joku päivä pääsen sinne missä sä oot. Siis henkisesti. Kuulostat jotenkin ihanan....tasapainoiselta...? =)

Eilen raivosin miehelle että vihaan sitä ja sen koko perhettä ja haluan vaan eroon niistä kaikista. Sen jälkeen ei pahemmin olla puhuttu. Mä en ole tottunut huutamaan, eikä kai mieskään osaa sitä sitten kuunnella. Ja tosiaan sanon nykyään niin paljon pahemmin kuin mitä haluaisin sanoa. Päässä vaan sumenee ja suusta tulee liikaa sanoja.[/QUOTE]

Kiitos! Kuulisitpa huonona päivänä... :D Mutta joo oikeasti olen sellainen ihminen (erillaisten ikävien kokemusten myötä huomannut) että mulle iskee sellainen taistelun tahto enkä aijo antaa ikävien asioiden tai ihmisten tekemisien murtaa mua. Tietenkin niitä romahduksiakin tulee, mutta kun aikani annan itseni rypeä itsesäälissä, taas nousen ja huomaan ettei tää elämä kaikesta huolimattakaan ole niin ikävää ja pahaa että voisin luovuttaa.

Olen alkanut ajattelemaan enemmän itseäni ja sitä mitä MINÄ haluan tehdä. Mies välillä kummastelee mistäs tuulee kun hiukset vaihtaa väriä ja/tai lyhenee, rakennekynnet laitatin (vaikka ikinä en ole niitä ennen edes harkinnut), olen jopa yhtäkkiä kesken koti-illan hypännyt autoon ja ajanut kaverilleni saunomaan ja istumaan iltaa (en ole koskaan yhdessä olomme aikana sitä ennen tehny).
Kaippa sillä jokin mustasukkaisuus kipinä löytyy, kun niin huolissaan välillä kyselee, enkä vastaile sen tarkemmin.

Mä taas olen tempperamenttinen ja suutun helposti niin että äänikin nousee, mutta laannun yhtä nopeasti. Siksi mun suhtautuminen erillaisiin ikäviin tapahtumiin on yllättänyt eniten minut itseni :D
 
Toinen osapuoli
[QUOTE="Onneton";25150142]Mutta jollet itse selvitä miksi petit, niin eikö mielestäsi ole mahdollista, että löydät itsesi samasta tilanteesta uudestaan?

Ole kuitenkin onnellinen että sulla on mies joka rakastaa sua noin paljon...ja uskoo suhun. Voin nimittäin kertoa että siihenkin sattuu... Olisinpa itekin yhtä vahva.[/QUOTE]

Paljon puhuttiin silloin, kun mun sivusuhde paljastui. Itkettiin, puhuttiin, itkettiin ja puhuttiin. Puitiin asia niin läpi, että mies pystyi faktat hyväksymään.

Se on aivan satavarma, että koskaan ikinä en samaa virhettä toistaisi. En millään voisi tuota ihanaa aviomiestäni enempää satuttaa. Ennen kun suhteeni paljastui, olin varma että hän haluaa erota jos saa tietää, mutta kun hän suhtautuikin toisin, ymmärsin taas kerran minkälaisen kultakimpaleen olen rinnalleni saanut. Toiste en ota riskiä että hänet menettäisin.
Tunteeni miestäni kohtaan siis vahvistuivat, mutta itseviha jyllää hetkittäin niin vahvana, että olisin valmis narun jatkeeksi.
En tiedä miten pystyn elämään itseni ja tekojeni kanssa.
 
"Onneton"
Sun tilanne kuulostaa tosi kinkkiseltä, kun siihen on jo sukukin sotkeentunut. Tunnistan ton sun loukkaantumisen niin hyvin. Mun eksän kuvioissa oli mukana auttamassa yks sen hyvä ystävä, josta mäkin kovasti pidin tähän asti. Nyt mulla ei oo kyseisen henkilön kanssa enää mitään tekemistä, koska koen hänenkin tavallaan pettäneen mut. Tosi ikävää kyllä, jos kälysi on tiennyt miehesi suhteesta eikä ole edes yrittänyt puhua veljelleen järkeä. Jos mun veli säätäis tohon malliin, niin sais meikäläiseltä kyllä niin ympäri korvia! :)

Kysyit siitä välimatkan merkityksestä, niin itse olen sitä mieltä, että se saattais olla jopa hyväkin asia. Molemmat saisi tahoillaan miettiä asioita rauhassa ja tunnustella onko suhteella tulevaisuutta vai ei.
Tarinan mukaan sisko ei suhteen aikana tiennyt asiasta. Vaikka koko suhde alkoi kun mies oli siskonsa ja tämän naisen kanssa matkalla...
Paljastumisen jälkeen sitten sanoi, ettei enää pidä naista ystävänään. Minä pyysin ettei olisi tähän yhteydessä muuten kuin mitä on välttämätöntä ja hän lupasi. Sitten kiertoteitse kuulin että oli edelleen läheinen naisen kanssa. Mieheni kysyi asiasta ja sisko itki, että tuo nainen on niin tärkeä hänelle ettei voi hylätä häntä.
Kun minä kerroin etten sitten halua olla siskon kanssa sen enempää tekemisissä, hän sanoi välit poikki meihin molempiin.
Sisko on vielä ihminen joka ei osaa olla hiljaa muiden asioista. Hän on työpaikalla (on siis entinen työkaverini, välillä heitän keikkaa vielä samassa paikassa) puhunut ihmisille asiasta ja äidilleen myös. Työkavereilta olen kuullut asiasta ihan suoraan ja äidistään huomaa käyttäytymisestä....ihanan lämmin ihminen on muuttunut kovin kylmäksi minua kohtaan.
 
"Onneton"
Paljon puhuttiin silloin, kun mun sivusuhde paljastui. Itkettiin, puhuttiin, itkettiin ja puhuttiin. Puitiin asia niin läpi, että mies pystyi faktat hyväksymään.

Se on aivan satavarma, että koskaan ikinä en samaa virhettä toistaisi. En millään voisi tuota ihanaa aviomiestäni enempää satuttaa. Ennen kun suhteeni paljastui, olin varma että hän haluaa erota jos saa tietää, mutta kun hän suhtautuikin toisin, ymmärsin taas kerran minkälaisen kultakimpaleen olen rinnalleni saanut. Toiste en ota riskiä että hänet menettäisin.
Tunteeni miestäni kohtaan siis vahvistuivat, mutta itseviha jyllää hetkittäin niin vahvana, että olisin valmis narun jatkeeksi.
En tiedä miten pystyn elämään itseni ja tekojeni kanssa.
Tää nyt on viimeinen asia mihin odotin päätyväni tänään, mutta:

Jos sulla on niin vahva, rakastava ja ihana mies, että se pystyy antamaan anteeksi ja rakastamaan sua yhtä paljon ja vielä enemmän kuin aikasemmin niin onhan sun oltava sen arvoinen!
Ja jos todella uskot ettet enää ikinä virhettä toistaisi, niin ehkä se antaa mulle uskoa, että mun puoliso tarkottaa sitä mitä sanoo.
 
"Onneton"
Kiitos! Kuulisitpa huonona päivänä... :D Mutta joo oikeasti olen sellainen ihminen (erillaisten ikävien kokemusten myötä huomannut) että mulle iskee sellainen taistelun tahto enkä aijo antaa ikävien asioiden tai ihmisten tekemisien murtaa mua. Tietenkin niitä romahduksiakin tulee, mutta kun aikani annan itseni rypeä itsesäälissä, taas nousen ja huomaan ettei tää elämä kaikesta huolimattakaan ole niin ikävää ja pahaa että voisin luovuttaa.

Olen alkanut ajattelemaan enemmän itseäni ja sitä mitä MINÄ haluan tehdä. Mies välillä kummastelee mistäs tuulee kun hiukset vaihtaa väriä ja/tai lyhenee, rakennekynnet laitatin (vaikka ikinä en ole niitä ennen edes harkinnut), olen jopa yhtäkkiä kesken koti-illan hypännyt autoon ja ajanut kaverilleni saunomaan ja istumaan iltaa (en ole koskaan yhdessä olomme aikana sitä ennen tehny).
Kaippa sillä jokin mustasukkaisuus kipinä löytyy, kun niin huolissaan välillä kyselee, enkä vastaile sen tarkemmin.

Mä taas olen tempperamenttinen ja suutun helposti niin että äänikin nousee, mutta laannun yhtä nopeasti. Siksi mun suhtautuminen erillaisiin ikäviin tapahtumiin on yllättänyt eniten minut itseni :D
Ootko sä ikinä vihasena sanonu miehelles jotain tosi pahasti? Onko se osannu "painaa villasella" ne?
Musta tuntuu, että moni asia minkä sanon kun menee todella huonosti, on tarkotettu vaan satuttamaan miestä. Eikä ne ikävä kyllä ole edes mitään pieniä piikkejä...oikeasti pahasti sanottuja...
 
Toinen osapuoli
[QUOTE="Onneton";25150252]Tää nyt on viimeinen asia mihin odotin päätyväni tänään, mutta:

Jos sulla on niin vahva, rakastava ja ihana mies, että se pystyy antamaan anteeksi ja rakastamaan sua yhtä paljon ja vielä enemmän kuin aikasemmin niin onhan sun oltava sen arvoinen!
Ja jos todella uskot ettet enää ikinä virhettä toistaisi, niin ehkä se antaa mulle uskoa, että mun puoliso tarkottaa sitä mitä sanoo.[/QUOTE]


Kyllä se vaan satutti niin pirusti kun vihdoin ymmärsin miten paljon miestäni loukkasin. Siinä kohti tajusin mitä kaikkea ja rakasta olin menettää typerän hetken huuman vuoksi.
Surullista tietysti, että sekin piti oppia ja ymmärtää vasta virheiden kautta mutta nyt olen todella varma että miehen rakkaus on niin vahvaa ja pysyvää että kynsin, hampain pidän tästä kiinni enkä missään tapauksessa ikinä ota pienintäkään riskiä että menettäisin kaiken.

Toivon, että tällaisen huonon ihmisen näkökulma auttaa sinua näkemään, että pettäjä myös voi oppia virheestään ja tajuta ettei tulella kannata leikkiä.
Sydämestäni toivon, että sinä jaksat uskoa liittoonne ja että rakkautenne kestää miehesi harha-askeleen.

"Ihminen tarvitsee rakkautta eniten silloin, kun hän ansaitsee sitä vähiten"
 
"Onneton"
Olen joskus ennenkin huomannut että apua saa usein hassuista paikoista. Halusin purkaa tänne pahaa oloani, mutta pelkäsin millaista palautetta saisin. Olen tarpeeksi lukenut tätä palstaa, niin tiedän että monta kertaa täällä vain pahoittaa mielensä enemmän. Jostain kuitenkin ilmestyi monta ihanaa ihmistä puhumaan kanssani.

Kiitos siis teille!! Ihan todella. Se pahin epätoivo missä oon elänyt viimeisen viikon on poissa.

"Ihminen tarvitsee rakkautta eniten silloin, kun hän ansaitsee sitä vähiten."
Tämän aion pitää mielessä. Ja sen, että joskus virheenkin tehnyt voi oikeasti rakastaa ja katua ja todella parantaa tapansa. Siihen mun on pakko yrittää uskoa ja te autoitte mua siinä.
 
ssss
[QUOTE="Onneton";25150320]Ootko sä ikinä vihasena sanonu miehelles jotain tosi pahasti? Onko se osannu "painaa villasella" ne?
Musta tuntuu, että moni asia minkä sanon kun menee todella huonosti, on tarkotettu vaan satuttamaan miestä. Eikä ne ikävä kyllä ole edes mitään pieniä piikkejä...oikeasti pahasti sanottuja...[/QUOTE]


Nehän on tarkoitettu satuttamaan miestä...
Jä kyllä olen sanonut pahasti! Ja on tavallaan painanut villaisella, kun ei ole alkanut huutamaan takaisin loukkauksia. Koskaan ei ole sanonut että anna jo olla. Yleensä pyytää anteeksi kun meni mua loukkaamaan.
Kostamista en ole edes harkinnut.

Se mikä mua häiritsi alussa itsessäni oli, ku halusin koko ajan olla sen lähellä. Kun toisaalta tuntui etten olisikaan halunnut tai en olisi edes saanut haluta olla. Siinä kainalossa on vaan aina ollut niin turvallinen olla..
 
"voi"
Voi siitä päästä yli. Meillä mies teki suhteemme alkuaikoina (ekan pari vuotta) reissuhommia ulkomailla ja petti mua siellä tiettävästi kaksi kertaa. Kertoi itse molemmat kerrat, mutta käytöksestä arvasin jo ennenkuin kertoi. Sikäli oli helppoa et kyse ei ollut suhteesta vaan pelkästä yhdenillan baariseksistä.

Mutta vaikeaa se oli. Erosimme tuon kahden vuoden aikana monen monta kertaa, mutta aina jokin veti meidät toistemme luo. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin olemme onnellisia ja voin luottaa mieheen, mutta kyllä se vei aikaa ihan pirusti. Luulen, että eniten asiassa on auttanut se, että itselläni on paljon parempi itsetunto kuin 10 vuotta sitten. En tiedä miten se on vaikuttanut ja mihin, mutta varmasti silläkin on oma osansa.

Mutta anyway jos päätät antaa anteeksi niin anna. Jutelkaa asiat halki poikki ja pinoon kaikki. Kysy kaikki mitä haluat tietää (jos haluat) ja edellytä että miehesi kertoo. Sen jälkeen teet päätöksen ja jos päätät jatkaa suhteessa niin anna anteeksi, äläkä enää palaa näihin asioihin.

Tsemppiä, muistan kyllä miten kamalalta se kaikki tuntui...
 
Vierasmä
Kyllä se vaan satutti niin pirusti kun vihdoin ymmärsin miten paljon miestäni loukkasin. Siinä kohti tajusin mitä kaikkea ja rakasta olin menettää typerän hetken huuman vuoksi.
Surullista tietysti, että sekin piti oppia ja ymmärtää vasta virheiden kautta mutta nyt olen todella varma että miehen rakkaus on niin vahvaa ja pysyvää että kynsin, hampain pidän tästä kiinni enkä missään tapauksessa ikinä ota pienintäkään riskiä että menettäisin kaiken.

Toivon, että tällaisen huonon ihmisen näkökulma auttaa sinua näkemään, että pettäjä myös voi oppia virheestään ja tajuta ettei tulella kannata leikkiä.
Sydämestäni toivon, että sinä jaksat uskoa liittoonne ja että rakkautenne kestää miehesi harha-askeleen.

"Ihminen tarvitsee rakkautta eniten silloin, kun hän ansaitsee sitä vähiten"
Minullakin on samanlainen kokemus, jossa olen oppinut tajuamaan, että tulella ei kannata leikkiä.
Eli vahvasti vastustan väitettä, siis yleistystä, että pettää kerran, pettää jatkossakin.
 
einoo
Ei voi unohtaa eikä antaa täysin anteeksi. Koskaan ei enää pysty luottamaan toiseen täysin. Tosin liika luottavaisuus ei olekaan hyväksi koska sitten sattuu ja pahasti jos petetään luottamus.
 
Ei voi unohtaa eikä antaa täysin anteeksi. Koskaan ei enää pysty luottamaan toiseen täysin. Tosin liika luottavaisuus ei olekaan hyväksi koska sitten sattuu ja pahasti jos petetään luottamus.
väittäisin että anteeksi voi antaa mutta asia ei unohdu koskaan. Siitä olen samaa mieltä että ehdoton luottamus ei palaudu ja että se ei lopulta ole kovin terveellistäkään.
 
Meillä on uskottomuudesta kulunut nyt aikaa 8 vuotta. Olemme menneet naimisiin ja hankkineet lapset. Alkuvuodet olivat vaikeita ja koskaan ei luottamus täysin palaa. Mutta on paljon kiinni miehen asenteesta, hänen pitää jaksaa selvittää asioita puolisolle ja itselleen myös. Puhua pitää paljon ja tahtoa löytyä suhteen korjaamiseen.

Kyllä uskottomuudesta voi selvitä mutta ikinä se ei unohdu. Ap:n tilanteessa ottaisin reilusti aikalisän enkä jatkaisi ilman kunnon miettimisaikaa ja mahdollisesti pariterapiaa.
 

Yhteistyössä